Muut
12.8.2016

Avoin kirje koulukiusaajilleni

Avoin kirje koulukiusaajilleni

Jo aikaa sitten kuulin mutkan kautta, että eräs kiusaamiseni osallistunut henkilö lukee blogiani. Hän katuu tekojaan, muttei ole uskaltanut sanoa minulle itselleni mitään.

meriannea_kiusattiin_koulussa

Tiedätkö, monen monituista kertaa elämäni aikana olen muistellut kouluaikojani. Sitä, kuinka pimeimpinä hetkinä piilouduin vessaan itkemään, ja ennen tunnin alkua peitin meikillä pahimmat itkun todistusaineistot. Kuinka kävelin pää kumarassa ruokalaan peläten kuulevani taas jotain supatteluja. Ruokajonossa vilkuilin jo salia tietäen, että tarjotin kädessäni etsisin sieltä sellaista kohtaa, jossa ei olisi ketään muuta. Sillä sinä pahimpana aikana istuin ja söin lounaani yksin, koska koko koulussa ei ollut ketään, joka olisi halunnut istua lähelläni. Muistelen, kuinka ryhmätyöt aina aiheuttivat minulle ylimääräistä stressiä – löytyisikö ketään, joka hyväksyisi minut mukaan?

avoin_kirje_koulukiusaajilleni

Uskoin pitkään, että minussa oli jotain vikaa. Että kaikki näkivät jotain pahaa minussa, jotain, minkä takia ansaitsin jäädä yksin. Että sen takia ne viimeisimmätkin koulukaverini käänsivät minulle selkänsä. Uskoin vakaasti, että minä ansaitsin sen.

Siksi sinä eräänä iltana kiipesin sillan kaiteille hypätäkseni alas.

kiusaaminen_ajoi_itsemurhan_partaalle

Olen käsitellyt koulukiusaamistani useiden ystävieni – jotka sain koulun ulkopuolelta eri paikkakunnilta – ja lukuisten psykologieni kanssa. Olen itkenyt ja raivonnut että miksi minä, mitä minä tein ansaitakseni moista syrjintää, ettei minua otettu mihinkään mukaan? Että minusta puhuttiin pahaa selän takana? Olen miettinyt sitä rohkeuttani olla erilainen, etten välittänyt muodista. Vahvoista mielipiteistäni, joita en aina pelännyt pitää omana tietonani. Hyvää koulumenestystäni. Halukkuuttani osallistua kaikkeen ”ylimääräiseen”, kuten oppilaskunnan hallituksen hommiin. Olen muistellut sairaalloista ujouttani ja koittanut muistella, että onko se ollut osa luonnettani vai seuraus kiusaamisesta.. Etsin syitä itsestäni. Miksi minut leimattiin? Johtuiko se yrittäjävanhemmistani, vai teinkö minä jotain?

Kauhukseni olen kuullut, kuinka jopa ne ystävälliset koulunkävijät tulivat kiusatuiksi, jos he uskalsivat minulle sanoa ”moi” ruokajonossa. Mietin, mitä siskoni joutuivat kokemaan vain sen takia, että olivat minun siskojani…

Isoin arpeni koulukiusaamisesta on hyväksynnän kaipuu. Hyvin pitkään minun oli vaikea täysin luottaa uusiin ihmisiin. Heikkoina hetkinä minun on edelleen tarve tuntea olevani hyväksytty. Että minusta tykätään. Etsin näitä merkkejä kanssaihmisistä, ja jos en niitä näe, joudun paniikkiin. Koska pelkään, että he näkevät sitä jotain, minkä takia minua aikanaan koulukiusattiin. Näin vielä vuosienkin päästä.

koulukiusatun_arvet

Tiedätkö, monen monituista kertaa näiden vuosien aikana olen miettinyt osallistumistani mahdolliseen luokkakokoukseen. Kutsuttaisiinko minua edes? Jos kutsu tulisi, mitä tekisin?

Ensin olin vakuuttunut, etten todellakaan moista kärsimystä laittaisi itseäni kokemaan. Miksi menisin paikan päälle vain kokemaan sitä samaa supattelua ja yksin jättämistä?

