Perhe-elämä
24.1.2017

Hetken vain

Hetken vain

Olin niin onnellinen. Tämän hetken halusin muistaa aina.

IMG-20170123-WA0001

Eikä se johtunut edes vieressäni hyvää tahtia hupenevasta irtokarkkipussista, johon olin aiemmin päivällä lapioinut karkkia enemmän kuin kukaan karkkipäivänä innostunut kakara. Vaikka oli silläkin varmasti vaikutuksensa.

Syy löytyi sylistäni. Siinä Anna istua jökötti niin ihanasti ja maiskutti syödä pieneksi leikattuja kuivattuja hedelmänpaloja. Hän hihitteli ja vilkuili välillä minua kuin salaa. Hän tuntui sylissäni niin lämpimältä nojatessaan hartiaani. Niin luottavainen, tyytyväinen ja iloinen lapsi. Siinä hän katsoi minun, isovanhempiensa sekä tätinsä ja setänsä seurassa anime-elokuvaa, sattui vielä kikattamaan oikeisiin aikoihin. Painoin poskeni hänen päälakeaan vasten ja yritin olla itkemättä. Keskityin vain siihen hetkeen, kaikkien aistien kautta. Miltä Anna tuoksui ja tuntui, mitä ympäriltä kuului, mitä näin, miltä karkit maistuivat suussa, mitä perheeni puhelivat ympärilläni.

Ajatukset lipsahtivat siihen, miten tätä ei tule jatkumaan ikuisesti. Ei pelkästään se, että jo parin päivän päästä istuisin lentokoneessa Annan kanssa matkallamme takaisin kotiin Englantiin. Vaan yksinkertaisesti jo se, että pieni vauvani kasvoi koko ajan. Joka hetki hän oppi jotain uutta.

Hän osoitti pohdintojeni totuudenmukaisuuden hetken päästä. Hän oli kivunnut sylistäni alas, tepsutellut hetken ympäriinsä ja palannut luokseni.

”Anna,” sanoin, ”Jos menet pyytämään mummilta ja ukilta nätisti, niin eiköhän he sinulle leipää anna syötäväksi.”

Anna katsoi minua hetken niin totisena, sitten lähti tepastelemaan määrätietoisesti mummin luokse. Mummi ojensi hänelle leipää. Ylpeänä tyttö sitä sitten kantoi minulle näytille. Kun hän ymmärsi, mistä oli kyse.

IMG-20170123-WA0008

Niin se vain kasvaa, tämäkin. Ymmärrys ja osaaminen vielä nopeampaa tahtia kuin fyysinen kasvu, vaikka siinäkin hän tuntuu niin nopea jo olevan. Mitenkähän kauan tyttö istuu minun sylissäni nameja syömässä ja elokuvaa katsomassa?


I was so happy, I wanted to remember this moment forever.

It wasn’t only for the sweets I had in a bag, the ones I had picked myself from the shop so excitingly as an expat-Fin can. It might have played a part, those were the sweets I miss at home in England, but the main reason for my happiness was elsewhere.

The reason was sitting in my lap, eating her own sweets, some dried but still soft fruit that I had cut into little pieces. She giggled and glanced at me every now and then. She felt so warm in my lap, leaning on me full of trust, love and joy. She was watching an anime-film with me, her grandparents and auntie and uncle. She even managed to laugh at the right moments. I brushed my cheek on the top of her head. I focused on that moment with all of my senses. Her smell and how she felt like on me, what happened around me, what could I hear, see and smell.

My thoughts drifted to how this is not going to last forever. Not only because I had booked the flights to go back to England, but how my little baby was growing so fast all the time.

She proved it a moment later. She climbed off my lap and looked at me so cheekily.

”Anna,” I said, ”If you go to ask grandma- and -pa nicely, they might give you some bread to eat.” Anna stared at me with a serious face for a moment. Then she walked straight to her grandmother, who did give her a piece of bread. She walked back to me holding the bread with pride. Look, I understood. I knew what to do.

All these moments, they flee by. Only if I could just hold on to them in my memories, remember this tiny little human being as she is now, as already tomorrow she had grown and learned more, again.

rakkaudellam

 

Avainsanat

Kommentit

Alotin sun innostamana kehittelemään omaakin blogia tägäsin sut siihe face postaukseen mis jaoin blogin osoitteen ei kai haittaa? https://elamaa4.vuodatus.net/

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.