Perhe-elämä
28.7.2016

Siskon takia takaisin sairaalaan

Siskon takia takaisin sairaalaan

Sisaruudessa on jotain ihan ihmeellistä taikaa. Tiedän sen itsekin kahden isosiskona. Siskot ovat parhaat kaverit, mutta samalla ne ärsyttävimmät oliot, mitä maa päällä kantaa. Ainakin näin siis pienempänä – nyt aikuisena he ovat ne tuki ja kallio, he, jotka tietävät täsmälleen menneisyyteni ja ottavat osaa tulevaisuuteeni täysin hyväksyen minut sellaisena kuin olen.

On ollut jo upeaa seurata Elsan ja Annan sisaruuden kehitystä, sitä heidän välistä taianomaista vetovoimaa, mikä pitää heidät toisistaan kiinnostuneina jatkuvasti. Olen ihastellut sitä, kuinka Elsa oikein keskittyy vaikeasti hallittaviin liikkeisiinsä, ettei vain vahingossakaan satuttaisi pikkusiskoaan. Kuinka Anna tuijottaa herkeämättä isompaa siskoaan ja oppii hänen kauttaan reagoimaan samoihin leikkeihin ja asioihin, joista Elsakin tykkää.

Kuinka Ruby rakastaa ehdottomasti kumpaakin.

6kk_vanha_vauva_1

Lauantaina Dan huusi minua tulemaan tiskien kimpusta keittiöstä olohuoneeseen katsomaan näitä kahta pienempää veijaria, kun he makasivat lattialla patjalla vierekkäin. He pitelivät toisiaan kädestä kiinni, molemmilla suloinen virne kasvoillaan. Miten kaksi voikaan olla noin suloisia keskenään, huokailimme.

Kun minä ja Dan katsoimme toisiamme sillä vanhemmuuteen liittyvällä katseella, sillä rakkaudella ja ylpeydellä, Anna päätti osoittaa taas uskomattomat silmä-käsi – koordinaatiotaitonsa. Sen ohikiitävän hetken ajan kun minä ja Dan katselimme toisiamme, hän oli irrottanut otteensa Elsan kädestä ja ottanut kiinni nenäohutsuoliletkusta, mikä varmasti näytti mielenkiintoiselta hänen isosiskonsa kasvoilla. Kun käänsimme taas katseemme näihin meidän luomiimme ihmisolentoihin, Anna virnuillen heilutteli käsissään nenäohutsuoliletkua.

Siinä se kaunis hetki sitten menikin.

lapsella_nenaohutsuoliletku_1

Tuota nenäohutsuoliletkua (linkki Letkuravitsemus / Kohta 2:sta löytyy erilaiset syöttöletkut) emme me voi laittaa takaisin, sillä siihen tarvitaan muun muassa röntgenlaitteet ja erityislääkärit. Alistuneina minä menin laittamaan illallista ja Dan ryhtyi soittamaan sairaalalle.

Kutsu tuli saapua sairaalaan välittömästi, ja Elsa laitettaisiin tippaan. He varaisivat ajan röntgeniin niin nopeasti kuin mahdollista.

lapsella_nenaohutsuoliletku_kollaasi

Nahistelimme hetken siitä, kumpi meistä menisi Elsan mukana sairaalaan. Dan ei sinne halunnut mennä, olihan Ruby meillä ja meillä oli ollut suunnitelmia seuraavalle päivälle hänen kanssaan. Minä en sinne halunnut mennä, koska ystäväni olivat vielä meillä. Lopulta hetken rähistyämme tulimme siihen lopputulokseen, että Dan menisi Elsan mukana ja siirsimme Oceanarium-suunnitelmat maanantaille.

Sitten tuli kyytiongelma. Meillä ei ole vielä omaa autoa, eikä tämä ollut ambulanssia vaativa reissu. Bussilla sairaalaan matkustaa tunnin verran. Danin vanhemmat olivat kiireisiä. Niinpä minä nielin ylpeyteni ja laitoin viestiä ihanalle naapurillemme.

Illallisen syötyämme katselin, kun Dan ja Elsa pakkautuivat naapurimme autoon. Palasin sitten Annan, Rubyn ja ystävieni luokse sisälle. Kämppä vaikutti heti ihan tyhjältä, vaikka talo oli vieläkin täynnä porukkaa. Suoritimme iltarutiinit, saimme Annan unten maille ja sitten myöhemmin sänkyynsä kömpi Ruby. Istuin ystävieni kanssa olohuoneessa ja kuuntelimme hiljaisuutta. Juttelimme sairaala-ajasta, siitä miten tämä oli jokapäiväistä. Kun toinen oli koko ajan poissa, kun kaikki lapset eivät olleet paikalla.

