Perhe-elämä
15.8.2016

Väsymys voi laukaista masennuksen

Väsymys voi laukaista masennuksen

Luonnollisen tukiverkon puuttuessa mieliala helposti laskee ja valituskäyrät hyppäävät korkeimpaan ääripäähän. Siinä vaiheessa, kun yö on mennyt pomppiessa ylös ja alas saturaatiomittarin tahdissa ja kuitenkin aamulla vastassa on virkeän hykertelevä 7-kuukautta vanha vauva ja sitten tämä 3-vuotias erityinen, muuttuu kahvi janojuomaksi. Eivät lapset välitä siitä, että äiti ja isä eivät saaneet yöllä kunnolla nukuttua. Eikä heidän pitäisikään. Päivän silti pitää pyöriä niin kuin ennenkin. Niin sujuvasti kuin mahdollista minun ja Danin vuorotellessa päiväunien kanssa.

Masennukseen taipuvaisena ja terapioissa istuneena olen oppinut tuntemaan itseni.. jos en hyvin, niin ainakin kohtalaisesti. Olen ymmärtänyt, että minun mieleni selkärangasta löytyy se ideaaliminä, mitä ahkerasti päivittäin tavoittelen. Täysin koskaan sisäistämättä, että jokaista ideaaliminän aspektia ei ole edes mahdollista saavuttaa.

vasymys_voi_laukaista_masennuksen

Eritoten väsyneenä noiden standardien täyttäminen tuntuu yhtä saavuttamattomalta kuin Mount Everestin huippu alastomalle kiipeilijälle. Noina hetkinä minä helpoiten romahdan. Kun mieli huutaa tekemättömistä töistä ja kroppa kiljuu sänkyyn käpertymisen perään. Silloin ajattelen olevani huono äiti; tuolloin ne itsesyytökset sylkevät päälleni.

Niin usein uskon ansaitsevani sen itse kaatamani räkäryöpyn päälleni. Eritoten aiemmin. Ihan sama kuinka väsynyt ja miten selkä kaarella olin kantanut yksinäni koko erityislapsen hoitamisen ja kotihommista selviytymisen taakkaa puolisoni käydessä töissä.. Tekosyitähän ne vain, mieleni torui. Jos kämppä ei kiiltänyt, terveellistä ruokaa ei oltu kokattu, ruokaostoksetkin olivat tekemättä eikä lapset olleet omien standardieni mukaan täydellisesti vaatetut, syötetyt ja viihdytetyt, minä olin epäonnistunut. Ihan sama, vaikka vain yksi listasta oli tekemättä. Tähän lisättynä omat vaatimukseni siitä, mitä haluaisin olla ystävilleni ja välimatkan päässä asuvalle perheelleni..

Yksinkertaisesti, missään päivässä eivät tunnit riittäneet. Olin aina epäonnistunut. Äitinä, puolisona, ystävänä.

Ei ihme, että väsynyt mieli alkoi venyä, paukkua ja ratkeilla.

meriannen_lapset

Juttelin psykologini kanssa puhelimitse kuluneella viikolla. Olinhan pelännyt sairaala-aikana, että romahtaisin niin kuin aina ennenkin sairaalajakson jälkeen. Hän tarkisteli olotilojani, ajatuksiani, jaksamistani.

Raportoin väsymyksestä. Siitä, kuinka stressaavaa Elsan hoitaminen välillä on, kun ammattilaisten vielä kerätessä joukkojaan meillä ei ole lepotaukoja arkeen järjestetty. Ei vielä lapsettomia hetkiä, jolloin laittaa pää tyynyyn ja oikeasti sammua hetkeksi maailmalta. Ettei tarvitse kuunnella koko ajan ympäristöä saturaatiomonitorin hälytysten varalta. Ei vielä taukoja, jolloin ei tarvitse tuijottaa kelloa ja hyppiä hakemaan sitä ja tuota lääkettä tai..

Mutta yllätyksekseni huomasin, että kaikesta väsymyksestä huolimatta en syyttänyt itseäni mistään. Kävelin puhelin kourassa läpi kämpän katsellen sitä, kuinka pyykkikorit eivät todellakaan olleet tyhjiä, aamupalatiskit olivat vielä keittiössä ja housuton Anna kikatteli riutuneen näköisen isänsä sylissä. Elsa kikatteli lempitv-ohjelmalleen, enkä moisesta ruutuajastakaan pulttia nostanut.

