Perhe-elämä
18.12.2016

Olisiko se sitten tässä, 2016?

Olisiko se sitten tässä, 2016?

Kirjoitin edellisen postauksen maanantaina, ajastin sen tiistaiaamuksi. Samaisena tiistaipäivänä sain hyvin yllättävän puhelun Danilta sairaalasta.

Lääkärit olivat olleet niin tyytyväisiä Elsan olotilaan illan ja yön aikana, että jos sama kehitys jatkuu, niin perheeni pääsisi kotiin tuona samaisena iltana. Toisin sanoen, jos Elsa ei enää tarvitsisi jatkuvasti lisähappea eikä hän kärsisi niistä limatukoksista, jotka ovat vaikeuttaneet hänen hengitystään parin ensimmäisen sairaalapäivän aikana, hän pääsisi kotiin.

Dan raportoikin, kuinka tyttäremme on ihan yhtäkkiä saanut hurjasti lisää energiaa ja tuhlailee sitä kikattamalla ihan hervottomasti. Hän on hereillä suurimman osan ajasta ja haluaa tekemistä. Kuulosti niin upealta, ihan meidän terveeltä tytöltä!

Niinpä iltasella käynnistelinkin auton ja haimme superiloisen tytön kotiin.

erityislapsi_vammainen

Torstaina meille tuli käymään meidän oma sairaanhoitajamme tarkistamaan, kuinka kotona toipuminen on sujunut. Hän oli erittäin positiivisesti yllättynyt, kun häntä vastassa oli kuumeeton ja selkä kaarella kikattava tyttönen! Hän kyllä edelleen köhi ja tarvitsi lisähappea nukkuessaan, mutta ei se sairaalahoitoa vaatinut. Keskustelimme siitä, kuinka aikaisemmin tällainen ärhäkkä tauti olisi varmasti pitänyt meidät sairaalassa viikkoja, ja miten nyt kotiuduimme alle viikossa. Hän toi esille pegin sekä fundoplikaation edut, eli kuinka vaivattomasti Elsa saa nyt tarvitsemansa kalorit ilman refluksin tuomia ongelmia. Se varmasti vaikuttaa myös sairauksista toipumiseen.

Juuri kun aloin hengittää uudestaan ja ajatukset palasivat blogin pariin, juoksi Dan vessaan niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi. Kohta minunkin vatsassani alkoi vellomaan. Annakin oksensi. Siinä me kolme sitten oltiin, mahataudin kourissa, osalla rankemmin ja toisilla lievemmin. Naapurin poikakin sen sai, kun oli ollut meillä samana päivänä ennen oireiden alkamista. Vain Elsa säästyi tältä, hän kikatteli meidän ryntäilyille kuin parhaallekin pellekomedialle.

On se kumma, että mikä tahansa pöpö onkaan kierroksessa, se varmasti tulee meille kylään. Siinä posliinipytyllä istuessani ja tähdätessäni ulostettani kiinteämpää oksennusta sylissäni olevaan ämpäriin, oli olo niin valmis. Nimittäin tähän vuoteen 2016. On siinä katseltu uutisotsikoista monen julkkiksen kuolema, Aleppo, Brexit, Trump.. Pelätty oman lapsen hengen puolesta, mietitty omaa jaksamista kaiken kaaoksen keskellä, itkeä tihrustettu, kun Suomeen ei päästykään vuoden aikana.

Kun jo parempivointinen Dan tuli sitten minun vointiani tarkistamaan päästessäni tuolta samaiselta pytyltä viimein ylös ja pesemään naamaani, pääsi pieni tunnepurskahdus meikäläisen sielusta. Hautasin kostean naamani hänen kainaloonsa.

Tästä kaikesta me olemme selvinneet, yhdessä. Kaikesta huolimatta, rinnakkain, käsi kädessä. Joskus toisille ärjyen kuin äkkipikaiset teinit, mutta siitä sitten yhdessä rauhoittuen, ratkaisuja etsien ja löytäen.

