Perhe-elämä
16.7.2016

Jaksamisestani lapseni viimeisinä viikkoina sairaalassa

Jaksamisestani lapseni viimeisinä viikkoina sairaalassa

Postaus kirjoitettu 10/7/2016.

Viimeiset viikot ovat menneet suruisassa sumussa. Olen herännyt, suorittanut, istunut suihkussa toivoen itkua… mutta se ei tullut. Kotona jumiuduin sohvalle ja suljin silmäni kotitöiltä. Opettelimme Annan kanssa ryömimistä, mutta Annan ”jalat ja kädet ilmaan” – supernaisen lentoasento ei saa häntä kiitämään lattialla toivomallaan tavalla. Sairaalalla hymyilin riemukkaasti kikattelevalle Elsalle ja säikähdin, kun edes se ei saanut minua paremmalle tuulelle.

meriannen_bloggaaja

Ehkä olen saavuttanut sen pisteen, jolloin en vain jaksa. Päätin olla entistä armollisempi itselleni, en ottanut pulttia  mistään. Lepäsin. Yhtenä päivänä iski kurkkukipu ja päänsärky – pyysin Danin menemään sairaalalle ja minä käperryin vauvan kanssa sohvalle. Hänen nukkuessaan minä toljotin Netfliksistä Vampire Diaries’ia.

frozen_anna

Torstain ja perjantain hoidin Elsaa sairaalalla, pyyhin oksennuksensa ja kylvetin ammeessa. Sairaanhoitaja piti minulle ”pistokokeet” imulaitteesta ja nenäohutsuoliletku-ruokinnasta – täydet pisteet- ja siten papereissa minulla on lupa tehdä kyseiset hoitotoimenpiteet lapselleni.

Perjantaina illalla ystävämme Hanlon tuli viinipullon kanssa meille ja saatuamme Annan unten maille maistelimme alkoholia. Tarkoitus oli katsella chick flicksejä, mutta päädyimmekin lahtaamaan zombeja pelimaailmassa. Minä en juo usein, ehkä kerran tai pari vuodessa. Nyt toivoin promillehuurujen avaavan turran surkuni kyynelkanavat. Ei se kuitenkaan niin toiminut.

Sunnuntaina heräsin hymy huulilla. Laitoin kahvin tulille, pyykkikoneen pyörimään ja kahvia odotellessani pesaisin tiskit. Kahvia siemaillessani katselin aurinkoista pihamaatamme ikkunasta… ja tajusin surun kadonneen. Kikatus herahti huuliltani vaivattomasti.

Mikä oli muuttunut?
Tilanne oli itsestään sama. Tyttö sairaalalla, me trapetsitaiteilemassa siinä välissä.

lapsipotilas

Hetkinen.. pari viikkoa sittenhän nostin mielialalääkkeeni annostusta lääkärin ohjeen mukaan. Ehkä sen sivuoireena olin lamautunut tuohon turtaan suruun. Ehkä nyt systeemini on tottunut uuteen annostukseen – ja ehkä kaikki itselleni ottama aika oli myös auttanut.

Oli miten oli, olo on nyt parempi. Ehkä tätä kestää vain päivän. Ehkä pidempään. Mutta nyt osaan näistä palautuneista voimista ja tunteista nauttia niitä hetken kaivattuani.

elsa_kavelylla

Pientä oksentelua ja ripulointia lukuunottamatta Elsa voi paremmin. Nukkuessaan hän tarvitsee vielä tukihappea, mutta muuten me olemme jo kovasti valmistautumassa hänen kotiutumiseensa. Tämä tapahtuu vaiheittain; hoidamme häntä ensin sairaalalla itse ja kutsumme sairaanhoitajat vain tarvittaessa paikalle. Tämä tapahtuu perhehuoneessa, jonka saamme käyttöömme.

Kunnes saamme hänet kaikkine kamppeineen kokonaan kotiin. Näin ehdimme tottua ja sopeutua uudenlaiseen tilanteeseen vähitellen… ja opimme luottamaan taas omiin kykyihimme vanhempina. Kun lasta on hoitanut yli kolme kuukautta sairaanhoitoväki, on se iso askel ottaa hoito taas vain omille kätösilleen…

Postaus kirjoitettu 10/7/2016 – ja Elsa on jo kotiutunut sairaalasta.


This post was written on 10th of July 2016.

The last couple of weeks I’ve been feeling miserable. I have woken up and done my chores. I’ve sat in a shower hoping to be able to cry… but the tears were not coming. At home I anchored myself on the couch and ignored pretty much all the housework. With Anna we were learning the art of crawling, but Anna’s lifting her arms and legs up in the air like Superwoman and getting frustrated as that wouldn’t get her anywhere. At the hospital I smiled at Elsa who was hysterically giggling but I got shocked as even that wouldn’t lift up my mood.

Maybe I had reached my breaking point, the very one from which I just struggle to go on further. I decided not to push myself anymore, to be gentle to myself. I rested. One day I had a sore throat and a headache – I asked Dan to go to the hospital and I snuggled up with Anna on the couch. When she slept I watched Vampire Diaries from the Netflix.

On Thursday I was back at the hospital, taking care of Elsa. I gave her a proper bath and did her hair. Nurses saw me doing suctioning and doing feeds with the nj-tube so I was signed off to be allowed to do those myself for Elsa.

On Friday night I had our friend Hanlon coming over to ours with a bottle of wine. When Anna was in bed we enjoyed alcohol from plastic cups and were planning to watch some chick flicks but ended up shooting zombies in a game. I don’t drink often nowadays, maybe once or twice a year. That time I was hoping the wine would open up the dams for my tears. But it didn’t work that way.

On Sunday I woke up with a smile on my face. I put the coffee on and while waiting for it to brew up I washed the dishes and did some laundry. Whilst drinking coffee I watched our sunny garden from the window.. and realised the sadness had lifted off my mind. A giggle bursted out from my lips easely.

What had changed?

The situation itself was still the same. Our daughter was in the hospital and we were balancing our daily lives between home and the hospital.

But hang on a minute… Couple of weeks ago I increased the dosage of my antidepressants as instructed by my doctor. Maybe as a side effect I had that unavoidable sadness hanging above my neck all that time? My system might have got used to the changed dosage by now and that’s why I feel better.

Anyhow, no matter how long this better feeling holds on for, I surely can enjoy it’s effects more as I lacked it for a while.

Elsa is doing better. She still needs a bit of oxygen especially when she is asleep but apart from that she seems to be heading towards the right direction – home. That’s what we are preparing for now. We are planning on spending couple nights in a family room in the hospital in where we take care of Elsa ourselves and only call out for the nurses if we need them. In that room Elsa is ours to look after, we are in charge to give her the meds and feeds and .. just be parents. It’s a hard step to take when you haven’t looked after your own child for months as she’s been in the hospital, so this is a nice way of weaning us off from the nurses.. to build up our trust as parents that we are more than capable of looking after our own child, no matter how long she’s been in the hospital for and how poorly she’s been. That we can still look after her.

It’s a huge step, and we are eager to take it.

This post was written on the 10th of July 2016 – since writing this Elsa has come home.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.