Miten kiitollinen olinkaan siitä, että en ollut yksin lasten kanssa.

Sairaalalla meille hyvinkin tuttu lääkäri päätti, ettei Elsaa laitettaisiinkaan tippaan. He kokeilivat eri letkuruoalla, jos Elsan maha olisi nyt vihdoinkin alkanut kestämään ruokaa, ettei koko nenäohutsuoliletkua tarvittaisikaan. Niinpä ruokaa annettiin ”normaalisti” nenämahaletkun kautta. Ongelmitta. Maha ei turvonnut, se ei kipeytynyt, ruoansulatusjärjestelmä toimi. Tätä vahdittiin 12 tunnin ajan. Seuraavan päivän iltasella Dan ja Elsa saapuivat kotiin, ja Elsalla oli enää vain se yksi letku naamassa.

lapsella_nenamahaletku

Kotona taas, turvallisesti.


There is some special magic in sisterhood. I know it myself very well, being a big sister for two. Sisters are the best friends throughout life, but at the same time they are the most annoying creatures in the whole wide world. At least when you’re growing up, that is. As an adult my sisters are the rock to lean on, they know my past exactly where I come from and they take part in my present accepting me exactly how I am.

It has been amazing to follow Elsa and Anna, how their sisterhood is forming up. There is definitely some sort of attraction to your own sister as they are constantly interested in what the other is doing. I have admired how Elsa concentrates so hard to control her own movements that is difficult for her to do so that she wouldn’t hurt her sister by accident. How Anna carefully examines Elsa’s reactions to everything and learns from her to like the same plays and toys that her sister does.

How Ruby loves both of her sisters to bits.

On Saturday Dan called me out from the kitchen to see the little sisters together. They were laying next to each other on a mattress and they were holding hands with a smirk on their faces. How those two can be so cute together, we exhaled.

Me and Dan looked at each other on that special parenthood moment, that look full of pride and love. Meanwhile Anna decided to show off her hand-eye-co-ordination skills when we were not paying attention to them precisely. She had taken her hand off from her big sisters hand and grabbed that interesting nj-tube from her sisters face. As we turned to look at those two again, Anna greeted us with swinging the nj-tube around in her hand.

Well, that was it for that beautiful moment then.

It is not possible for the parents to insert the nj-tube back as that is a job for a special consultant with the help of x-ray machines. So I went to finish off making the dinner and Dan called the hospital. They invited us in immediately, so Elsa could have some IV-fluids while waiting for the x-ray.

Me and Dan argued over which one of us should go to the hospital with Elsa. He didn’t want to, as we had Ruby with us that weekend and we had had some plans for her for the following day. I didn’t want to, as I had my friends from Finland with us still. In the end we made peace and later on I watched Dan getting ready to go to the hospital with Elsa.

Then that left us with the transport problem. We don’t yet have a car of our own and it takes an hour to go to the hospital by bus. So I asked our lovely neighbour who I happened to see outside – bless her, she was more than happy to help us out and drive Elsa and Dan to the hospital! Thank you so much for your help!

Me and my friends carried on with the evening routines, got the children to bed and then we sat together on the couch recalling the past three months. How the life was like this, constantly other half of the family out elsewhere. I was so grateful I was not alone in that situation, that I had my friends over.

At the hospital doctors decided not to go straight to the IV-fluids but to check out if Elsa’s tummy is doing better now than it did before. So they changed her diet momentarily and tried out her ng-tube, which had been the normal way of feeding her before the pancreatitis. They kept on eye on her for the following 12 hours. Elsa’s tummy didn’t get bloated. It didnt cause her pain. Her digestive system worked. Dan and Elsa got home around 6pm on Sunday with only one tube on Elsa’s face.

Safely back home.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Mulle tuli kans mieleen, että sisko tiesi, ettei toista letkua enää tarvita 🙂

Se on sisko tiennyt että on aika siirtyä toisenlaiseen letkuun 🙂

Meriannen

Ihan selkeästi joo 😂 ei isosisko tätä enää tarvitse, otan pois! 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.