Perhe-elämä
7.10.2016

Bloggaajan tukijoukot

Bloggaajan tukijoukot

Minä olen ollut hyvin kireä viime aikoina. Olen ollut väsynyt, ja silti yrittänyt tehdä kaikkea. Olen ollut kärttyisä, koska kotini on mielestäni ollut siivottomassa kunnossa – siivoan raivolla, pyyhin pintoja, tiskaan, pyykkään, murisen. Dan heittää jotain roskikseen ja se ei osunutkaan maaliinsa. Ärähdän. Täytän loputtomia lomakkeita ja hammasta purren, mutta kuitenkin hymyillen menen paikalliselle ”Kela”-toimistolle, eli kaupungintalolle. Olen käynyt siellä jo kolme kertaa, ja aina on jäänyt jotain puuttumaan. Vieläkin pitäisi sinne mennä. Olen soitellut ja puhunut ammattilaisten kanssa, uudelleenjärjestänyt vastaanottoaikoja ja peruuttanut muita, jotka menevät päällekkäin jonkin toisen ajan kanssa. Tilaan happitankkeja, juoksen apteekkiin, käyn kaupassa. Maito on taas loppu.

bubbletube_special_needs_children

Annan nyt sen kuvan kuin minä tekisin kaiken. Ei. Dankin soittelee, järjestelee, siivoaa, hoitaa lapsia. Mutta silti minä ärisen.

Eritoten iltaisin istun sohvalla läppäri sylissäni ja yritän tehdä töitä. Bloggaan, kirjoittelen sähköposteja, järjestelen asioita. Päivitän kalenteria.

Vähän väliä Dan kysyy, että olenko kunnossa.

”Joo joo, olen vain väsynyt.”

bubbletube_baby

Eräänä iltana Dan kysyi sen kysymyksen, joka sai kyyneleet kihoamaan silmiini.

”Ethän sinä nyt vain kuluta itseäsi ihan puhki?”

Menin hiljaiseksi eri tavalla. Naamani veltostui, tuijotin häntä sanomatta hetkeen sanaakaan. Päässäni pyöri kaikki minua stressaavat asiat, nekin, mistä olin hänelle jo tiuskinut. Huokaisin.

”Kyllä. Niin minä taidan tehdä.”

”Minä olen sanonut, että jos sinua väsyttää, mene nukkumaan.”

”Mutta kun tuo ja tuo pitäisi vielä tehdä, tuo ja ..”

”Ole kiltti, äläkä polta itseäsi ihan loppuun.”

Kirjoitettuani blogipostauksen (nasal bridle:sta) laitoin läppärin kiinni, suukotin Dania ja menin nukkumaan.

sensory_play

Aamulla Dan tuli minut herättämään Anna sylissään. Anna kiipeili päälläni ja samalla Dan alkoi kertoa seuraavaa:

”Tänä aamuna sinä pukeudut, juot aamukahvit tässä ja valmistaudut lähtemään kahvilaan. Otat sinne läppärin mukaan ja istut siellä lounasaikaan asti, etkä tee mitään muuta kuin bloggaat. Minä hoidan lapset ja ystävämme Hanlon auttaa. Sinun ei tarvitse huolehtia mistään.”

Juodessani aamukahvia pökertyneenä Dan sanoi Anna sylissään:

”Vaikka sinusta tuntuu, että minä en tee tarpeeksi, niin minä ainakin yritän auttaa sinua parhaani mukaan. Aina. Muistathan sen?”

”Kyllä rakas.”

”Minä tiedän, että blogisi on sinulle hyvin rakas ja tärkeä ja haluat panostaa siihen. Minä haluan auttaa sinua sen kanssa enemmän kuin mitä olen aiemmin tehnyt. Antamalla ideoita, ehkä kirjoittelemalla juttujakin. Mutta nyt haluan että menet sinne kahvilaan ja kirjoitat muutaman postauksen jo valmiiksi. Että sitten voit tulla kotiin ja tuntea, että työsi bloggaajana on hyvässä kunnossa.”

”Kiitos rakas.”