Myöhemmin päätin, että menen, vain kävelläkseni paikan päällä kuin riikinkukko kaikilla onnistumisillani liehutellen. Katsokaa nyt, mitä kaikkea minä tein. Katsokaa nyt, mihin kaikkeen pystyin.
Katsokaa, minä olen vieläkin täällä. Matkustellut, elänyt, ollut onnellinen.

Nyt olen sitä mieltä, että kyllä minä sinne kokoukseen tulisin. Jos vain siis pääsen, välimatkan ja perhetilanteen ja muilta vastaavilta seikoilta. Ihan vain siksikin, että ihmiset kuten sinä, voisitte tulla minuun oikeasti tutustumaan. Ja ehkä pyytämään anteeksikin. Että voisimme antaa menneen jo olla.

koulukiusattu

Pari rohkeaa koulukiusaamiseeni osallistunutta on jo tullut ja pyytänyt minulta anteeksi. Ystäväni, jotka käänsivät minulle selkänsä, ovat yksitellen pyytäneet minulta anteeksi.

Mutta kaikkein tärkeimpänä jo ennen heidän anteeksipyyntöjään minä olin antanut anteeksi. En siksi, että hyväksyisin kaiken sen, mitä minulle tapahtui. En siksi, että koulukiusaaminen olisi millään muotoa sallittua. En siksi, että uskoisin minun ansainneen kaiken sen. Koska kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. En myöskään minä.

Annoin anteeksi, jotta pääsisin elämässäni eteenpäin.
Annoin anteeksi, koska niin ikävää kuin koulukiusaaminen oli, se on myös muokannut minusta tällaisen kuin olen nyt. Kaikessa hyvässä ja pahassa. Hyväksyäkseni itseni minun oli myös hyväksyttävä menneisyyteni, ja siihen kuuluu myös koulukiusaaminen.
Minä annoin anteeksi, koska katkeruus ei auta ketään. Minä annoin anteeksi, koska mennyttä ei voi muuttaa. Minä annoin anteeksi, koska koulukiusaamiskokemukseni ovat osa minua. Minä annoin anteeksi.

Sinä entinen koulukiusaajani, sinun on ihan turha pelätä minua. Minä en tahallani satuta ketään. Minä en ole katkera sinulle kuin kenellekään muulle. Minä olen ihan oikeasti antanut anteeksi. Toivon, että sinä voit antaa myös anteeksi itsellesi.

Minä en vaadi sinulta mitään itselleni. Sinun ei tarvitse myöskään minulta pyytää anteeksi, ellet halua. Olen kuitenkin täällä, jos haluat minun kanssani keskustella. Olen siihen valmis.

Minulla olisi kuitenkin yksi hyvin iso pyyntö sinulle.

Olemmehan nyt jo siinä iässä, että itse kullakin meistä alkaa olla lapsia.

lapsille_parempi_tulevaisuus
Jos me jotain menneisyydestämme haluamme oppia, niin emmehän halua lapsiemme toistavan omia virheitämme?

Pyytäisinkin, että opettaisit lapsesi olemaan hyvä ystävä kaikille. Että opettaisit lapsellesi, ettei ketään jätetä yksin, ja ettei kiusaaminen ole hyväksyttävää. Että kiusaamiseen pitää aina puuttua.

Tehdään yhdessä meidän maailmasta parempi paikka, meidän lapsillemme ja heidän lapsilleen.

Sillä se, että minä selvisin – enkä hypännyt siltä sillalta – ei tarkoita sitä, että jokainen muu kiusattu selviäisi.


meriannen_oli_kiusattu

Ps. Ihan erityisen kiitoksen haluaisin antaa Suomen Lukiolaisten liitolle ja kaikille upeille ihmisille, jotka tapasin sitä kautta. Te hyväksyitte minut joukkoonne mukaan ihan tuosta noin vain ja saitte minut tuntemaan, että minä en olekaan outo. Että minä olen oikeasti ihminen, ystävyyden arvoinen. Ihan yhtä suuren kiitoksen haluan antaa minua vain hitusen vanhemmalle serkulleni, jonka luokse ajoin vanhojen tanssien jälkeen. Sinä otit minut vastaan riemuiten ja esittelit minut ylpeänä ystävillesi. Jokainen ystäväsi vastaanotti minut sellaisena kuin olin, ja ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin koin hyväksyntää.

