Perhe-elämä
25.5.2016

Jatka lausetta twistillä sairaalakuulumiset

Jatka lausetta twistillä sairaalakuulumiset

meriannen selfie

En ymmärrä… ollenkaan valehtelua. Jos ei voi kertoa totuutta, miksei voi sitten olla sanomatta mitään? Entä äärimmäiset tapaukset, jossa luodaan olemattomia ja kehitetään muuta tarinaa, jota kerrotaan totena? Valehtelu. Sitä en vain voi ymmärtää.

Seuraavaksi ajattelin… juoda kupin kahvia ja pakata laukut sairaalaa varten. Minun piti olla tänään vielä kotona, mutta Dan on nyt saanut sairaalalta jonkun nuhan poikasen kurkkukipuineen ja kuumeineen. Joten takaisin sairaalaan meikä menee.

Päikkärit mallia sairaalan perhepeti. Näin ei tietysti öitä saa nukkua sairaalassa, mutta saadaan pieniä nokosia ottaa.

Päikkärit mallia sairaalan perhepeti. Näin ei tietysti öitä saa nukkua sairaalassa, mutta saadaan pieniä nokosia ottaa.

Viime aikoina… olen tajunnut, kuinka hyvä minun ja Danin parisuhde on. Kolme ja puoli viikkoa olemme nukkuneet erillään ja nähneet toisiamme vain pari tuntia silloin tällöin. Olemme puhuneet toistemme kanssa puhelimessa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olemme itkeneet, tapelleet ja sopineet riitamme puhelimitse. Ja olo meistä on vahva. Tuntuu, että vaikka fyysisesti emme olekaan olleet lähellä, olemme nyt henkisesti läheisempiä. Joskus kriisit lähentävät, ja näin on onneksi käynyt meillä!

En osaa päättää… missä olen mieluiten. Kotona Annan kanssa vai sairaalalla Elsan kanssa. Aina osa minusta puuttuu.

Muistan ikuisesti… kun minusta tuli äiti. Kun opin olevani raskaana ensimmäistä kertaa. Ja toista kertaa. Ja molemmat kerrat, kun näin lapseni ensimmäistä kertaa. Ne pienet ihmeet, jotka olivat kuukausia kasvaneet sisälläni.

Päivän paras juttu… Kello on 8:22 juuri nyt – ja tähän mennessä parasta on ollut se, kun kävin herättämässä Rubyn. Yleensä hän haluaa herätä 6:30 heti ja valmistautua koulua varten. Nyt hän halusi nukkua vielä kymmenen minuuttia. Niin hassu ja uusi tilanne! Kävin kymmenen minuutin päästä herättelemästä häntä uudestaan ja yhdessä kipitimme hakemaan aamupalaa. Juteltiin mitä unia oltiin nähty ja naureskeltiin, kun Anna-vauva jatkoi vielä unia. Luettiin sitten aamupalalla yhdessä uutiset ja juteltiin koulun discosta ja kesällä hänelle tulevasta kesäjuhlasta.

Noloa myöntää, mutta… olen fanaattinen nenän kaivaja. Jos nenässä tuntuu olevan roskaa, minun_on_saatava_se_pois. Heti.

Viikko sitten… oli myös torstaipäivä. Dan sairaalalla Elsan kanssa, minä kotona Annan kanssa. Ehkä. En ole varma. Ei mitään tarkkaa muistikuvaa! Kaikki viikot ja päivät sulautuvat niin nätisti yhteen tönkköön myttyyn.

Kaikista pahinta on… tämä jatkuva ikävä. Ihan yhtä lailla ilkeää on, kun lapsi on selkeästi kivuissaan, etkä voi tehdä mitään hänen eteensä.

Tästä aiemmat kysymykset kirjoitettu torstaina 19. päivä, loput tänään 25. päivä toukokuuta.

Tästä aiemmat vastaukset on kirjoitettu torstaina 19. päivä, loput tänään 25. päivä toukokuuta.

