Muut
22.1.2017

Ikäkriisi

Ikäkriisi

Jotenkin minun on nyt niin kovin vaikeaa käsittää sitä, että olen jo 29 vuotta vanha. Melkein 30.

16216352_10153659603449229_1182673870_n

Suuret tulevaisuuden suunnitelmat

Olen aina ollut kunnianhimoinen ihminen. Jo pienenä olin hyvin topakka ja itsenäinen, ei minua tarvinnut muistuttaa koulutehtävien tekemisestä. Minä tein kaiken huolella, prikulleen niinkuin piti. Minä kuvittelin, että minusta tulisi jotain suurta. Poliitikko, lääkäri, opettaja. Muuttaisin maailmaa paremmaksi paikaksi, minulla olisi kaunis koti ja pystyisin tarjoamaan lapsilleni kaikkea, mitä haluaisin heidän kokevan. Olisin koulutettu, minulla olisi ammatti, että olisin jotain.

Hyvin helposti koen, että en ole saavuttanut elämässäni vielä mitään. Ehkä juurikin siksi, koska kouluni jäivät kesken. Minulla ei ole ammattia. Viimeisin koulu, josta paperit käteen sain, oli lukio. Odottaessani esikoistani minulla oli itselleni hyvin tyypilliseen tyyliin tarkat suunnitelmat jatkosta. Olin järjestänyt ammattikorkeakoulun opintoni etäopinnoiksi, tein tehtäviä raskauden aivan loppuun asti. Ei minulla ollut jäljellä kuin muutama hassu kurssi, harjoittelu ja opinnäytetyö. Loput kurssit olisin suorittanut vauvan syntymän jälkeen ensimmäisen puolen vuoden aikana, sitten menisin tekemään harjoittelun, jonka jälkeen opinnäytetyö. Harjoittelupaikankin olin jo sopinut, jopa palkallisena.

Kuinkas kävikään?

Sitten tapahtui Elsa. Hän syntyi vammaisena, vietti ensimmäiset elinkuukautensa sairaalassa. Minä laitoin opettajilleni viestiä. Kukaan ei enää odottanut minun palauttavan tehtäviäni.

Lapseni sai diagnoosin toisensa perään, enkä enää miettinyt koulua. Taistelin masennusta vastaan, keskityin selviämiseen. Sitten Elsan tarpeet kasvoivat, ja lasteni isän, Danin, oli jäätävä töistä pois. En olisi pärjännyt yksin Elsan hoitamisessa, enkä vain siksi, että toinen yhteinen lapsemme syntyi. Elsan hoitaminen on kokopäiväistä työtä, kellon ympäri, päivästä riippumatta.

Yksi pahinta päätäni särkevistä seikoista on yksinkertaisuudessaan töiden tekeminen. Aina pienestä likasta asti minä olen tehnyt töitä. Kesätöissäkin kävin jo 13-vuotiaasta lähtien. Viimeisin tekemäni työpäivä oli Suomessa raskaana ollessani, juuri ennenkuin muutin takaisin Englantiin. Sen jälkeen en ole voinut kuin mielikuvissani haaveilla työpaikasta.

En koe itseäni ammattibloggaajaksi, vaikka sellainen haluaisin olla.

Kirjoitan kyllä blogia, ja tämä on yksi suurimmista saavutuksistani. Saanhan tästä rahallista palkkiota, joka on elintärkeä lisä perheemme taloudessa. Koen silti tässäkin epäonnistuvani, en yksinkertaisesti löydä niin paljon aikaa ja energiaa kuin mitä haluaisin tähän hommaan laittaa. Minulla on loputtomasti postausideoita, luonnoskansio on niitä täynnä. Kirjoitan ylös asioita, ajatuksia ja ideoita, mitä haluaisin blogissani käsitellä. Aiheita olisi enemmän kuin tarpeeksi päivittäiseen postaustahtiin, mutta tällaisella arjen menolla en moiseen yksinkertaisesti pysty. En ehdi. Jos istun tietokoneen ääressä, koen syyllisyyttä siitä, että liikuntavammainen lapseni istuu tuolissa eikä pääse ilman apuani leikkimään. Kuopuksemme, täysin terve Anna, vaatii aina yhden aikuisen huomion. Hän kävelee aikuisen luokse, vaatii leikkiin mukaan, tutkimaan lelua tai kirjaa. Silloin esikoiseni jää helposti yksin, ellei vanhemmista toinen sitten keskity häneen.