Te ette ehkä sitä tiedä, mutta te pelastitte henkeni. Kiitos.

Pps. Heli ja Elina, te pitkäaikaisimmat ystäväni, te tiedättekin miten paljon rakastan teitä ja arvostan, että olette kaikki nämä vuodet auttaneet ja tukeneet minua. Te tiedätte, miten paljon teidänkin panoksenne elämääni on edesauttanut sitä, että olen vielä täällä. Kiitos.


Open letter to the people who bullied me in school

 

Already some time ago I heard there is a person reading my blog who used to bully me in school. She regrets everything she did but hasn’t had the courage to say so to me.

You know, throughout my life I’ve been thinking about my time in school. How in the darkest times I would hide in the toilets to cry my eyes out and just before the next lesson I would hide the evidence of my tears with makeup. How I walked my head down to the caféteria to get lunch, fearing that I would hear those whispers again about myself. While in the lunch queue I would already have a look at the cafeteria knowing that in matter of minutes I would be carrying my tray of food and trying to find a spot where no-one else was sitting. As in the whole school there was no-one who wanted to sit nearby me. I was terrified of group assignments, I feared there was no-one who wanted me to do the assignment with.

I believed for a really long time that there was something wrong in me and everyone saw it. That’s why I deserved to be left alone. That’s why the rest of my friends in school turned their backs on me one by one. I truly believed I deserved it.

That’s why that one night I climbed up the bridge’s fence intending to jump down to my death.

I have gone through my experiences of bullying with my friends – who I got from outside school from other towns than where I lived – and countless psychologists. I have cried out why me, what did I deserve to be left alone like that? Why did people talk bad about me behind my back? I have wondered about my courage to be different, how I wasn’t into following the fashion trends. Or my strong opinions that I wasn’t always afraid to keep to myself. My good grades in school. My eagerness to do all that extra work with student council and what not. I have recalled how shy I’ve been, trying to remember if it’s been one of my charasteristics always or is it because of the bullying? I have tried to find reasons from myself for why I got bullied.

For my terror I have heard that those friendly people who said ”Hi” to me on the lunch queue got bullied themselves and that’s why they never were brave enough to repeat the same mistake again. I’ve been thinking what my sisters had to go through just because they were my sisters…

The biggest scar from bullying is my craving for being accepted. It used to take a long time for me to fully trust new people. When I’m weak I still have the need to feel accepted even after all these years. I need to know that I’m liked. I look for those signs that I’m accepted from the people around me and if I don’t see them I get a panic attack. As I’m terrified they would see that something in me that made all those people turn against me and bully me.

You know, so many times I have wondered if I would ever attend the possible school reunion. If I even get invited. If I do… First I was convinced I never would go as why would I put myself go through that pain again, the pain of being left alone and talked bad about?

Later on I decided I would go. Just so I could walk around showing off all my achievements in life. Look where I’ve been, what’ve done, what’ve got, how I’m still here.

Now I’ve made the decision that if I only can, I will come. Because of the distance and my family and all that it can be a bit tricky but I will make the effort to come. So that people like you could come and talk to me, to get to know the real me and if you liked, you would have the opportunity to apologise to me face to face. So we could have the chance to put the past behind us.

A couple brave souls who used to bully me have already come forward and apologised to me. Those friends that turned their back on me have one by one apologised.

Most importantly though before all of those apologies I had forgiven them. Not because I accept everything that happened to me. Not because I think bullying is okay – never! Not because I think I deserved being bullied. No-one deserves it. Neither do I.

I forgave everyone so I could move forward in life.

I forgave as nasty as bullying is it has played a part of making me who I am today. In all good and bad. To be able to accept myself as I am I had to come to terms with my past and a part of it is being bullied.
I forgave as being bitter doesn’t help anyone, least me. I forgave as past cannot be changed but tomorrow can. I forgave as those experiences of bullying is part of me and I accept that. I forgave.

