Perhe-elämä
20.12.2016

Vauvavuoden lähestyessä loppuaan, millainen on Anna?

Vauvavuoden lähestyessä loppuaan, millainen on Anna?

Tämä tuntuu ihan uskomattomalta. Minun niin pieni nykerönenäni täyttää kohta jo vuoden. Vuoden! Mihin tämä kuuluisa vauvavuosi oikein meni?

Se pieni tuhiseva sylivauva on muuttunut…

Millaiseksi?

vauva_rokkaa

Meillä on pieni menoepeli täällä kotosalla. Tiedättekö, miten outoa on, kun voin siirtyä toiseen huoneeseen ja kutsua sieltä vauvaani? Vastauksena hän konttaa rytmikkäästi luokseni, minut nähdessään hihittää ja nostelee käsiään ylös kuin show-hevonen, oikein tömisyttäen lattiaa käsillään kun hän siirtyy lähemmäs. Perille päästyään hän ojentaa kätensä, nappaa kiinni housuistani ja nostaa itsensä seisomaan, siniset silmät tapittaen suoraan ylöspäin.

”Äiti, minä olen tässä. Otatko nyt syliin? Mitä me sitten tehdään?”

Tätä leikkiä jaksaisin touhuta loputtomiin. Mennä toiseen huoneeseen, kutsua sieltä Annaa. Kuunnella, kun pienet polvet ja kädet kopisevat laminaattilattiaa vasten.

Leikitään siis piilosten esiastetta?

lapsiportti

Tuo polvien kolina on tosin nyt vaihtunut jalkapohjien tapsutteluun lattiaa vasten. Meillä nimittäin kävellään. Pitkiä matkoja. Huoneen poikki ja takaisin, vauvaportin jäädessä auki tyttö hujeltelee kävellä käytävän toiseen päähän. Topakka jalkojen tumppaus lattiaa vasten vaan kuuluu ja hulvatonta kikatusta. Karkasin! Sitten sama tepsutus kuuluu, kun tyttö tulee takaisin ja kurkistaa olohuoneen ovesta. Oletteko te vielä siellä?

Samaan malliin tyttö kävelee mukana keittiöön, missä yhdessä sitten puuhastellaan tehdä lounas. Sitten kävellään takaisin olohuoneeseen yhdessä. Eikä edes tarvita äidin sormea tasapainotteluun, kun tämä vauveli osaa kuule ihan itse kävellä, kiitoksia vain.

kaveleva_vauva

On ollut jännittävää myös tottua siihen, että minua seuraa pieni ihmisalku kaikkialle. Jos jätän vessan oven raolleen ja lapsiportti on auki, pian pieni virnunaama kurkistaa ovelta. Keittiössä puuhaillessani minulla on helposti jaloissa pieni ihmispentu, joka haluaa tietää täsmälleen, mitä olen tekemässä. Jos lapsiportti on kiinni, siitä roikkuen pian hihkuu/kiljuu se sama räkänokka.

Annalla on menossa intensiivinen äiti-vaihe. Elsallakin oli vastaava aikoinaan, mutta liikkuvan lapsen kanssa tämä on astetta verran mielenkiintoisempaa. Hän tulee minun luokseni. Itse.

Vain minun sylini kelpaa, jos olen huoneessa. Anna touhuaa tyytyväisesti muidenkin ihmisten kanssa, mutta jos pölähdän tulla takaisin huoneeseen – vaikka vessasta – niin Annan maailma romahtaa. Naama vääntyy itkuun, ja surkeasti päätään roikottaen hän lähestyy minua.

”Äiti, minne sinä menit ilman minua? Ota syliin, minulla on nyt paha mieli, koska sinä lähdit.”

Jos touhuan Elsan kanssa, on Anna minussa taatusti kiinni seuraten tiukasti, mitä minä hänen isosiskonsa kanssa teen. Saan ottaa Elsan syliin, mutta Anna on minun ihollani myös. Jos isi yrittää leikkiä lapsensa kanssa, Anna vilkuilee minua kuin hyväksyntää hakien. Onko tämä OK?