Koska tämä on vain väliaikaista. Muutama viikko tätä pitää vain jaksaa, jotenkuten pärjätä, sitten alkaa elämä taas järjestymään. Elsa aloittaa koulussa. Meille tulee auto. Vanhempani tulevat käymään. Sosiaalivirastolla ja sairaalalla järjestävät niitä taukoja meille, Julia’s house on jo myös asialla ja pian he pääsevät auttamaan taas arjessa.

En tiedä mistä valaistuneena olin koko ajan ymmärtänyt kaiken olevan vain tilapäistä. Ehkä osasin odottaa tätä kaaosta, sitä alkuajan takeltelua, ennen kuin kaikki olisi järjestynyt ja uudet rutiinit tatuoitu muistilokeroihini.  Kunpa aina olisin osannut olla näin armollinen. Että nyt olen väsynyt, ei nyt haittaa pyykkikasat. Ei haittaa vaikka kaikki ei olekaan täydellistä. Kunhan nautin perheestäni, siitä että saadaan olla yhdessä, ja hoidetaan asioista se mitkä nyt jaksetaan.

kukkapelto

Kaiken väsymyksen keskellä tämä kirjoittaminen on ihan mielettömän terapeuttista. Koko päivän odotan sitä, että lapset nukahtaisivat yöunilleen ja saisin pienen hetken varattua itselleni ja läppärille. Nytkin minun suunnitelmissani oli kirjoittaa jostain ihan muusta. Mutta sormet naputtelivat tämän tekstin. Ja miten kevyt olo tämän suoltamisesta tulikaan.

Ah.

Ei elämä hullumpaa ole.


At that moment when you’ve been up and down the bed with the rhythm of the saturation monitors alarms and still in the morning you are facing the most adorable and so awake 7 month old baby and that 3 year old who’s totally ignorant of last nights troubles, coffee becomes the new water to you. The kids won’t care that mummy and daddy didn’t sleep well, and so they shouldn’t. Routines of the day still needs to be performed smoothly for the kids sakes while me and Dan take turns with taking naps.

As I’m prone for depression and have attended countless therapy sessions I have learned to know myself.. well, if not absolutely spot on then at least well enough. I have understood how there is this idea of an ideal me that I constantly try to fulfil, never truly understanding that it is not even possible to do so.

Especially when tired those standards of the ideal me seems as reachable as the Mount Everest’s peak to a naked climber – and that’s when I have a meltdown. My mind will be screaming at me for all those things yet to be done and my body desperate for the tiniest bit of sleep. That’s when I feel like the worst mother of the world; that’s when I easily blame myself for everything.

So often I feel like I deserve that spit I spat on myself. Especially before. It didn’t matter how tired I was or how I had carried on taking care of our disabled daughter alone and all the housework while my partner was at work. ”Excuses, excuses!” would my cruel mind yell out. If the flat wasn’t sparkly neat, if I hadn’t cooked healthy food or done the grocery shopping or if my children weren’t fed, clothed and entertained to my standards I had been unsuccessful. Even if it was only one thing not crossed out on that list. In addition to that I had extra requirements for myself for what kind of a friend I wanted to be to my loved ones and to my family living in another country…

Simply, there never was enough hours in any day to perform all I needed to do to feel accomplished. I was always a failure. As a mother, partner and as a friend.

No wonder my tired mind started to act up!

Last week I had a phonecall with my psychologist as I had been so worried while in the hospital with Elsa that I would have a meltdown again at home. I told her about how tired I was, how stressful it is to look after Elsa when there is no respite care yet in place. No moments at all without the kids when we would be able to just sleep without having to be on the alert all the time for the alarms or anything else. How there is no taking breaks of keeping a track of time for when to give medicine and when’s the next feed due…

But to my own surprise I realised that even with all my exhaustion I did not blame myself for anything. While on a phone I walked around the flat and looked at the really not empty laundry basket, the morning dishes still waiting to be washed by the sink and how half-naked Anna was jumping up and down on her knackered father. Elsa was giggling at her favourite tv-show and even that time of her spending at staring at a screen didn’t make me feel like I was being lazy.