Koen helposti olevani riittämätön. Aina voisin tehdä enemmän. Voisin leikkiä ja tehdä enemmän Annan kanssa. Voisin leikkiä ja tehdä enemmän Elsan kanssa. Voisin keskittyä enemmän puolisooni, huomioida häntä paremmin. Voisin siivota enemmän. Voisin blogata enemmän. Niin, voisin myös harrastaa liikuntaa enemmän. Voisin keskittyä huolehtimaan itsestäni. Kaikkea voisi ja pitäisi tehdä enemmän.

Ei ihme, että vuorokaudessa ei tunnit riitä.

16215807_10153659603344229_1683361421_n

Mitä minä siis olen?

Muuta kuin äiti? Muuta kuin lapseni omaishoitaja? Mitä minä haluan elämältäni saavuttaa?

Nämä ovat kysymyksiä, joiden olen antanut pyöriä mielessäni vapaasti työntäessäni vaunuja lumisen Juankosken lävitse. En etsi vastauksia, en neronleimausta. Keskityn siihen, mitä on. Yritän löytää syyllisyyden tunteiden juuret, ymmärtää epäonnistumisen fiilistä. Se on helppoa täällä menneisyyteni ympäröimänä.

Vaunulenkillä kuljen lapsuuden kotini ohitse. Katselen sitä tuttua punatiilistä rakennusta, miettien sitä tyttöä, joka siinä kodissa kasvoi. Kaikkea sitä, mitä hän elämältä toivoi.

Kyllä, olen nähnyt maailmaa. Matkustellut oikein, nähnyt maailmaa Euroopan ulkopuoleltakin. Olen kokeillut rajojani ja oppinut, että pärjään. Myös maapallon toisella puolella sairastuessani. Olen oppinut, että olen aika sisukas sissi.

Olen tehnyt virheitä, ja oppinut niistä.

Olen selviytyjä. Olen löytänyt töitä talouskriisissä vellovassa Kreikassa, kun siellä sopimani ensimmäinen harjoittelupaikka ei ollutkaan toivomani kaltainen.

Olen erityislapsen ylpeä äiti. Olen taistellut masennusta vastaan ja selvinnyt sieltä syvältä itsetuhoisuuden syöveristä, kun olin varma, että oma kuolemani olisi kaikille kuin armahdus, lahja, sitä parasta, mitä muille vain voisi tapahtua. Olen noussut sieltä voittajana ja löytänyt itsestäni vahvuuden. Olen ymmärtänyt olevani arvokas, tarpeellinen.

Mikään näistä kokemuksistani ei tietysti tuo minulle ammattia.

Mutta onko ammattinimike kaikki kaikessa?

Määritteleekö se minut? Osoittaako se, että olen jotain saavuttanut elämässäni, että olen jotain?

Minä olen nimittäin aika paljon, ilman ammattinimikettäkin. Olen Maiju. Vikoinensa, vahvuuksinensa, kaikkinensa.

Vaikkakin 29-vuotias, melkein 30, tuilla elävä perheenäiti ja omaishoitaja.

16176224_10153659603369229_1152320388_n

Kiitokset siskolleni kuvien ottamisesta! Kuvista valitettavasti tuli ihmeen rakeisia, mutta ei anneta sen häiritä. 
Kuvissa näkyy myös se, miten paljon niitä olimme suunnitelleet – menimme nimittäin ulos leikkimään siskoni kameralla pikaisesti Annan nukkuessa. Siinä sivussa siskoni nappasi kännykällään minusta muutaman räpsyn. Rennoissa kotivaatteissa.