Vain minun sylini kelpaa, kun on paha mieli. Vain minun sylini kelpaa, kun väsyttää tai on paha olla. Isin tai jonkun toisen syli käy kyllä, jos äidin syli ei ole saatavilla eikä eritoten näkyvillä. Muiden syliin rauhoitutaan kiukkupurkauksen jälkeen, jos äidin syliin ei kiukulla päässytkään.

sleepyhead

Unet ovat olleet hyvin katkonaisia. Unikekomme nukkuu aamuisin edelleen pitkään, helposti yhdeksäänkin asti aamulla. Ennätyksemme on ollut yhteentoista aamulla! Unille mennään yleensä kahdeksan aikoihin, niinä hyvinä päivinä. Huonoina päivinä uni voittaa vasta yhdeksän jälkeen, ja heräillään yön aikana muutamaankin otteeseen kärttyisinä. Anna on muuttunut myös levottomaksi sängyssä. Meillä on pinnasängyssä pieni ikiliikkuja! Hän saattaa nousta kaikille neljälle raajalleen vielä nukkuessaan, päästää hassuja kiljahduksia ja lysähtää sitten masulleen nukkumaan. Uudestaan ja uudestaan. Onpa hän nukkunut myös peppu komeasti pystyssä pinnasängyssään, kuin nukkuva joogailija. On sänkymme muuttunut myös perhepediksi, kun vauva ei muuten rauhoitu unille laisinkaan. Näin ei kuitenkaan ole joka yö, vaan nukahtaa hän edelleen myös omaan pinnasänkyynsä. Enkä tästä otakaan stressiä. Kaikki on vain vaiheita.

Ruoka on edelleen mitä parhainta. Mitä enemmän ja useammin, sitä parempi. Mikä vielä tärkeämpää, ruoka kelpaa parhaiten jos sen saa itse lautaselta noukkia suuhun. Olemme siis siirtyneet enemmän sormiruokailun pariin, sillä soseet eivät enää kelpaa samalla tavalla. Olemme harjoitelleet jo lusikankin käyttöä, mutta ihan vielä Anna ei ole hoksannut lusikan käyttöominaisuuksia. Lusikkaa osataan ohjata kyllä omaan suuhun, mutta se ruoan noukkiminen on vielä nykyisillä motoriikan taidoilla haastavaa.

Hampaita meillä on kolme. Kaksi alhaalla ja yksi juuri puhjennut ylhäällä.

Annasta on tullut rohkea kylvyssä. Se sama pieni pirpana, joka kiljui kuin hänet olisi tiputettu hapolla täytettyyn kylpyammeeseen, kiipeäisi nyt itse vettä täynnä olevaan kylpyammeeseen jos äiti antaisi. Kylpyammeessa potkiminen ja veden roiskuttaminen käsillä on ihan parasta, ja miten hurjaa onkaan, kun iloiset kiljahdukset kuulostavat ihan erilaisilta kylpyhuoneessa kuin olohuoneessa! Sitä pitää testata yhä uudestaan ja uudestaan ja pysähtyä kuuntelemaan. Kylvyssä noustaan rohkeasti nelinkontin, heittäydytään selälleen ja katsellaan sitten äitiä. Nostaisitko minut takaisin istumaan, kiitos?

tomera_tytto

Pukeminen tapahtuu seisten ja joskus äidin polvella istuen, kun ei sitä selällään nyt malta olla. Ehkä vähän aikaa, jos kerran äiti antaa lelun tutkittavaksi sillä aikaa, kun hän yrittää pujotella joka suuntaan lennähteleviä kinttuja housun lahkeisiin. Vaipan vaihdosta puhumattakaan…

Ulkona oleminen on jännää. Siellä hiljennytään katselemaan liikennettä, puiston elämää, ohikulkevia ja hymyileviä ihmisiä.

anna_leikkii

Parhaita leluja on nyt teletappien ”Pai”, jonka hän valitsi kauppareissulla itse. Hän oli ollut Hanlonin mukana kauppareissulla ja hänen sanojensa mukaan tyttö oli vain kurkottanut kärryistä ottaakseen Pain syliinsä ja halinut tätä niin suloisesti, että pakkohan se oli ollut ostaa. Ja sitä lelua oikeasti halitaankin. Ja jos hali saa Pain puhumaan, Annan kasvoille puhkeaa mitä riemukkain virne.

Muutenkin leluilla on alettu leikkimään ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ennen kun niitä vain tutkittiin ja nosteltiin, niin nyt niitä taputetaan yhteen ja heitellään. Ne noudetaan takaisin, otetaan pinsettiotteella purkista pois lelu ja harjoitellaan purkkien sisäkkäin laittamista. Äidin tekemien tornien nurin lyöminen on huippua, lelujen tökkiminen etusormella jännittävää.

vauva_ehtii_kaikkialle

Sormella tökitään myös kaikenlaisia nappuloita. Parhaimpia on kaikki, missä vain vilkkuu valo. Oli se sitten xboxin käynnistysnappula tai ohjaimet. Tai kaukosäädin! Hän on jo oppinut, että kaukosäätimellä puuhatessa isolla ruudulla saa tapahtumaan jotakin, kuin myös xboxin ohjaimien vipuja työntelemällä ja nappuloita painamalla.