Nyt olenkin istunut vähän päältä tunnin verran kahvilassa, ja tässä täydellisessä ilmapiirissä olen jo kirjoitellut valmiiksi pyörätuolipostauksen kuin tämänkin. Olo on mitä upein. Tuettu, ymmärretty, rakastettu.

softplay_babies

Minä olen niin onnekas likka, kun minulla on tällainen kihlattu. Joka oikeasti haluaa auttaa ja ymmärtää. Hän on jo sisäistänyt, että minun tiuskimiseni yleensä tarkoittaa stressiä.

Täytyy tähän heti sanoa, että en sinällään ole stressannut blogista. Kaksplus on hyvä koti blogilleni, eivätkä he aseta paineita blogini suhteen. Minä itse haluan vain kehittyä, oppia, kasvattaa blogini lukijamääriä, jotta viestini erityislapsen vanhempana tavoittaisi mahdollisimman monen. Minä itse asetan itselleni omat tavoitteeni blogin suhteen. Jos en pysy omissa tavoitteissani, minä koen epäonnistuneeni.

Aivan samalla tavalla kotitöiden kanssa. Jos tiskejä en ole tiskannut tai pyykkivuori on kasvanut, minä koen epäonnistuneeni. Sama asia.

Minun vanhempani auttavat blogini suhteen jatkuvasti. Silloin kun he vielä tekivät töitä omassa yrityksessään, he olivat tulostaneet minun blogistani ”käyntikortteja” ja jakoivat niitä asiakkailleen kahvilansa kassalla. Nykyään he jakavat omalla Facebook-seinällään jokaisen kirjoitukseni julkisesti. He haluavat näin osoittaa tukensa minua kohtaan. He ovat kertoneet, kuinka ylpeitä he ovat minusta. Kun jaksan pitää blogia rankasta arjestani huolimatta.

Tekin voitte tehdä samaa, jos haluatte ja koette, että blogini on sen arvoinen. En oleta teidän jakavan blogini ”käyntikortteja” kaduilla, enkä oleta teidän automaattisesti jakavan postauksiani myöskään. Mutta jos jaatte postauksiani, se on minulle aina kunnianosoitus. Blogini on kuin minä, sillä kirjoitan suoraan sydämestä. Siksi arvostan enemmän kuin ehkä uskottekaan nähdessäni, että postauksiani on jaettu. Koska tiedän silloin onnistuneeni. Tiedän, että kirjoitukseni on kolahtanut. Se on koettu hyväksi, arvokkaaksi, jakamisen arvoiseksi.

erityislapsi_leikkimassa

Kiitos. Kiitos jo kaikista tehdyistä jaoista ja tulevista jaoistanne. Kiitos.

Samalla minä yritän höllätä nutturaa ja olla itselleni taas armollisempi. Ei kaikki ole niin vakavaa.

Kiitos, Dan. Kiitos, ystävämme Hanlon. Kiitos teille kaikille. Kiitos.

Kuvat torstain reissulta sisäleikkipaikalta (soft play).


I have been really grumpy lately. I’ve been tired and still I’ve tried to do everything. I’ve been irritable as I’ve thought my home is in disgraceful state. I clean in a mad rage, I wipe counters, do dishes and laundry and I growl. Dan throws something to the bin and he misses. I snap. I fill out some endless forms and I go to the council to sort out our benefits and other needed paperwork. I’ve been there three times already but always there’s something missing. I should go back there again. I’ve rang to professionals trying to reorganise and cancel appointments, we’ve ordered oxygen tanks for Elsa and more syringes for her tubefeeds and I ran to the pharmacy to sort out her medications. We’ve ran out of milk again. I have to go to the shop. Again.

It’s not like I do everything on my own. Dan does his bit too. But I am frustrated and angry.

Especially in the evenings I sit on the couch with the laptop trying desperately to finish off some work. I blog, write emails, organise other things like events where we could go to now as we have a car.

Dan keeps asking me if I’m okay.

“Yea yea, I’m just tired,” I say, my face locked in a grimace.

Then the other night Dan asked me a question that stopped me on my tracks.

“Are you sure you are not overstretching yourself right now?”