As all of this is just temporary. We only have to keep going for the next couple of weeks and things start to get easier already by then. Elsa will start in school. We will have a car. My parents will come here for a visit. Different professionals are already arranging respite care for us, Julia’s house is already on the case too and soon they will be able to help out more.

I wish I always was this merciful towards myself. That I would just concentrate on enjoying my family and not to worry about the dishes.

I have to say I find writing here so therapeutic. During the days I’m eagerly waiting for this moment when the kids are in bed and I can sit down with my laptop and just write. When I’m finished I feel so light-weight.

Ah.

Life definitely isn’t bad.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

No olipa todella aikakin oivaltaa tuo! Itsellà kaksi jo aikuista ja pesàstà lentànyttà lasta, mutta muistan vielà hyvin sen vàsymyksen ja tekemàttòmàt asiat. Itse en niistà niin piitannut, kyllà ne aina sitten joskus sai hoidettua.
Teillà on ERITYISlapsi, miten ihmeessà voi edes ajatella ettà kaiken muun pitàisi olla ”normia”?
Itse noudatin hyvàllà omallatunnolla kaavaa ”kaikki elàvàt” ekaksi, ja tavarat sitten kun ehtii ja jaksaa. Luokittelin itsenikin elàvien joukkoon.
Mies kyllà làhti jossain vàlissà omille teilleen, kun taisin hànelle olla vain kodinkone, ja sen jàlkeen olenkin ollut onnellisempi.

Meriannen

Tuo on muuten mielettömän hyvä kaava, pitää ihan kirjoittaa itselle ylös! Ja sekin vielä lisäksi, että lasken itse itseni yhdeksi elävistä !
Ihana kuulla, että miehen lähdön jälkeen olet ollut onnellisempi!

Kiitos Pirkko Aura <3 <3

Tämä on muuten loistava oivallus aivan kaikissa lapsiperheissä. Ei äidin tarvitse olla täydellinen, koska eihän sellaiseen kukaan pysty – riittävän hyvä äiti riittää! Kovasti tsemppiä – teitä on viime aikoina koeteltu, mutta olette selvinneet upeasti!

Meriannen

Kiitos Laura T., kiitos <3 Kiitos kiitos kiitos <3

En ole ennen kirjoittanut tänne. Mutta olet tai olette aivan uskomattoman ihana ja jaksava perhe 🙂 Toivon teille vanhemmille ja ihanille lapsille jaksamista ja enkeleitä jokaiseen päiväänne. Omat murheet, masennukset, väsymykset tuntuvat niin kovin kovin pieniltä kun seuraan blogiasi.
Tarkoitan että kun terveidenkin lasten kanssa on tässä elämässä jaksamista iloineen ja suruineen, on teillä siihen verrattuna todellakin erilaista ja haastavaa elämää. Nöyrin mielin nostan sinulle hattua ja koko teidän perheelle.

Meriannen

Saikku, ihana että nyt jätit kommenttia! <3 Vedit minut ihan sanattomaksi. Suurkiitokset ihana <3 <3 <3

Hyvä oivallus. Sopii monelle muullekin ja moneen muuhunkin tilanteeseen. On hyvä olla itselleen armollinen ja unohtaa täydellisyyden tavoittelu. Ja voi miten monesti se juuri on niin, että itseltään vaatii mahdottomia. Tuskin kukaan ulkopuolinen niitä pyykkikasoja ihmettelisi saati tuomitsisi, vaan päinvastoin arvostaa sitä kuinka hyvin toinen on jaksanut väsyttävässä ja kiireisessä arjessa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

Meriannen

Sitäpä sitä, Jonna! Minä olen niin täydellisyyden tavoittelija, aina ollut, ja on siten joskus ollut hyvin vaikeaa olla .. ei niin täydellinen. Että osasi antaa vain olla ja rentoutua edes hetkeksi! Ja se mitä olen huomannut on yksinkertaisuudessaan se, että itse on se pahin tuomitsija. Ei ulkopuolinen edes huomaisi kaikkea sitä mitä minä esimerkiksi huomaan omassa kotonani, että mitä on jäänyt tekemättä ym! 😀

Kiitos Jonna todella ihanasta kommentista <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.