Toisin sanoen, opettelen ensimmäistä kertaa vauva/taaperon korkeutta ja sitä, mitä minnekin voi jättää. Koska vauva ehtii kaikkialle, ja mikä vain ei ole lelu, kiinnostaa kaikkein eniten.

Annan ymmärrys on kasvanut. Kun sanattoman Elsan viestintää on tottunut lukemaan kaikkialta muualta kuin äännähdyksistä, on ollut hengästyttävää seurata Annan oppimista. Ei pelkästään siksi, että hän rallattelee, jokeltelee, hykertelee ja kiljahtelee ihan eri tavalla kuin Elsa ikinä, mutta se, miten hän ymmärtää ja sen osoittaa. Hän tulee luokse, kun häntä kutsuu. Kun häneltä kysyy ”Missä isi on?” hän katsoo isiä. Sama, jos kysymisen kohteena on Ruby, Elsa, äiti tai Hanlon-täti. Jos häneltä kysyy tutin paikkaa ja hän tietää missä se on, hän välittömästi nostaa sen esille. ”Otatko lisää?” saa suun auki, ja jos Annalta kysyy ”Pusu?”, halutessaan hän tuo päänsä aivan naamasi lähelle ja avaa suunsa. Jos olet onnekas, hän työntää kielensäkin ulos. Sitä suuta on sitten pussattava suu supussa, ja Annaa kikatuttaa.

Jos Annalta taas kysyy ”Huggie?” (hali?), niin hän työntää päänsä hartiaasi vasten halutessaan ja oikein odottaa, että sanot ”aaaaw, kiitos”.

Enpä muuten aikaisemmin ymmärtänyt muiden lasten kohdalla vauvojen antamien pusujen viehätystä. Kun sylissä oli jonkun toisen lapsi ja vanhemman kysyessä ”Annatko Maijulle pusun?”, lapsi toi käskystä naamansa aivan naamariini kiinni suu auki. Minä olin se hämmentynyt osapuoli. Pussata suikkautin aina sille tarjottua kohtaa, oli se poski tai se avonainen suu. Sen jälkeen oli vain ollut outoa pyyhkiä lapsen kuolaa pois naamaltani. Kaikki muut aikuiset ihastelivat tuota söpöyttä ympärilläni, minä olin ihan ulalla.  Nyt, kun Anna tätä tekee, olen suorastaan valaistunut. Onhan se nyt niin ihanaa, kun lapsi haluaa tulla pussatuksi. Kun on se suloista. Oikeasti. Eikä se kuola siinä vaiheessa haittaa mitään.

Joskus siihen tarvitsee se oma lapsi ymmärtääkseen, miksi muiden mielestä jokin oli niin suloista.

Anna ymmärtää myös sanat ”high five!”, jolloin hän läpsäyttää kätensä kättäsi vasten. Hitaasti tai nopeasti, mutta läpsäyttää kuitenkin. Hän tunnistaa laulut, sanoo ”Mmm-mmm” kun ruoka on hänen mielestään hyvää, ja mistä olen erityisen innoissani, hän on alkanut käyttää sanoja niiden oikeaan tarkoitukseen. Ensimmäinen selkein esimerkki tästä oli se, kun hän sanoa lurautti ”more” (lisää). Illallinen vissiin pääsi loppumaan turhan aikaisin, kun piti moinen tokaista – ja niin äiti ripeästi nouti lisää syötävää keittiöstä. Sen jälkeen sanaa on käytetty ilmaisemaan, ettei kylvystä olla valmiita vielä nousemaan (”more!”) ja eritoten juuri ruokailujen yhteydessä. Sanoo hän myös ”ää-ti” ja ”tä-ti”, mutta näitä sanoja saatetaan vieläkin rallatella ihan muuten vain.

Anna on alkanut osoittaa omaa tahtoaan hyvinkin tomerasti. Jos menet ottamaan hänen käsissään olevan lelun ja eritoten sellaisen ”kielletyn” asian kuten kaukosäätimen tai vaikkapa Elsan syöttöletkun, voit jo olettaa kohtaavasi perinteisen uhmakohtauksen kirkumisen kera. Ehkä sen pitäisi ärsyttää, mutta minusta se on vain hellyyttävää. Kun en tätä(kään) ole ikinä päässyt oman lapsen kohdalla kokemaan, näin selkeää uhmaa. Onhan Elsakin tahtoaan osoittanut, mutta sitä on aina pitänyt arvuutella, mistä kiukku johtui.

