Perhe-elämä
7.6.2016

Elsalla haimatulehdus

Elsalla haimatulehdus

Anna on nukahtanut syliini, lueskelen siinä sitten Facebookin feedistä minulle tärkeiden ihmisten jakamia päivityksiä. Muistutuksia normaalista elämästä. Hiljaisuus ympärilläni on melkein huumaavaa.

Olenhan kahden ja puolen viikon sairaalaputken jälkeen kotona kaksin vauvani kanssa. Nyt ympäristöni äänimaailmaan eivät kuuluneet hälyttävät laitteet, piippaukset, kipeiden lasten voihkaukset ja sairaanhoitajien kiireinen hyörinä. Kännykkää lukuunottamatta en laittanut mitään näytepäätettä päälle, en edes telkkaria illan laskeutuessa. Istuin kohta lattialla ja kikatin, kun Anna pörisytteli innostuneena huuliaan. Sitten kastuin läpimäräksi, kun kylvetin hänet kylpyammeessa ja hän riemastuneena potki niin, että ammeessa ei kohta ollut enää melkein ollenkaan vettä.

Nauroin enemmän kuin kahteen viikkoon yhteensä.

meriannen heruttaa

Danin keuhkokuume oli sitkeä, ja vasta viime viikonloppuna hän pääsi tulemaan sairaalalle. Koko sen ajan minä olin sairaalalla hoitamassa Elsaa. Näin onneksi Annaa silloin tällöin, koska ihana ystävämme Hanlon toi hänet minua morjestamaan.

Minä pidin itseäni virkeänä käymällä aina tilaisuuden tullen lähipuistossa kävelemässä, ottaen pieniä taukoja ihan vaikka vain sairaalan parkkipaikalle aurinkoa morjestamassa ja silloin tällöin repäisin ja meikkasin. Kuten näissä kuvissa. Se oli ajanvietettä, jotain, mikä sai minut paremmalle tuulelle.

meriannen sairaalassa

Kuten Instagramissa ja Facebookissa aiemmin jaoin, Elsa kävi kuluneen viikon aikana oikein kipujen äärirajoilla. Se haimatulehdus paheni aivan yllättäen, vaikka oli aiemmin näyttänyt paranemisen merkkejä. Yhtäkkiä se sotki koko ruoansulatusjärjestelmän niin, että maha ei enää sietänyt ruokaa eikä suolisto vetänyt. Tulehduksen takia laajentunut haima myös painoi keuhkoja niin, että keuhkojen alaosa romahti. Se saatiin ”optiflow”-laitteella, joka hapen lisäksi työntää myös painetta keuhkoihin, auki ja jo parin päivän päästä tyttö hengitti taas itse omillaan.

Haiman ärtyneisyyden vuoksi Elsa laitettiin ensin vain tippaan, mutta koska haimatulehdus vain jatkui ja jatkui tiputuksesta huolimatta, ruoattomuutta jatkettiin neljän tiputuksessa kuluneen päivän jälkeen. Silloin hänen suoneensa asennettiin pitkä katetriputki (”pic line” englanniksi), mitä kautta hänelle annetaan ravintoa suoraan suoneen. Kipuihin annettiin morfiinia ja parazetamolia tasaisesti ja midazolamia tarvittaessa.

peacock

Erilainen asukuva. Peacock-nimisestä kaupasta paita.

Viikonloppuna kivut vähenivät, ja morfiinin ja midazolamin antaminen voitiin lopettaa. Maanantaihin mennessä hän on jo parempana, vaikka haimatulehdusarvot eivät olekaan laskeneet edellispäivän arvoista. Haimatulehduksen syy ja miksi nyt arvot eivät olleetkaan laskeneet ovat molemmat mysteerejä, mutta he maanantaina muuttivat hänen vereen suoraan annettavaa ravintoaan vielä vähärasvaisemmaksi, jotta haima saisi vielä enemmän lepoa.

Jos vain nyt kaikki menee niin kuin pitää, niin minä saan viettää kotona nyt rauhalliset pari päivää, ja sitten menen takaisin sairaalalle loppuviikosta. Mutta kuten elämä on jälleen osoittanut, suunnitelmia ei ole tehty noudatettaviksi. Ne ovat ohjenuoria, ja parempi vain mennä sen mukaan mihin elämä vie.

sairaalasangyn vieressa

Taustalla Elsa, minä leikkimässä kameralla vieressä.

9 viikkoa sairaalaelämää takana. 9 viikkoa eli 63 päivää.

