Perhe-elämä
9.8.2016

Terve lapsi vammaisen lapsen jälkeen

Terve lapsi vammaisen lapsen jälkeen

Minulla on uusi katsantotapa lasteni erilaisuuteen. Edelleen ne ristiriitaiset tunteet ovat läsnä; miten ylpeä olenkaan kuopuksestani ja hänen kehityksestään sekä yksinkertaisesti surullinen siitä, miten esikoiseni ei kykene moisiin liikkeisiin. Mutta eräänä iltana Annan istuessa niin jämäkästi syöttötuolissaan se ajatus välähti.

vauva_iltapuurolla

Olin juuri haikaillut sitä, miten Anna tekee taas jotain, mitä Elsa ei – istuu itsenäisesti. Ryhdyin sitten miettimään sitä, miten esikoiseni takia osaan kiinnittää huomiota nimenomaan noihin asioihin. Pieniinkin edistysaskeliin, joita tämä kuopukseni suorastaan harppoo eteenpäin. Kyllähän sitä vammattomien vauvojenkin vanhemmat huomaavat kaikki ensimmäiset, kuinka vauva oppii pyörähtämään selältä sivulleen ja masulleen, nostaa päätään ylös ja pitää sen ylhäällä, oppii ottamaan kiinni esineistä.. Oppii istumaan, seisomaan, ottamaan askelia. Eihän niitä voikaan olla huomaamatta, ja ne hetket jäävät ihan varmasti jokaisella vanhemmalla mieleen, oli vauva minkälainen tahansa.

Mutta osaako niitä taitoja oikeasti arvostaa, ellei itsellä ole kokemusta vammaisuudesta? Siitä, miten kaikki ei olekaan niin itsestäänselvää? Osaako sitä oikeasti pysähtyä ihastelemaan, kun vauva oppii liikkumaan? Kun sitten pitää itse oppia pitämään silmät selässäkin ja lattiat puhtaina kaikesta, mikä voisi esimerkiksi aiheuttaa tukehtumisvaaran vauvalle… Osaako sitä kaikkea vauvan osaamista arvostaa sitten sen ensimmäisen hetken jälkeen?

Tätä pohdin taas kylvettäessäni Annaa. Hän istui niin tukevasti itse kylpyammeessa ja metsästi käsillään keltaista kumiankkaa. Kädet toimivat niin kauniisti yhdessä, ja pian Anna maisteli ankan päätä. Istuin itse Annan vieressä ja vain ihailin häntä. Enkä ensimmäistä kertaa. Nämä taidot olivat jo olleet kuvioissa jonkun aikaa, mutta ainakin vielä ihan jokaikisen kerran se pysäyttää minut. Pysäyttää ihailemaan ja kiittämään sitä, että kuopukseni syntyi vammoitta.

Kun Anna leikkii leluilla niin itsenäisesti, minä huokailen taustalla. Kun ei tarvitse minun olla auttamassa jokaisen liikkeen kanssa, että Anna pääsisi edes koskettamaan lelua. Kun lasken Annan alas yhteen kohtaa lattiaa ja ihan parin minuutin sisällä hän jo mönkii toisella puolen huonetta, minä ihailen häntä.

Minua naurattaa, että Annan takia olen joutunut opettelemaan itsekin uusia taitoja. Kuten vaihtamaan vaipan liikkuvalle vauvalle. Elsahan pysyy paikoillaan vaipan ja vaatteiden vaihdon yhteydessä, kun taas Anna… Olen nyt sopeutunut vaihtamaan vaatteet istuvalle vauvalle sekä vaipankin onnistuin laittamaan Annalle päälle, vaikka hän ei mitenkään halunnut pysyä paikoillaan vaan oli jo ryömimässä eteenpäin.