Vaihtokauppa toimii paljon paremmin kuin vain esineen nappaaminen käsistä. Jokaikisen kerran selitän jo, että tämän tarkoitus on se ja se, tällä ei leikitä, laitetaan tämä tänne, koska.. Ehkä joku päivä hän myös ymmärtää selitykseni.

Uhmaa (?) on alkanut esiintyä jopa ruokailutilanteissa. Annalla on ollut tapana kipata lautasensa nurin tai heittää painavakin lautanen lattialle kesken ruokailun, joten yksi ilta ennakoin. Kun hän alkoi osoittaa noita ilkikurisia merkkejä, otin lautasen itselleni ja aloin kippaamaan ruokaa suosiolla siihen syöttöistuimen pöydälle. Siellähän sitä ruokaa oli jo muutenkin enemmän kuin lautasella. Se kirkuminen yllätti ihan täysin! Söpö naamansa niin kiemuralla ja punaisena hän huusi kuin olisin häntä kiduttanut polttoraudalla.. En kuitenkaan antanut lautasta takaisin, ojensin hänelle vain hyvin pehmeää perunaa, jonka hän hetken huudon jälkeen pinsettiotteella nappasi ja hänen suuhunsa se katosi. Rauhoittumisen tapahduttua selitinkin, miksi olin sen lautasen ottanut pois…

erityisen_sisarus

On niin erilaista hoitaa kaikkialle ehtivää ja niin nopeasti oppivaa Annaa, niin sanottua ”normaalia lasta”, kuin Elsaa, erityislasta. On outoa, että Annalla on nyt jo päällä vaatteita, mitä Elsa piti vasta ihan oikeasti hetki sitten, ennen letkuruokintojen aloitusta. On outoa, että voin vain ojentaa Annalle tuttipulloa, ja hän nappaa sen otteeseensa niin helposti ja juo siitä ihan itse, ilman mitään apuja. On niin outoa, kun hän tutkii leluja oma-aloitteisesti, ilman apuja, kun Elsalle siinäkin puuhassa pitää olla aikuisen mukana avittamassa. Olenkin monta kertaa ammattilaisillekin sanonut, että vasta Anna on kunnolla avannut silmäni Elsan erityisyydelle ja hänen erilaisille tarpeilleen. Olihan hän minulle aina se normaali, ei minulla ollut kokemusta minkäänlaisen muun oman vauvan hoitamisesta kuin hänestä. Sitten tuli Anna. Ja niin paljon kuin mitä Elsa onkin minulle opettanut, niin on Annakin.

11kk_2vko

Extramaininnan saavat:

  • Teletapit. Anna rakastaa teletappeja! Teletappien alkumusiikille tanssitaan, vauva-auringolle hykerrellään ja koko ohjelmaa seurataan niin intensiivisesti, että äiti ehtii hyvin käväistä huokaisemassa vessassa, lääkitä Elsan tai laittamassa kahvin tulille keittiössä ilman pientä seuralaista. Ainut, mistä Anna ei teletapeissa välitä, on ne videot lapsista puuhastelemassa. Niiden kohdalla loppuu mielenkiinto, joka onneksi palaa takaisin heti, kun nuo värikkäät hahmot palaavat takaisin ruutuun
  • Kiipeily. Siitä Anna tykkää. Kerran hän ehti kiivetä Elsan pandatuolin päälle ja tasapainoili käsinojan päällä… Siitä isi kävi hänet pelastamassa, ennen kuin tuli hätä. Muuten hän on kiipeillyt omien tuoliensa päälle ja kovasti yrittää löytää tavan kiivetä sohvalle.
  • Laskeutuminen. Tästä olen ollut erityisen vaikuttunut. Anna on oppinut laskeutumaan oikeaoppisesti jalat edellä esimerkiksi sohvalta. Jos hän on sylissä ja hän yhtäkkiä haluaakin alas, hän lähtee pungertamaan peppu edellä pois sylistä ja kohti lattiaa. Heittää jalat lattian suuntaan ja ei kun menoksi! Samalla tavalla seurasin yksi ilta, kun iltavirkku vauva lähti päättäväisesti kohti parisänkymme reunaa, laskeutui reunan lähettyvillä masulleen ja heilautti jalat lattialle. Missä hän tuon oppi? Nyt jo?
  • Sylivauvani on kadonnut. Syli kelpaa vain, jos on paha mieli, väsyttää tai tuli yhtäkkinen halipula. Muuten tämä vauva on koko ajan menossa, liikenteessä, tekemässä jotakin!