You, my bully, you do not need to fear me. I’m not going to hurt you. I do not hold anything against you or anyone else. Honestly, I have forgiven you. I only hope that you can forgive yourself.

I do not ask you anything for myself. You do not have to apologise to me unless you want to. I have already forgiven you. I am here if you want to talk about all this. I am ready for that.

I though do have a big favour to ask from you.

As we are now in that age that many of us start to have children of our own.. If we learnt anything from our past could we make sure our kids won’t repeat our mistakes?

So I ask you if you could teach your child to be a friend to everyone. That you would teach your children that no-one is to be left alone and that bullying is never acceptable. That if they ever witness bullying they would not stand still but go and help the one being bullied. To show the kindness and that they care.

Let’s make this world a better place for our children and their children.

 

As even if I survived – and didn’t jump off that bridge – doesn’t mean that everyone will.


Ps. I want to thank the Union of Upper Secondary School Students in Finland and all those amazing people I met through that organisation. You accepted me as I was and made me feel welcome and worth of friendship. You made me feel I was a human and not a weirdo who should be left alone and sniggered at. Also I want to thank my cousin who invited me in with joy and introduced me to all of her friends who also accepted me as I was. That night for the first time in ages I felt accepted.

Maybe you were not aware of it, but you guys saved my life.

Thank you.

Pps. My oldest friends Elina and Heli, you know how much I love you and appreciate everything you’ve done for me. You know how huge part you’ve played in my life to ensure I’m still here. Thank you.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Minä en anna ikinä anteeksi Puolangan yläasteella kun jouduin kiusatuksi, en saanut ammattia koska en saanut käydä yläastetta kunnolla. Muistan kiusaajien nimet kaikki ja tarkkaan, miksi antaisin anteeksi?

Miksi antaisit anteeksi – No ei siihen ole kuin yksi syy; ITSESI TAKIA.

Mennyt on mennyttä ja sitä ei voi muuttaa. Toki sitä miettii itsekin, että mitähän muistoja sitä olisi teinivuosista jäänyt käteen, jos ei kiusattuna olisi joutunut olemaan. Nyt kun päälimäisenä teiniajoista tulee ensiksi tuo kiusaaminen mieleen. Mutta sitä mennyttä ei voi meistä kukaan muuttaa. Voi vain taputtaa itseään olkapäälle ja tokaista, että ”Hyvä minä, ainakaan en itse ollut sellainen m*lkku, joka tahallaan toiselle pahaa mieltä tahtoi” ja jatkaa eteenpäin – keskittyä siihen mihin voi vaikuttaa. Kiusaaminen on mennyttä ja niin kauan, kun on katkera ja velloo menneessä pitää kiusaajat sinua omalla tavallaan otteessaan.

En ole yli-ihminen; tosiaan kiusaajien teot anteeksi antamisen jälkeenkin hipaisevat minua ohimennen silloin tällöin, vaikka otteessaan ei enää pidäkään. Tämä näkyy esimerkiksi juuri uusien ihmisten suhteen. Huomenna olen menossa tupareihin, joihin tulee kymmenkunta naista. Tunnen vain emännän, joka on upea ja kiva tyyppi. Jotenkin sitä miettii, että sulautuukohan sitä joukkoon, jossa muut jo ovat aiemmin tuttuja vai ei.

Kukaan toista tahallaan kiusannuthan ei minusta anteeksipyyntöä tai minkään sortin hyväksyntää teoilleen ansaitsisi, mutta asioiden (menneisyyden-nykyhetken-tulevaisuuden) hyväksyminen jättää paljon energiaa suunnattavaksi siihen, mikä tuo itselle hyvää mieltä. Vatvominen katkeroittaa ja kaivaa kuoppaa aina vain syvemmäksi.