Age crises

Somehow I find it so hard to conceive I’m already 29 years old. Almost 30.

I’ve always been really ambitious lady. Even as a little girl I was independent, taking care of myself. My parents didn’t need to remind me to do my homework, I had already done it. I did everything with extra care, as well as humanly possible. I imagined I would become something important, like a teacher, politician, doctor. I would change the world to be a better place, I would have a beautiful home and for my children I could provide everything I wanted them to experience. That I would be educated, that I would be something.

Easily I feel I haven’t achieved anything in life yet. Maybe as I didn’t finish my education. I don’t have a profession. The last school I graduated from was high school. While I was expecting my firstborn child I had highly detailed plans for my future, which was very typical for me. I had organised the rest of my university work to be done online, so I studied to the very end of the pregnancy. I didn’t have so much left to do anymore anyway, only couple of courses, practical training and a dissertation. The plan was to complete the rest of the courses within the first couple of months after baby’s birth. I had already arranged a paid practical training, which I would have done after baby was 6 months old. Then I would concentrate on my dissertation.

Then Elsa happened. My baby was born disabled. She spent her first couple of months in a hospital. I sent an email to my teachers. None of them expected any assignments to be returned soon.

My child got a diagnose after diagnose, I forgot about the school. I was fighting against depression, I concentrated on surviving. Elsa’s needs got higher. The father of my children and my partner Dan had to quit his career. I wouldn’t have been able to take care of Elsa on my own while he was at work. Not only because of our second child was born. Elsa’s care is more than a full time job, its 24 hours a day every day.

There is a one thing that keeps messing with my head. I’ve always had a job, even from a little girl, since I was 13. I spent my last day at work just before I moved back to England from Finland, when I was expecting Elsa. Since then, getting a job hasn’t been possible. Not with this package, being a carer.

I do write this blog and I count it as one of my biggest accomplishments. I do get paid for this, which is a vital addition to our families finances. Still I do not consider myself as a professional blogger. I still feel unsuccessful. I just do not seem to find enough time and energy to do this like I wish to. I have so many ideas what I would love to write about, there are more than enough subjects for posting daily. With our hectic daily lives, that absolutely isn’t possible. I just don’t have enough time. If I’m sitting by a computer I feel guilty for neglecting my physically impaired child, that she is sitting in her chair without being able to play as she need assistance with that. Our youngest, healthy and capable child, demands attention from an adult all the time also. She walks to a parent and makes sure they give her attention, someone to play and talk with. Easily the physically impaired is left alone if the other parent is not with her.

I feel like I’m never enough. I could always do more. I could play and interact more with Anna, my youngest. I could play and interact more with Elsa. I could concentrate more on my partner, to look after him better. I could clean more, do more housework. I could blog more. I could do more exercise, to look after myself more.

No wonder there is not enough hours in a day.

But what am I? Am I more than a mother? A carer for my child?

What do I want to achieve in this life?

These are the questions that I have allowed to wonder about in my thoughts as I’m walking through my childhood hometown Juankoski in Finland. I’m not looking for answers, not a sudden realisation. I’m focused on what’s already there. I look for the roots of my endless guilt, to understand my feeling of being unsuccessful. It seems easier while being surrounded by my past.

I walk by my childhood home. I think about the child I was living in that house, playing in that garden. I recall everything that child hoped from life…

Yes, I’ve travelled. Quite a bit actually, I’ve been outside of Europe. I’ve tested my limits and learned I can make it anywhere. Even when poorly on the other side of the globe.

I’ve made mistakes and learned from them.

I’m a survivor. I’ve even managed to get a paying job in economically unstable Greece when my first practical training placement didn’t turn out to be what I had expected.

I’m a proud mother and a carer for a disabled daughter of mine.

I’ve fought against depression and got back from that hideous place where I was certain my death would be a blessing for all, especially my family. That everyone would be better off without me. I’ve found strength in me, I’ve understood I’m valuable and very much needed in this world.