Eräänä iltana sairaanhoitaja kysyi minulta: ”Miten sinä pystyt tuohon?”
”Pystyn mihin?”
”Olemaan niin positiivinen koko ajan.”
”Öö. Hyvä kysymys..”
”Kun sinä vain jaksat hymyillä. Kaikesta huolimatta. Ja olet niin positiivinen.”
”Kiitos..”
Hetken hiljaisuuden päästä olin löytänyt vastauksen: ”Ehkä minä jaksan olla positiivinen siksi, koska ajattelen että elämä on nyt tätä. En ajattele sitä, mitä missaan. En ajattele sitä, mitä voitaisiin nyt olla tekemässä, jos kaikki olisi hyvin ja oltaisiin kotona. Se aiheuttaisi vain ikäviä tunteita. Elän nyt oikeasti vain hetken kerrallaan.”

Sairaanhoitaja ei osannut sanoa mitään, katseli vain kyynelsilmin nukkuvaa tytärtäni.


Anna had fallen asleep on my lap and I was browsing through my Facebook newsfeed, reading updates from my beloved friends. They were remainders of the normal life, the everyday life. I took the silence around me in, so fresh, so much noise in such a pure silence of the empty flat.

I was home after two and a half long weeks in the hospital as Dan’s chest infection took that long to clear up. I embraced home. I felt happy for not hearing the constant beebs and alerts of the hospital equipment, not to be constantly aware of everything that is going on around me, not watching the nurses do their jobs. It was just me and Anna at home, enjoying a blissful cuddle.

I didn’t turn on any other screens than my phone all day, didn’t put the tv on when the darkness of the night came in. I sat down on the floor and giggled hysterically when Anna was blowing raspberries excitedly at me. Soon I was completely soaked as I gave that little baby of mine a bath and she kicked and kicked and kicked and made laughing noises and soon there was almost no water left in the babybath. In matter of hours I had laughed more than in all of those two weeks in the hospital.

Last week Elsa’s pancreatitis got worse. Suddenly she wouldn’t tolerate any feeds any more, her tummy wouldn’t absorb it and even just couple of milliliters of fluid based feed would cause her absolute agony. Enlarged pancreas pushed the lungs too, causing the bottom of the lungs to collapse. That was easily ”fixed” with optiflow, so already after couple of days she was back on breathing for herself without support.

As all of Elsa’s digestive system was so messed up, we stopped all feeds and she was only on a drip for couple of days. When the pancreas haven’t yet settled after that, she got a pic line put in and nutrition given directly to her veins through that. She is still on that feed at least till Wednesday, to ensure the pancreas gets the rest it needs to recover.

It’s been 9 long weeks in the hospitals now. 9 weeks. That is 63 days.

One evening one of the nurses asked me: ”How do you do it?”
”Do what?” I asked, puzzled.
”Keeping yourself so positive all the time.”
”Oh.. Good question.”
”You just keep smiling, no matter what.”
We fell into a silence, just watching Elsa and monitors attached to her. Then I found the answer.
”I guess.. I don’t keep thinking about the life we are missing out on right now. I’m not thinking about how everything would be right now if she was fine and we were home. All I concentrate on is now. Here. That this is it for now, this is our life, and I do not give any thought to anything else. As it would cause just pain. There is no point in that. It is just now, for now, till we actually get home.”
Nurse didn’t have a reply to me. With a hint of tears in her eyes she kept looking at my daughter.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

En oo saanut kommentoitua pitkään aikaan mitään, koska on tuntunut ettei ole oikeita sanoja. Olette ajatuksissa! Voi että kun teitä koitellaan :/ Jaksamista sylin täydeltä sinne teille! <3

Olette ajatuksissani!! Voimahalit kaikille, erityisesti urhealle Elsalle! Ihanaa, että jaksat olla positiivinen. Päivä kerrallaan eteenpäin.

En tiedä mitä sanoa.
Muistan rukouksin <3

Ihanaa, että ympärillä on hoitohenkilökuntaa, jolla on sydän paikallaan. Lähetän teille kaikille oikein paljon positiivista puhuria purjeisiin ja jaksamista.

Kyllä te olette uskomattomia taistelijoita, sekä Elsa että sinä!

Onhan sulle positiivisuudestasi huolimatta tarjottu keskusteluapua? Ettei vointisi vaan pääse pahenemaan niin kuin silloin Elsan vauvavuonna. Ja onhan teille nyt niin paljon taas käynyt kaikkea pahaa, että vähemmästäkin tarvitsee ajatusten järjestämistä.

Meikkaa vaikka joka päivä kun se noin piristää! Paitakin on aivan ihana, ihan sinun näköisesi! Sopisi minullekin. 😀

Kuulostaa kyllä kamalalta, miten pieni jaksaa säilyttää elämänhalunsa, kun on kipuja koko ajan?
Laskutetaanko enkuissa sairaalavuorokaudet kuten meillä täällä?
Toivottavasti pääsisitte kohta kokonporukka kotiin.Sitä ihminen laitostuu nopeasti, miten on sitten siellä mikana olijat,en tiedä,
Voimia sinne, t Ulla

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.