Meriannen

Koska se kipu on raskasta. Sen katkeruuden ja vihan kantaminen on taakka. Anteeksiantaminen on antanut minulle itselleni niin paljon, on ollut helpompi jatkaa eteenpäin ja hengittää. Anteeksiantaminen ei tarkoita sitä että hyväksyisit kaiken sen, mitä sinulle tehtiin. Hyväksynnällä tarkoitan sitä, että se olisi OK että näin kävi. Ei ollut. Se oli väärin. Kaikki se, mitä sinulle yläasteella tapahtui, oli väärin eikä niin olisi saanut käydä. Mutta anteeksi antamalla annat itsellesi luvan olla vapaa siitä taakasta. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Halaisin jos pystyisin. <3

Minuakin kiusattiin koulussa. Ja ihan niin kuin sinäkin, itsekin mietin, että mikä minussa oli vikana? Onnekseni minulla oli läpi kamalampien yläastevuosien rinnallani se toinen kiusattu; meitä kiusattiin yhdessä, yksin ei tarvinnut olla. Kiusaamisen syytä en tiedä vieläkään – ja toisaalta se on ihan samantekevää. Väärin se oli silti. En ole vihainen kiusaajilleni, en ole katkera ja minulle heidän tekonsa ovat samantekeviä. En toivo heille pahaa, mutta en hyvääkään. Jos jollekin olen vihainen, niin aikuisille/opettajille jotka eivät ilmiselvään asiaan mitenkään puuttuneet. Eivät kai osanneet.
Oikeastaan olen kiusaajilleni kiitollinen; heidän ansiostaan minusta on kasvanut sellainen mikä olen. Puutun rohkeasti kaikkeen, minkä aikuisena koen epäreiluna. En hyväksy minkäänlaista kiusaamista missään -piste.
Minulla on koulutus, ihana koti, kaksi tervettä lasta, mies, raha-asiat mukavasti ja olen tuntemisen arvoinen tyyppi. Olen reilu ja mukava. Fiksukin. Ja omia lapsiani kasvatan sellaisiksi, että osaavat puolustaa itseään ja heikompiaan. Ja huolimatta siitä, että teiniajan sain kuulla olevani ruma, peilistä onkin tainnut katsoa koko ajan ihan kivan näköinen tyttö.
Toki minulla on edelleen vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin, kun mielen perällä koputtelee vielä aikuisenakin se, että ”entä jos tuo kiusaa, puhuu selän takana tai nauraa porukassa minulle jälkeenpäin”. Mutta sitten vain ajattelen, että omapa on menetyksensä. Minä kun olen oikeasti kiva tyyppi.
Tsemppiä sinulle.

Meriannen

Kiitos Tanjuzca, että jaoit minulle tarinaasi <3 Niin monella tavalla samaistuin - itsekin olen löytänyt kiitollisuutta, minkä voisin kuvitella olevan harvinaista, ja myös rohkeutta puuttua näkemääni epäreiluuteen. Ja tiedätkö, minunkin on edelleen vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Ei aina, riippuu ihan kuinka herkillä olen 🙂 Mutta isommassa ryhmässä olen edelleen se hiljainen, joka seurailee mieluummin kuin on huomion keskipiste. Koska juuri ne ajatukset, hyväksytäänkö minut, arvioidaanko minua millään tavalla.. ym ym ym. Ja olen niin vaikuttunut siitä, että sinäkin olet päässyt ajatustyössä noin pitkälle tämän asian käsittelemisessä <3

Kiitos Tanjuzca - ja tsemppiä sinulle myös <3 sekä paljon paljon haleja!

Taas sä itketät mua!

Mä en tosiaan ikinä tiennyt tästä sun koulukiusaamistaustasta ennenkuin täältä blogista luin. Mutta kuka niitä nyt tuolla huuteliskaan pitkin poikin. Niin sain minäkin osakseni kiusaamista siellä naapuri kunnassa, mutta oikeastaan vasta sitten kun jäin neljännen vuoden lukioon ja vuoden nuoremmat innostu laittamaan sanallisesti ranttaliksi. Mutta viikonloppuinen ”toinen elämä” Kuopiossa auttoi jaksamaan.