None of those experiences do not bring me a title, profession.

But is that all there is? Does that define me and my life? Is it some sort of a sign of my accomplishments in life?

As in the matter of a fact, I’m quite a lot, you see, even without a title. I’m Maiju. With all my faults, strengths and all.

Even if I’m 29 years old mother and my daughters carer, living on benefits.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Itse aloitin kauppakorkeakoulussa 30-vuotiaana kun tuli olo, että jotain pitäisi vielä tehdä (opiskella). Nyt olen sinua 10 vuotta vanhempi, mutta pohdin ihan samoja asioita. Ehdit vielä vaikka mitä! Ja kokea vaikka uuden neljän kympin kriisin. 😉

Hei,

Minä täytin 30 toissa syksynä. Olin panikoinut asiaa jo muutaman vuoden(!), koska minusta tuntui etten ole saavuttanut mitään. Ei ollut omakotitaloa, farmaria eikä sitä unelma-ammattia. Oli kolme lasta, mies, vakityö. Jossain kriisin syövereissä sitten päätin, että voin silti tehdä ja kokea edelleen. En ole liian vanha. Aloitin opinnot työn ohessa. Nyt minun pitäisi valmistua toukokuussa. Paljon se on vaatinut.

Edelleenkään ei ole taloa eikä unelma-ammattia ja tuskin niitä koskaan saankaan. Edelleen oma ikä ahdistaa. Vanhin lapsistani täyttää pian 11. Koen itseni vanhaksi. Yritän opetella, että ikä ei määritä kaikkea.

Olen äiti, hoitaja, opiskelija, lukija, tsemppari, vaimo, ystävä, tytär, sisko, kuuntelija, tanssija ja 31.

Sinä määrität elämäsi. Ei kukaan muu. Ikä on iso osa tätä kulttuuria ja maailmaa, mutta sen tai minkään muunkaan yhden tietyn seikan ei tarvitse määrittää sinua. Se voi olla osa sinua, mutta ei kokonaisuus. Sinä koostut monesta pienestä asiasta ja juuri ne seikat tekevät sinusta sinut! Jatka rohkeasti eteenpäin!

Kiitos Maiju erittäin hienosta kirjoituksesta!

Onnistuit puhuttelemaan syvällisesti, sillä kaikille meille tulee vuosia lisää ja myös siitä johtuvia kriisejä. Vuodet vierivät nopeasti. Pohdit hienosti sitä, ettei ihmisiä tarvitsisi määritellä esimerkiksi vain iän tai ammattinimikkeen mukaan. Kaikilla meillä on oma tiemme, joka on täynnä yllätyksiä ja haasteita. Ehkäpä se on myös elämän suola (tai sokeri)! Olisi melko tylsää, jos elämä menisi vain valmiiksi suunnitellun kaavan mukaan. Elämä yllättää. Ihmisestä ei tule ihmistä vain silloin, jos hänellä on selkeästi määriteltävä ammatti. Se ei ole onneksi kaiken mitta. Osuit juuri naulan kantaan ajatuksillasi!

Onnea ja voimia blogiisi ja kaikkeen muuhunkin!

Meriannen

Hei Julle ja suurkiitokset ihanasta kommentista!

Sinäpä onnistuit vielä hyvin tyhjentävästi vastaamaan, tuomaan lisäajatuksia ja eritoten tsemppaamaan! Kiitos! Niinkuin sanoit, voisi ollakin tylsää, jos elämä menisi vain valmiiksi suunnittelun kaavan mukaan. Kukas sen sanoikaan, että elämä tapahtuu silloin, kun teet muita suunnitelmia? Olen todennut sen olevan hyvinkin sitä, mitä elämä todellakin on. Suunnitelmat on tehty muuteltaviksi, eivät ne saa olla kovinkaan ehdottomia.

Kiitos kauheasti vielä kerran, ja hyvää talven jatkoa sinulle! <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.