My face fell, I stared at him for a while. My mind swirling with the thoughts of what needed to be done and what I wanted to achieve before going to sleep. Then it hit me.

“That is exactly what I am doing right now.”

“I’ve already said to you, if you are tired, go to bed.”

“But I need to do this and that before …”

“Please Maiju, do not overdo it.”

After I had finished the blogpost about nasal bridle I turned the laptop off, kissed Dan and went to sleep.

In the morning Dan woke me up with Anna. While Anna was using me as a climbing frame Dan laid out the plan for the day for me.

“You get dressed, have your morning coffee and then you get ready to go to the café. You take your laptop there and you sit there till lunchtime and the only thing you are allowed to do is to blog. I will take care of the children and our friend Hanlon will help. You don’t have to worry about anything at home.”

As I was drinking that mentioned cup of coffee Dan continued:

“I know you feel that I don’t do enough around here, but the least I’m doing is to take care of you the best I can as you mean the world to me. That’s why I always try to help you. Will you remember that for me, please?”

“Yes, honey.”

“I know that your blog is extremely important and dear to you. I understand it totally why you want to put more effort into it. I want to help you with that more than I have done before by giving you ideas and maybe even by writing things for you there too. But now all I want is for you to go to that café and write couple of posts ready. So that when you come home you feel like you’ve achieved something already and you feel good about yourself as a blogger. “

“Thank you, honey.”

Now I’ve been sitting here a bit over an hour and I have finished two blogposts already. I’m feeling absolutely amazing. Understood, helped, loved. I’m such a lucky girl as I have such an amazing fiancé. He has already learned that my snappiness means nothing personal, it’s only my stress talking.

I do have to clarify here that I haven’t really stressed about the blog to be honest. Kaksplus is really good host for my blog and they do not give me any pressure towards my blogging. It’s me, myself, how I want to improve and get better with what I do. I want to increase the amount of readers that my blog has to get my message as a mother to a special needs child to as many as possible. I’m the one who pressures myself to blog better and more often.

It’s exactly the same with housework. If there are dishes to be done and laundry waiting to be washed, I feel like I haven’t succeeded. I feel the same way about the blog. If I don’t reach my own goal limits, I feel like I’ve failed.

My parents keep helping me with my blog all the time. When they still had their café they had printed out little “business cards” about my blog to give out to their customers at the till. Now they share all of my blogposts in their Facebook publicly. That’s how they show their support to me. They’ve told me how proud they are of me that I keep blogging even when our daily lives are difficult with taking care of my children alone.

You can do exactly the same than my parents. Saying that, I do not expect you to print out any business card type of things of my blog and give those out on the streets. I do not expect you to share my posts automatically either. But if you do share them, it is an honour to me. My blog equals me as I write from my heart. That’s why I appreciate all the shares more than you might even imagine. As then I feel like I’ve achieved something. I know that my writing has been appreciated and liked, liked that much that it was worth of sharing.

And I thank you for it already, for all the shares you’ve already done and will do in the future.

Meanwhile I will try to loosen up a little bit. Not everything is that serious.

I’m so lucky girl to have such supporting netwok around me.

Thank you Dan. Thank you, our friend Hanlon. Thank you all of you. Thank you.

Photos are from our trip to a soft play café on Thursday.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Hei. Kiitos blogistasi! Eksyin tätä kerran lukemaan ja nyt luen tätä säännöllisesti. Kirjoitat ihanan avoimesti, rehellisesti ja silti positiivisesti elämästäsi. Itselläni on pienet lapset myös ja työssäni hoidan lapsia. Saan kirjoituksistasi ajateltavaa ja uusia näkökulmia elämään. Kaikkea hyvää teille, olette minulle vieraita, mutta silti olette usein minunkin mielessäni.☺ Teillä on ihana perhe, suloiset tytöt ja hyvällä asenteella elämän karikoista selviävä äiti👍

Meriannen

Jossu.. Kiitos ihan mielettömän paljon ihanasta kommentistasi, juuri tämä auttaa minua jaksamaan eteenpäin <3 Kiitos kiitos kiitos <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.