Perhe-elämä
9.6.2016

Uskalsimme.

Uskalsimme.

Me teimme sen. 9 viikon ja päivän jälkeen me repäisimme ja uskalsimme.

sairaalamutsi

Vietimme yön kotona. Minä, Dan, Anna.

Sitä edelsi sairaanhoitajan ehdotus, että viettäisimme illan kotona. Hän vakuutteli, että kaikki menisi hyvin, ei olisi syytä huoleen. Halusimme tietää, ketkä olisivat yövuorossa, halusimme valita kuka olisi vastuussa Elsasta. Halusimme tietää, ketkä tulisivat päivävuoroon, kuka olisi vastuussa Elsasta seuraavana aamuna. Annoimme tiukat määräykset toiveet, että Elsalle pitäisi pitää seuraa, pitää sylissä jos hän heräisi. Viettää aikaa hänen kanssaan.

Uskalsimme, koska Elsa oli ollut pari päivää niin hyvänä. Olo vakaa. Ei kipuja.

Käskimme heidän soittaa, jos mitään muuttuisi.

Lääkehuuruton eli ihan oikea hymy!

Lääkehuuruton eli ihan oikea hymy!

Olin tehnyt illallista. Söimme vierekkäin kotona, juttelimme. Minä hain kaupasta pikkupurtavaa samalla, kun Dan kylvetti Annan. Laitoimme Netflixistä pyörimään Dexterin, kun Anna oli saatu unten maille. Minä mussutin popcornia, Dan lusikoi jäätelöä massuunsa samalla, kun Dexterin ajatukset kaikuivat olohuoneessamme. Varpaamme koskettivat toisiaan.

Myöhemmin käperryimme sängyssä lusikkaan. Ensimmäistä kertaa 9 viikkoon nukuimme vierekkäin omassa sängyssämme.

Se oli outoa. Kuuntelin, kun joku naapureista tuli kotiin. Ulko-ovemme kolahti, niin kuin aina, vedon takia.  Käytävän valo heitti varjonäytelmän makuuhuoneen seinälle; etsin siitä kuvioita. Oli kummallista, miten ne normaalit asiat – yörutiinit, nukkumaan meneminen, ympäristön äänet – olivat edelleen niitä tuttuja ja samoja kuin aina ennenkin, mutta kaikki tuntui niin erilaiselta. Tuntemattomalta, mutta niin tutulta.

Koska yksi puuttui. Elsa. Se painoi mieltä, se oli läsnä koko ajan. Mukana, kun nousin hyssyttämään unestaan havahtunutta vauvaa. Mukana, kun käväisin juomassa lasillisen vettä.

Ennen nukkumaanmenoa olimme soittaneet sairaalalle ja kuulleet, että kaikki oli hyvin. Hän oli kivuton, unessa. Kuvittelin hänen makaamassa sängyssään, rauhallisesti. Silti minulla kesti kauan, että pystyin nukahtamaan. Kun lopulta pääsin uneen, nukuin hyvin.

Seuraavana päivänä näin psykologiani – hän oli niin ylpeä minusta. Että uskalsin. Että järjestimme illan kotona.

kaverukset

Uskalsimme tehdä niin seuraavanakin yönä. Sinä iltana ahdistukseni oli pahempi. Oli pakko ottaa rauhoittava. Yritin miettiä, miten ihmeessä teimme tämän silloin, kun Elsa oli nicussa. Silloinhan nukuin kotona. Mutta tuolloin Elsa ei ollut ollut ikinä kotona. Mikään kotona ei muistuttanut hänestä, ei ollut muistoja hänestä kylvyssä, olohuoneessa, keittiössä. Nukkumassa sängyssään. Ehkä siksi se oli helpompaa. Nyt koti on niin tyhjä, vaikka kaikki muut olisivat kotona. Koska hän ei ole täällä.

Tänä yönä, ihan sama mikä tilanne sairaalalla on, minä yövyn siellä. Nähdäkseni, onko ahdistukseni silloin parempi ollessani siellä, missä sairas lapsenikin.

Haimatulehdus on onneksi jo parempana – pian kokeilemme, jos hänen vatsansa pystyisi ottamaan vastaan ruokaa. Kuvassa näkyvät letkut ovat nenämahaletku ja letku, joka menee mahan läpi suoraan suoleen. Sen letkun kautta hänelle annetaan ruokaa ensin, jotta saadaan suolisto ensin toimimaan. Sitten myöhemmin siirrymme takaisin nenämahaletkuun. Ajallaan.


We finally did it. After 9 weeks and a day, we spent a night at home.

It was the nurses idea. She assured us everything would be okay, that she would be okay. We wanted to know who was working the night, who would be taking care of Elsa. We wanted to know who was working in the morning, who would be taking care of her in the morning. We gave them strict instructions to give cuddles to Elsa if she woke up, to spend time with her.

We had enough courage to go home as Elsa had been so stable for days then. She hadn’t been in pain.

We told them to call us, if anything changed.

I had made dinner. We ate next to each other in our living room. I went to buy snackies from a corner shop while Dan gave a bath to Anna. When we got her to sleep, we watched Dexter from Netflix. I ate popcorn, Dan ate icecream. Later on we spooned in our own bed, trying to go to sleep. First time after 9 weeks we were sleeping in our own bed together.

It was so weird. I listened when one of our neighbours got in and our front door banged because of the draft on a hallway. Everything sounded so same than always before, but all felt different. Empty. Unknown.

As one of us was missing. Elsa. It was there all the time. It was there when I got up to soothe Anna in the middle of the night. It was there when I went to get a drink of water.

Before going to bed we had called the unit to ask how she was doing. She was fine, painless, sleeping. I tried to imagine her lying in her bed peacefully. Still it took me a long time to fall asleep, but when I did, I slept well.

Next day I saw my psychologist in the ward and she was so proud of me for arranging some home time for all of us.

We did it the following night too, but my anxiety was worse. I had to take diazepam to help me to go to sleep. I tried to figure out how we did this when Elsa was in nicu as then I slept home for most of the nights. What was different then? Well, Elsa had never been home with us then. There was no memories of her being at home. Not in our kitchen, living room, having a bath in the bathroom. Maybe it was easier because of that. That’s why it feels so empty in here as she’s not here.

Tonight, no matter what is the situation in the hospital, I will stay there for the night. To see how my anxiety is there. When I’m with my poorly child in the hospital.

Elsa’s pancreatitis is getting better – soon we will be trying if her digestive system could yet handle some food. In the photo of Elsa you can see the two tubes – one of them is the normal ng-tube that she normally gets fed through. The other is nj-tube that goes through her stomach straight to her guts. That’s our first way to feed her, to get her guts working. In time we will start to use the ng-tube too. In time.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Hyvä hyvä….ihan varmasti iso juttu teille. Oletko laihtunut paljon tämän 9viikon aikana?
Sitä on niin vaikea luottaa ja luovuttaa kalleinpansa toisten hoiviin.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.