Kiitos Dan.

Kiitos myös te. Se, että te elätte niin vahvasti meidän mukana, laitatte kommenttia, korttia ja viestiä, merkitsee meille paljon. Se on auttanut meitä eteenpäin. Muistuttanut, että emme tässä sopassa ole yksin. Että meistä välitetään, meitä halutaan auttaa, piristää, muistaa.

Kiitos teille.

pandatuoli

Ja tästä sitten seuraavaksi ihan muihin aiheisiin!

Ps. Nyt olemme menneet jo ilman happiviiksien/-naamarin apua…!


I wrote the last blog post on Monday evening and scheduled it for the next day. On that Tuesday I got a really surprising phone call from Dan from the hospital. The doctors had been pleased with Elsa since the evening before, she hadn’t had a temperature, snot blockages troubling her breathing or needed that much extra oxygen either. Doctors had announced, that if she keeps improving like that, she could go home that very evening.

My heart sang as I listened to Dan describing our child to me, how she suddenly had got so much extra energy that she carelessly used it for laughing as loud as she could.. How she was awake for most of the time and wanted something to do. It sounded like our darling, healthy girl. I was so glad.

That evening I drove to the hospital to collect the father of my children and my firstborn child and I brought them home.

On Thursday we had our community nurse coming up to ours to check how Elsa was recovering from her bronchiolitis as well as how we were coping with it all. She was stunned to be greeted by a girl, who didn’t have temperature and screamed with laughter. She still had a nasty cough, but only needed oxygen when she was asleep. None of that means hospitalisation for us. With her we recalled how a nasty viral infection like this would have meant staying in the hospital for weeks to an end before, so we rejoiced the fact how this time we got home after less than a week. Community nurse pointed out that it could well be thanks to the peg and fundoplication, as Elsa gets enough calories now extremely effortlessly and without the troubles of reflux. It obviously makes her stronger. Gives her more strength to fight these horrible bugs.

As I started to relax again (and think about the blog), Dan ran to the toilet as fast as he could. Soon my own tummy started gurgling. Anna was sick too. Here we go again, us three under the weather, why is it that all the bugs going around don’t miss visiting ours? Only Elsa wasn’t touched by that tummy bug. She seemed to find it extremely hilarious, us running towards the toilet.

As I was sitting on a toilet seat and aiming my thicker-than-my-stool vomit to a sick bowl, I had had enough. Of this year 2016. I mean, honestly? We’ve lost so many talented people this year, not to forget the awfulness that is Brexit or what’s happening in Aleppo, and how about Trump? I’ve feared for my child’s life so much this year, worried over my own coping within the chaos, got so disappointed as couldn’t go to Finland this year…

As I finally was able to get up and wash my face, Dan came to check up on me. The emotions flushed over me. I buried my damp face to his armpit.

We’ve survived all this together. Regardless of anything, still together, hand in hand. Occasionally screaming to each other like grumpy teenagers, but making peace afterwards, finding solutions and going forwards.

Thank you Dan.

Thank you, all of you. Thank you for reading my blog, thank you for showing support and caring. You all have played an important part too this year, you have helped us to keep going by reminding we are not alone, we are cared for. Thank you so much.

From this, we can continue towards totally different subjects…!

Ps. Elsa hasn’t needed any extra oxygen now!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Mahtavaa kun pääsitte kaikki kotiin jo niin pian sairaalareissun jälkeen! Ja hienoa, että Elsa ei kauaa tarvinnut lisähappea tästä taudista huolimatta. On jo vahva tyttö nykyään! 🙂 Kun Elsan hengitysvaikeudet alkoivat ja kuume nousi, niin tarvitsiko jo kotona antaa sen verran enemmän happea, että oli happinaamaria käytettävä?

Ihana juttu, että asiat ovat jo paremmalla tolalla! <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.