Ihana ettet hypännyt! Olisi maailmassa yksi ihana Maiju vähemmän ja sinun myötä kaksi kaunista tytärtä vähemmän. Ihana että olet olemassa ja ihana, että kirjoitat siitä elämästä näin avoimesti! Nainen! Täältä super iso ja rutistava virtuaalihali sinne! Olet ihana! (Montako ihana sanaa tästä lopusta löytyykään :D)

Meriannen

Annika, en tiennyt minäkään sinun kokemuksistasi <3

Ja SINÄ olet ihana <3 Ihana, että sinä jaksoit, ja todellakin kiitän myös itseäni usein että jaksoin enkä hypännyt! Olisi jäänyt niin paljon upeita ja ihania asioita kokematta <3

Minä en ole pystynyt antamaan anteeksi kiusaajille, vaikka olen paljon sinua vanhempi ja siis kiusaamisestakin on jo kulunut pitempi aika. Viime kesänä törmäsin pahimpaan kiusaajaani. Hän sanoi ”eikös me olla oltu joskus jossain koulussa samalla luokalla”. Hän ei siis itse muista kuinka hän kiusasi minua päivästä toiseen monta vuotta!!! Muina naisina hän yritti jutella, mutta minulla vain viha humisi päässäni ja vastasin yhdellä sanalla ja katsoin ohi. Muihin kiusaajin en ole törmännyt. Olen itse muuttunut pois entiseltä kotipaikkakunnaltani. En tiedä miten voisin antaa anteeksi. En osaa ajatella noin kauniisti että kiusaaminen on tehnyt minusta minut. Se on vaan edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen minusta niin käsittämättömän väärin. Pilata toisen ihmisen elämä. Nuoren, epävarman ihmisen. Edelleen olen epävarma ja uusissa tilanteissa paniikissa. Katson kauhuissani ihmisistä merkkejä mitä he ajattelevat minusta. Kelpaanko. Edelleen näen tasaisin väliajoin unta kiusaamisesta. Ne painajaiset tuovat edelleen kaiken takaisin. Vaikka siitä on jo yli 20 vuotta aikaa. :'(

Meriannen

Annika, olen tavannut lukea kommenttiasi ja olen niin pahoillani sinun puolestasi. Kuinka se kipu on sinulla vieläkin läsnä, se vaikuttaa edelleen. Minullakin on hetkiä, jolloin kokemukseni vaikuttavat nytkin… muttei jatkuvasti. Enkä missään nimessä ikinä hyväksy kiusaamista. Se on väärin. Niin väärin. Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. Et sinä, en minä, eikä kukaan muukaan.

Ehkä joku päivä uskallat hengähtää ja vain antaa menneen olla. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sinulla itselläsi on kaikki valta muuttaa huominen ja vaikuttaa nykyhetkeen. Se oli se ensimmäinen askel itselläni, että pystyin antamaan anteeksi.
Ja siten jätin sen kauhean taakan myös taakseni, etten kanna kaikkia noita ilkeitä, pahoja kokemuksia mukanani jatkuvasti. 🙂

Annika – minä toivon sinulle kaikkea parasta. Rauhaa, ihanuutta, hellyyttä. Aurinkoa päiviisi <3

<3

Ihana Sinä. Ihana isoisoseni 😉 kallisarvoinen kirjoitus. Samoissa maisemissa ollaan koulut käyty mutta hieman eri aikaan vaan. Samoja kokemuksia läpi käynyt (valitettavasti) mutta todellakin anteeksiantaminen vapauttaa! Sinulla on oikeus olla sinä ja minulla minä. Ja miten paljon vaikeiden vuosien jälkeen hyviä on saanut kokeakaan! Kaikki koetuksetkin voivat kääntyä parhaaksemme. Nyt tahtoisin koko sydämestäni ottaa huomioon kaikki sellaisina kuin ovat ja rakastaa ehyemmäksi. Silti rakastaen ja kunnioittaen myös itseä niin ettei itse anna kenellekään valtaa polkea itseä. Tätä ei välttämättä opi ilman omaa historiaansa.

Ps avonainen kaula-aukko tai ei, tee kuten oikeaksi koet sinä ja sinun valintasi kelpaavat <3 <3 <3

Voimia ja siunausta kaikkeen sinulle 🙂 Kaikessa sinulla on tulevaisuus ja toivo!