Ihan kohta Anna on jo vuoden. Vähän päältä viikko vain vauvavuotta jäljellä. (Eikä mitään synttärivalmisteluja vielä tehty – #huonoäiti?)

Tervetuloa siis taaperokausi!


This feels absolutely unconceivable. My little baby girl is soon already a year old. A toddler! Where did the time go, honestly?

That little cuddlebug baby of mine has changed into…

What?

To constantly moving little person.

Do you know how weird it is that I can go to another room and call her from there? As a response she rhythmically crawls to me and giggles as she sees me, raising her arms up into the air like a show horse as she moves closer to me. When she’s reached the destination she extents her arms, grabs hold of my trousers and pulls herself up to stand, staring straight into my eyes.

”Mum, I’m here. Will you pick me up now? What are we going to do next?”

I could play this game forever. Go to another room, call out for my first mobile daughter there and then listen as her little knees and hands make a clopping noise against the floor.

That noise has now slightly mutated to a soft thud that baby feet make against laminate flooring. As she is walking. Long distances as well already! Across the room and back, if the baby gate was left open she’s off to the end of the hallway. Vigorous stepping can be heard and comical laughter as she is off. I got out! Then she comes back, peaks from the lounge door cheekily. Are you guys still there?

She walks with me to the kitchen, where we make lunch together. Then we walk back to the lounge. She doesn’t need my finger to keep her balance any more, oh no, this baby is capable to walk herself thank you very much!

It’s been hair-raising to get used to the idea that I have a little human being that is able to follow me everywhere. If I don’t close the bathroom door or the baby gate behind me, soon I am greeted by a grinning baby from the door. When pottering around in the kitchen, I surely have a human puppy grapping hold of my trousers wanting to know exactly, what am I doing.

Anna has entered the intensive mummy phase now. My firstborn Elsa had it too, but unlike Elsa, Anna can move. That makes things freshly fascinating for me as she comes to me. Herself. By herself.

Only my cuddles are accepted if I’m in the room. Anna will play with others happily, but if I happen to come back from a toilet or where-ever, her world collapses.

”Mummy, where did you go without me? Please pick me up, I need a cuddle, I’m upset as you left without me somewhere.”

If I’m doing anything with Elsa, Anna is surely there watching my every move. I am allowed to take Elsa for a cuddle, but Anna will be on my skin too. If Daddy tries to play with his child, Anna will be glancing me like checking if that’s okay.

Only my cuddles are approved if she’s upset, tired or uncomfortable. Daddy’s or someone’s else cuddles will do, if my lap is not available and especially not seen. She will calm down and accept cuddles from others than me if the screaming didn’t result into her getting what she wanted… Me.

Her sleeping.. is all over the place. She still sleeps long in the mornings, her personal record is still 11 am! On a good day she goes down to bed around 8pm, on a bad day.. anytime before midnight and she wakes up often to scream. She’s become pretty restless in her cot, she keeps moving about even in her sleep. She might get on to her all fours, turn around, make funny noises, all in her sleep! We’ve witnessed her sleeping in a pose what I like to call ”tired yogi” – bum straight up, head on a mattress. Our double bed has turned into a three person bed more and more, as she won’t settle for the night otherwise. We don’t mind though. It’s just one of those phases, it will pass.

Food is still just the best thing ever. The more and often, the better. What is even more important is that the food is most eagerly eaten if she’s allowed to feed herself. Yes, we are doing ”fingerfood”. Being fed is just not so much fun! We’ve been practicing the art of using a spoon, and she has learned to put the spoon in her mouth alright. What is still difficult is to pick up food with the spoon..

We have three teeth. Two at the bottom front and one at the top.

Dressing up is more of a challenge for us parents, as Anna wants to stand through the process. Or if I was lucky, she might sit on my knee. Sometimes she might lay on her back if she’s given a toy to play with, which becomes handy during nappy change…

At the moment the best toy is Teletubbies ”Po”, which she chose herself from a shop. She was there with our friend Hanlon and she reported the incident saying that Anna just reached out to Po and hugged it so tightly, that she could not tear those two apart. Anna surely loves cuddling her Po. If the cuddle makes Po talk, Anna’s amused grin is breath-taking…

She’s playing with toys in more variant ways too. As before she would pick toys up to explore them, now she claps them together, throws and goes after them. It gives her joy to knock over the block tower I had built for her, and poking things with her front finger is thrilling.

