Perhe-elämä
26.5.2016

Miksi olemme Elsan kanssa vieläkin sairaalalla?

Miksi olemme Elsan kanssa vieläkin sairaalalla?

Melkein kaksi kuukautta sitten kiikutin tyttäreni Poolen sairaalaan, mistä seuraavana päivänä siirryimme vilkkain liikkein Southamptoniin lasten teho-osastolle kolmeksi viikkoa. Pitkän matkan olemme noista hetkistä kulkeneet, ja voi kun niin haluaisin jo sanoa että ”ohi on”! Tai edes tietää täsmälleen, milloin tämä koettelemus aikuisten oikeasti olisi päättynyt.

Olemme kokeneet siis keuhkokuumeen ja influenssa A:n. Olemme itkua vääntäneet vieressä, kun tyttäremme on kärsinyt pahasta reaktiosta annettuun lääkkeeseen. Olemme ihmetelleet ihottumia ja muuten yliherkkää ihoa, joka reagoi lähes kaikkeen kosketukseen kuin allergisesti. Olemme hyppineet innosta, kun siirryimme normaalille lastenosastolle, ja pettyneet, kun olemme häntä koipien välissä liikahtaneet takaisin tarkkailuosastolle.

Viime viikolla Dan sairastui itse – koko homma alkoi kurkkukivulla ja kuumeella. Samoja oireita, mitä eräs sairaanhoitaja raportoi saaneensa sen jälkeen, kun diagnosoimme tytöllä tulehduksen kurkussa ja pissatulehduksen. Hetken aikaa mietimme, pysyisikö Dan sairaalalla vai tulisiko kotiin, jolloin minä menisin sairaalalle ja hän hoitaisi Annaa. Tuolloin tietysti vaarana olisi, että Anna saisi saman taudin mitä hänellä oli. Pohdintojen jälkeen tajusimme, etteivät ne kuumeista vanhempaa sairaalassa pitäisikään. Riskaabelia, mutta kotiin hän meni Annaa hoitamaan tuona torstaina.

Mikä on viikko sitten. Siitä lähtien minä olen ollut sairaalalla Elsan kanssa. Dan kävi itse terveyskeskuksessa perjantaina, missä diagnoosiksi annettiin ”paha nuha”. Viikonlopun aikana hänelle nousi korkea kuume, ja tiistaina hän kilttinä poikana kipitti takaisin terveyskeskukseen. Silloin diagnoosi vaihtui ”lieväksi keuhkokuumeeksi”. Että sillä lailla.

Samaan aikaan minä hoidin Elsaa. Ensin hänen olonsa paheni, minkä takia minä turhautuneena itkin että aina kun meikälainen on sairaalavuorossa, Elsa menee huonommaksi. Miksi? Johtuuko se minusta?

Ei tietenkään, mutta tuollaiset satuttavan ilkeät ajatukset itsestäni kertonee karua kieltään siitä, miten turhautunut ja peloissani olen ollut.

"Ookko sää vähä hölmö?"

”Ookko sää vähä hölömö?”

Lääkärit lopulta totesivat, että tyttömme kärsi vieroitusoireista siihen viimeiseen unilääkkeeseen. Lääkkeen vieroitusohjelmaa muutettiin vielä pitkäkestoisemmaksi ja hienovaraisemmaksi. Vietimmekin rauhaisan ihanat kaksi hyvää päivää, jolloin tyttö oli kivuton. Kunnes tuli sunnuntai-iltapäivä. Yhtäkkiä hän oli tuskissaan. Kieriskeli, hikoili, nosti selkää kaarella, narskutti hampaitaan niin että etuhammas lohkesi. Itki niin surkeasti kipuaan, että minä vääntelehdin vieressä henkisestä kivusta. Hain lääkärit paikalle; tuloksena ”katsellaan, annetaan särkylääkkeitä”. Vaadin heitä tulemaan takaisin kello viideksi. He tulivat, sama tulos. Käskin heitä tulemaan takaisin seitsemältä. Sama tulos. Suivaannuin. Minun tyttäreni on ollut tuskissaan jo viisi tuntia, eikä mitään muuta sanota? Kysyin, kuka oli päivän vastuulääkäri ja missä hän on sillä hetkellä. Löysin hänet, nykäisin hihasta, vaadin häntä tulemaan katsomaan tytärtäni. Tuloksena pissakoe, enemmän särkylääkkeitä ja morfiinia.

Aamulla yksi lempilääkäreistäni oli työvuorossa, ja hän pisti töpinäksi. Maha ultrattiin, keuhkoista otettiin röntgenkuvat. Tehtiin virtsa- ja verikokeita, otettiin näytteitä keuhkoista yskitystä limasta. Kokeiden tulokset tulivat pikana takaisin: Elsa kärsi edelleen virtsatulehduksesta ja keuhkoissakin jylläsi uusi bakteeri. Haimakin oli ärtynyt, minkä takia hän oli niin kivuissaan. Lääkitykset tarkistettiin, antibioottia työnnettiin suoraan suoneen, ruoka vaihdettiin vähärasvaisemmaksi. Seuraavana päivänä, kun haima vaikutti paremmalta, annettiin steroideja.

Nyt keskiviikkona tyttö voi jo paljon paremmin. Ei enää ”optiflow”-hengitystuella, vaan pelkillä happiviiksillä. Hän ei ole enää tuskissaan, vaikkakaan ei vieläkään täysin kivuton.