Meriannen

Voi ei, sinäkin ”pikkuiseni” <3 :< Niin kauniin kommentit kirjoitit että veti ihan sanattomaksi <3 <3 Ihana oot! <3 Toivoa ja kaikkea ihanaa ja hyvää sinullekin tulevaisuuteen ja nykyisyyteen, juuri tähän hetkeen, rakkautta ja anteeksiannon voimaa <3

Minulle taas näin A-/korkeintaan B-kuppisena (enkä ole tosiaankaan hoikka =/) iski tissikateus! 😀 Hienot on munkit sulla! 😉

Itselläni ei ole oikeastaan kiusaamiskokemusta, vain syrjityn kaverina plus itse epäsuosittuna/epäcoolina olemisesta. Pikkupaikkakunnilla tuollainen onkin erityisen perseestä, kun voi olla että oikeasti KAIKKI samanikäiset syrjii, koska ”ihana” laumasieluisuus >:(. Eikä ole muita mahdollisuuksia ystävien saamiseen lähistöllä. Hienoa, että sinä selvisit, oot mahtava tyyppi! <3 Ja ihmeellistä ja todella kunnioitettavaa, että oot pystynyt antamaan anteeksi, nostan hattua.

Meriannen

Hahhah, ”munkit”! <3 Sokerilla vai hillolla, madam? <3 😀

Ja sinäpä tuon hyvin toit esille, pikkupaikkakunnalta kotoisin olevani juuri tuo laumasieluisuus hankaloittaa niin paljon tilannetta. Kun jonkin "leiman" saa otsaan, se pysyy aina ja ikuisesti, eikä siitä tunnu millään pääsevän ikinä eroon. Ihana, että sinä olit kaveri syrjitylle <3 <3 <3 Olet mahtava tyyppi!

Anteeksiannon tie oli pitkä ja kivinen, monen kirouksen ja manauksen takana, mutta oivalluksia täynnä - ja niin paljon helpompi tie jatkaa, kun uskalsi antaa anteeksi ja heittää sen katkeruuden repun pois selästä! Se oli loistavin älynväläys itseltä (jos näin voi edes sanoa), että mennyttä en voi muuttaa, mutta huominen on täysin avoinna - miksi kantaa menneestä siis vain pahaa mukana, miksi en tiputtaisi niitä pois? 🙂 Ja siten pystyin antamaan anteeksi.

Kiitos muumi taas ihanasta kommentista <3

Upea postaus! Niin rohkea ja avoin. Olet hienosti selvinnyt! Mahtavaa, että olet ajattelussa pystynyt anteeksiantoon. Ei helppoa mutta katkeruudessa on raskasta elää. Kamalaa kuinka lapset voivat olla julmia toisilleen. Toivotaan kun koulut pian alkavat niin kukaan ei jäisi yksin. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

Meriannen

Lapset ja kaikenikäiset, onhan valitettava ilmiö työpaikkakiusaaminenkin :< Kunpa osaisinpa nähdä kaikki ihmiset ihmisinä ja rakastaa toisiamme niin ettei kukaan jäisi yksin, iästä ja mistään riippumatta! Kiitos lilja ihanasta kommentista, ja minä niin toivon samaa - ettei kukaan kouluissa joutuisi yksin. <3

Maiju <3 Minä en pysty kirjoittamaan niitä tunteita, mitä tämä kirjoitus tuotti, mutta onneksi sinä pystyt sanomaan edes näin paljon. Minä toivon, että taas päästäisiin jutuksimaan ihan kasvotuksin, kun edellisestä kerrasta on liikaa aikaa. Tiedän, etten yleensä kommentoi, mutta en ole koskaan hallinnut sinun avoimuuttasi. Nyt voisin sanoa vain: Thank you for being YOU!

Meriannen

Voi Ansku! Ehkäpä vedämme taas enkuksi torilla tai Patiksen edessä ja aiheutetaan siten pahennusta – niinkuin silloin kerran! 😂

Edit: Karkasi liian aikaisin. Kiitos Ansku. Kiitos kaikesta. <3 Olet ihana.