Kaiken tämän vauvani ihailun keskellä katson Elsaa ja minua hymyilyttää. Olen niin kiitollinen hänestä. Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta hän on todellakin opettanut minulle enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa. Hän on opettanut minua arvostamaan pieniäkin asioita. Niin kehitysaskelia kuin niitä ihania ohikiitäviä hetkiä. Onnistumisen fiiliksiä ja sitä, kun vietämme aikaa yhdessä. Hän on saanut minut ymmärtämään sisun oikean merkityksen, ja miten luovuttaminen ei ole mahdollisuus. Hän on näyttänyt minulle sen, mikä on tärkeintä elämässä. Suorituskeskeisessä arjessamme se helposti unohtuu, ja elämän arvonkin pohdinnassa suorittaminen nousee usein turhankin korkealle. Ei se kaikki ole tekemisestä kiinni. Vaan rakkaus. Sen osoittaminen. Ihmiset ympärillä. Tekeminen ilman paineita, onnistumisten juhlistaminen ja arvostaminen … ja jatkuva oppiminen.

Minä niin rakastan lapsiani ja juhlistan heidän erilaisuuksiaan. Niin persoonan kuin kykyjensäkin puolesta. Sellaisina kuin he ovat.


I have a new way of dealing with my children’s differences as one is disabled and the other’s not. I do still have the mixed feelings about it; how proud I am about how my youngest is developing and learning so fast and absolutely gutted that my firstborn is not able to do the same things her younger sister can do so effortlessly. But one night while feeding Anna it came to me.

I had been admiring how Anna was again doing something Elsa cannot do – sitting independently. I started to wonder .. how I know to pay attention to such a thing thanks to my firstborns disability. I’m sure all parents do notice the firsts, how a baby learns to roll from his back to his side and there to his tummy, how he learns to support his own head and grab hold of things… How he learns to sit up, stand up and take steps. It’s impossible not to notice them and celebrate those firsts.

But would those skills really be appreciated fully if there wasn’t any experience of a disability? If there wasn’t a reminder of how nothing is certain? Would those skills still be admired and appreciated after the firsts?

I was thinking of this again while giving Anna a bath. She was again sitting by herself so strongly and using both of her hands she was reaching for the yellow ducky. Soon she got the head of the duck in her mouth. I was just sitting there next to her admiring the whole show and not for the first time. She had been doing all that for a while now but still every time it takes my breath away. It still makes me freeze to adore her and to thank she’s born without a disability.

When Anna plays with her toys without any help from me I’m watching her with tears of joy in my eyes as I do not need to be there to help her with every move so that she would be even able to touch a toy. As I put her down to the floor at one spot and in the matter of minutes she’s on the other side of the room, I admire her.

I’m laughing at myself as thanks to Anna I have needed to learn some new parenting skills. I have needed to learn to change a nappy to a moving target. Elsa lays nicely on her back when you change her nappy or her clothes, but Anna.. Well. She’s mastered the rolling and she’s found a way to move about. So I’ve adjusted and learned how to change clothes to a baby that’s sitting up and change a nappy to a baby that’s on her tummy and moving forward.

In the middle of all this admiration to my youngest child I look at Elsa and I smile. I am so grateful of her. I have said this before but Elsa has taught me more than any other human being in the whole wide world. She has taught me to appreciate the smallest achievements and shortest moments that flies by. I have learned to appreciate all the little steps of success and the times spent together. I know how giving up is not an option and even more important is to keep trying. She’s shown me what is most important in life. As we are so focused on performance in our normal lives, what we can do and what’ve done, it easily becomes our sole purpose of life. Our life is not our cv. It’s about love and expressing it to the people we love. It’s about doing this without the pressure of performance, it’s about celebrating all the success and appreciating the things we have, it’s about constant learning and never giving up. It’s.. Elsa. She is the most loving person I know, she is the most hardworking and persistent.

I love my children and I take joy in their differences. Differences in their personalities and capabilities. I love them as they are.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Ihana kirjoitus <3 Olet hieno äiti!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.