Askel askeleelta..

ystavyys

Mikä on auttanut jaksamaan? Ystävät. Kun lasten teho-osastolla tapaamani uusi ystävä matkusti Southamptonista asti kanssani kahville. Kun ystävät tulevat vierailulle ja muistuttavat normaalista. Kun ystävämme Hanlon toi minulle tänne sairaalalle vaihtovaatteita ja yllätyksenä Annan vierailulle. Tai kun järjestimme Hanlonin ja äitiystävämme kanssa puistotreffit tähän sairaalan viereen vauvojemme kanssa (Hanlon toi minun vauvan – hänellä ei omaa jälkikasvua!).

Oma ajatustyö tuottaa myös tulosta. En ajattele sitä, mitä voisi olla juuri nyt, jos olisimme kotona. En siten koe menettäväni mitään. En keskity negatiiviseen, vaan löydän asioista positiivisia puolia. Itken, kun itkettää. Nauran, jos naurattaa – ja nauran, vaikkei naurattaisikaan, koska sitten se nauru muuttuu vielä aidoksi. Pyydän apua, ja ilahdun, kun saan sitä. Takerrun pieniin, iloa tuottaviin asioihin – kuten Annan pöriseviin pikkuhuuliin, jotka kuulen jutellessani puhelimessa Danin kanssa, tai Elsan pieniin hymyn poikasiin.

Aikanaan – tämä kaikki on muisto vain. Tätä muistellaan, kun toisen naama alkaa ärsyttää, että hittoako sä oot koko ajan siinä. Sitten ajatellaan, miten ikävä juuri tuota samaa pärstää oli vielä jokin aika sitten.  Sitten pohditaan, miten aika kultaa muistot, miten nämä kuukaudet sairaalassa ovat ajatuksissa muokkaantuneet yhdeksi aikajanan klöntiksi, mistä muistaa vain pieniä yksityiskohtia, muttei välttämättä enää suuria kokonaisuuksia. Aika. Elämä. Muistot. Tämä hetki. Juuri nyt.


HUOMIO! Kiitos kaikille ihanille teidän kommenteista! Luen ne aina lävitse ennen niiden hyväksymistä. Tästä sairaala-arjesta johtuen olen ollut ihan älyttömän huono vastaamaan niihin, mutta kuten aina, tulen jokaiseen aikanaan vastaamaan. Joten jos olet kysynyt minulta jotain, usko pois, tulet vielä saamaan vastauksen. Et ehkä vielä tänään etkä huomenna, mutta kyllä minä vielä vastaan. Olen pahoillani tästä viiveestä!


It’s been almost two months by now when I took Elsa to the hospital. On the following day we were transferred to pediatric intensive care in Southampton, where we spent three weeks. Elsa was diagnosed with influenza A and pneumonia. After picu we’ve been in Poole hospital. So much has happened.. We’ve experienced Dress syndrome, which is a fancy term for a bad reaction to drugs, weirdly sensitive skin that reacts to a slightest touch with an allergic type of reaction, water infection and throat infection and now..? Inflamed pancreas and still infection in the lungs and urine.

At one point I was convinced that every time I was on ”hospital duty” Elsa would get worse and only get better when she was with Daddy in the hospital. Obviously it was just my imagination, but describes quite well how frustrated and frightened I’ve been.

It has not helped that I have been in the hospital for a week by now as Dan’s ”little cold” turned out to be a mild chest infection. He has been home since last week Thursday looking after Anna, who luckily has been healthy herself, and I’ve been here looking after Elsa.

What has helped me to keep going? Friends. Their visits and reminders of normality. Our friend Hanlon, who brought Anna with her to the hospital as a surprise when she was just dropping off some fresh clothes and other supplies for me. How we arranged a mother and baby-meeting to the near by park from the hospital with Hanlon (she brought Anna, she has no offspring of her own!) and our friend and her toddler. How I do not imagine how the life would be like if we were at home, therefore I do not feel like I’m missing out on something. How I cry when I feel like crying. How I laugh even if I do not feel like doing so as soon the fake laugh turns into a real one. Our nice phonecalls with Dan many times a day, which I always look forward to doing.

One day this all will be a memory. It will be cluttered with details and harder to remember the timings of everything, but it will be a memory to be recalled when we are all at home together. A distant memory. Memory.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Hei! Sellaista haluisin kysyä että oliko Elsa saanut kausi-influenssarokotuksen?
Tsemppiä toipumiseen!

Tsemppia sinne teille! Kumpa vaan vihdoinkin paasisitte kotiin koko porukka .

voimia teille kaikille!! <3

Moikka, kiitos kun päivitit tilannetta. Onko sun vanhemmat miettineet tulla käymään? Oot vissiin laihtunut, muista hoitaanitseäsi, väsyneellä,äidillä ei ole kuitenkaan käyttöä. Onko isommalla tytöllä sellaista ajantajua, että osaisi ikävöidä, vaikka et olisi sairaalalla kokoe ajan. Pienempi ei ole ilmeisesti kokenut normaalia teidä,arkea?
Stressaavaa varmasti, voimia!

Hassua kun mun piti just tulla kommentoimaan miten kauniilta näytät tuossa puistoilu kuvassa!
Itse en voisi jättää omaa lasta sairaalaan yksin…
tsemppiä ja paljon hyvää, toivottavasti pian pääsette kaikki saman katon alle.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.