Patis ei kestä meidän enkkuu! 😉

Minua ei yhtään häirinnyt sun kaula-aukko. Mieheni sukulaisen sanoin ”If you have it, flaunt it” 😜

Vakavammin: tärkeä postaus. Olet viisas, kun pystyt ajattelemaan noin. Anteeksiantaminen on usein se ainoa tie päästä henkisesti eteenpäin. Sinä olet sen saavuttanut.

Meriannen

Ihana Tanja! Itseäni nämä mollukat häiritsee melkein aina, mutta sitten mukavimmalta päällä kuitenkin tuntuu avomaisemmat paidat.. Muuten on jotenkin ”tukkoisa” olo. Kuulostaako tää nyt yhtään järkevältä?

Kiitos Tanja myös tästä vakavammasta osiosta. Paljon töitä tämän eteen kävin, vuosien ajattelutyön ja pohdinnan.. Helppoa se ei ollut, mutta suurin valaistuminen oli juuri se, että mennyttä en voi muuttaa mutta huomiseksi on kaikki avoinna, ja että kaikki riippuu itsestä. 🙂

Kiitos <3 <3

Tuli ihan kyynel silmään kirjoituksestasi.
Hienoa, että olet päässyt eteenpäin ja antanut anteeksi.
Ja ihana että sinulla oli kuitenkin ystäviä ja on edelleen.
Kunpame ihmiset vuisastuttaisiin eikä jätettäisi keyään yksin missään yhteisössä.

Meriannen

Kunpa. Kukaan ei ansaitse olla yksin <3

Sä olet rohkea. Harmi että Tykkää-nappi puuttuu tältä upealta sivulta niinkuin jostain käsittämättömästä syystä puuttui kouluaikanasikin.

Sä olet kyllä ihan mahtava tyyppi, kiitos postauksista.

Anteeksi muru, ei sovi yhtään tän kirjoituksen teemaan, mutts mua häiritsi taas toi sun kaula-aukko. Ja itehän sä tän aikaisemmin sanoit, eikö? Sori! Upea kirjoitus ja tärkeä asia. Voi miten vahva nainen oletkaan. Toivottavasti kiusaajasi lukevat tämän. Maailma on niin raaka, kiusaamisen syy voi olla mikä vaan, naurettavan pieni asia tai tosiasiassahan syytä wi ole kiusatussa lainkaan, vaan ne ovat kiusaajien päässä.

Meriannen

Annukka – niin häiritsi taas vähän minuakin, mutta ajattelin että menkööt, taas, tälläkin kertaa. Kun lapset oli päiväunilla halusin nopeasti saada kuvat otettua tähän postaukseen, ja sitten vasta muokatessa tajusin paidan olleen taas vaihteeksi aika avonainen ja eritoten tuo ylhäältä otettu kuvakulma ei siihen hirveästi avittanut 😀 NOOO!

Kiitos Annukka, toivon että postauksellani saan osaltani autettua sitä, että kiusaaminen vähenisi..

mielettömän hyvä postaus tärkeestä aiheesta! en ikinä ite (onneksi) oo joutunut kiusatuks, mutta sydäntä kylmää se miten moni muu on joutunut. nykyään tuntuu et yhä pienemmät kiusaa jo toisia, ja sitten kun päälle lisätään älypuhelimet ja netit niin sielähän nyt varsinkin on helppo kiusata 🙁 rohkee postaus tää! oot kaunis 🙂

Meriannen

Sitä minäkin olen pelolla miettinyt, miten helpoksi kiusaaminen tulee samaa tahtia kuin yhteydenpito toisiin helpottuu. Mutta samalla kanavat myös tietoisuuden kasvattamiseen ja opettamiseen paranevat, ja ehkä vielä joku päivä maailma on oikeasti parempi paikka!

Kiitos Laura kivasta kommentista <3

En kyennyt lukemaan paria virkettä pidemmälle kun jo kyyneleet pyrki silmiini. Terv. Entinen koulukiusattu

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.