That front finger loves to poke a lot of different buttons. The best are the ones with flashy lights on them, like an xbox controler! She’s already learned that pushing and poking the xbox control will make stuff happen on the big TV screen..

In other words, for the first time I’m learning where Anna can reach stuff from and so where I can leave what. As my baby is most interested in everything that is not a toy.

As being so used to follow Elsa’s non-verbal communication, it takes my breath away following how Anna shows that she understands. When called, she will come to you (or only glance at you like a-ha, heard ya, am busy). When asked where’s mummy/daddy/Elsa/Ruby, she looks at the named person. If asked where’s the dummy and she knows the answer, she picks it up to show it. ”Do you want more?” will get her open her mouth, and if asked for a kiss she will bring her open mouth close to your face. If she wants to be kissed, that is. She gives nice huggies too, when asked!  And high fives!

She’s also started to use words for their correct meanings. The first clear sign for that was when she said ”more”. Apparently the dinner ran out too soon, so as asked Mummy ran to the kitchen to fetch some more. Since then she has said ”more”, when she wanted to spend a little bit more in a bath, or wanted more to drink or eat. She does say ”ää-ti” (mum) and ”tä-ti” (aunty), but these words can still be babbled randomly.

Anna has started to express her own will with might and main. If you take something out of her hands, you can expect to hear a proper scream. Swapsies works better than just taking something off her hands, even still I do explain why she cannot have a remote control or scissors in her hands..

It is so eye-openingly different to look after a mobile child in comparison to Elsa, who’s got severe cerebral palsy. It’s weird that Anna is already wearing clothes what Elsa wore really not that long ago! They almost weigh the same too. It’s absurd that I can give Anna a bottle and she will drink from it herself, without any problems or needing assistance. It’s odd that she plays with her toys independently, without needing me there, as Elsa will need me there to help her access the toys. I’ve already said to the professionals involved in Elsa’s care that before I hadn’t quite understood how different Elsa’s needs are in comparison to an able child. Not before Anna, Anna has opened my eyes. As much as Elsa has taught me, Anna has taught me so much too.

Worth of mentioning:

  • Anna loves teletubbies. She dances to the theme song and follows the most of the episode intensively. The only bit she doesn’t care about so much is the ”home-videos”. With help of Teletubbies I’m able to visit the bathroom, go and put the coffee on or medicate Elsa without my little helper…
  • Climbing. Anna loves it. Once she climbed on Elsa’s pandachair and ended up standing on the arm rest. Honestly. She’s fearless.
  • But she’s learned the safe way to get down, which has really impressed me. If she’s cuddled and she wants to get off, she wriggles to get her bum and feet down. I’ve watched with wonder as one evening Anna decided to get down from our double bed. With determination she crawled towards the end of the bed, laid down to her tummy and swang her legs down first. When and how did she learn that?
  • My cuddlebug has disappeared. When she’s awake she’s active and on the move. She want’s cuddles only when tired, uncomfortable, upset or so, otherwise she’s out there everywhere exploring the world…

Just a week and a bit and she’s one year old.

Toddler-stage, here we come!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Tosi mielenkiintoista tämmöistä lukea kun noin puoli vuotta ikäeroa on meille. Aino on jo hyvin paljon samantapainen kuten kerrot Annasta kun meillä ryömitään huoneista toiseen ja osataan jo kaikenlaista itse. Pitää kokeilla josko teletapit olisi meilläkin suosittu. Hyvää joulua teidän perheelle! Pitää jouluna hetki rauhoittua ja syödä suklaatia ym. 🙂

Hei Maiju!
Teidän elämäänne on ihana seurata. Kirjoitat niin taitavasti ja rakastavasti perheestäsi <3 Olet maailman paras superäiti ja toivon teille hyvää joulua ja kaikkea parasta. Suukkoja suloisille tytöille!

Kylläpäs Anna muistuttaa isosiskoaan, varsinkin tuossa kuvassa, jossa hän nukkuu Danin rinnan päällä huomaan hyvin paljon samaa näköä Elsaan 🙂 Ja mulla oli muuten kanssa jo 15 vuotta sitten noita puhuvia teletappeja! 😀 Ainoastaan Laalaa puuttui mun kokoelmasta…

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.