Salainen taitoni on… kaiken positiivisen löytäminen. Tätä piti miettiä pitkään! Mutta jaksamisenkin puolesta on tärkeää, että ei jää vellomaan niihin negatiivisiin tunteisiin ja ajatuksiin, vaan löytää kaikesta jotain hyvää. Olkoon se vaikka kahvikupillisen nauttiminen sairaalan parkkipaikalla auringossa kylpien. Tai joka puolelle puhkeavat kukkaset. Tai saamani hymyt, jonkun sairaalalla eksyneen auttaminen, kiva puhelu kotiin, kaverit..

Jos saisin yhden toiveen se olisi lisää toiveita – ellei se olisi mahdollista, pyytäisin esteetöntä kotia maalta.

Tekisi mieli… Käydä antamassa hali yhdelle lääkärille. En vain tiedä, olisiko moinen sopivaa! Hän on ollut vain niin ihana, ihan siksi koska hän aina kuuntelee ja ottaa minun ajatukseni sekä mielipiteeni huomioon. Hän ei ole auktoriteetti: hän ei tule ilmoittamaan minulle hoitosuunnitelmaa, vaan sitä tehdään selkeästi yhdessä minun kanssani. Hänellä tuntuu olevan aina kaikki aika maailmassa vastata ihan jokaikiseen kysymykseeni. Oli ne millaisia tahansa, miten yksityiskohtaisen tarkkoja ja/tai vaikeita. Hän ei säikähdä ”jos”-kysymyksiäkään. On myös toinen lastenlääkäri, josta tykkään – tämä naislääkäri on niin ihanan rempseä ja suorasukainen, että uskallan esittää hänelle ne pelottavimmatkin kysymykset. Koska tiedän, ettei hän kiertele ja kaartele ympärilläni, ei tissuttele varpaisillaan, vaan sanoo suoraan niin kuin asiat ovat.

hanhi kurkottaa

Minusta on söpöä… Kuinka jotkut sairaanhoitajat niin tykkäävät tytöstäni. Kuinka he oikein innostuvat, kun sanon että nyt voisi olla tyttären kylpyaika, ja he iloa pursuen tulevat auttamaan kylvettämisessä. Miten he oikein odottavat, että pääsevät antamaan tytölle hieronnan, laittamaan hiuksia.. Eräänä sunnuntaina, kun päätimme että nyt on aika laittaa tytölle pitkästä aikaa vähän vaatetta päälle (ei lääketieteellistä syytä enää siihen, miksi ei), niin miten valitut vaatteet ensin kierrätettiin sairaanhoitajien ihasteltavana ja miten vuorossa oleva hoitaja oli niin innokas, ettei halunnut mennä edes ruokatauolleen että hän saisi varmasti olla se, joka näkisi Elsan ensimmäisenä puettuna. Pieniä asioita, mutta ne ilahduttavat minua ja myös auttavat minua jaksamaan. Kun kaikki ei ole vain .. ammattimaista. Vaan inhimillistä. Ihmisenä ihmiselle.

Elsa vaatteet päällä - pitkästä aikaa!

Elsa vaatteet päällä – pitkästä aikaa!

Olenko ainoa, jonka mielestä… tätä sairaalarumbaa on kestänyt jo ihan turhan kauan? Mutta että me pärjätään ihan yllättävän hyvin? Kiitos teidän kaikkien myös.


I don’t understand… lying at all. If the truth cannot be told, why not be totally silent then? Why some people have the need to create stories and tell them as they were true?

Next I thought… to drink a cup of coffee and pack my bags for the hospital. I was supposed to stay at home today, but Dan has come down with a nasty cold so here I go to the hospital again so he can come home to recover.

Recently… I have realised how strong my relationship with Dan is. We have been apart from each other for the last 3 and a half weeks, only seen each other couple of hours every now and then, not even every day.. We have spoken more on the phone than ever before. We have cried, argued and made peace over the phone. Even the feeling of ”us” is strong. I feel like.. Even if we are not physically close, we are closer than we’ve ever been before. Sometimes crises do draw people closer to each other, and that’s what has happened to us!

I can’t decide… where I would prefer to be. Home with Anna or at the hospital with Elsa. Always part of me is missing.

I always remember… when I became a mother. When I learned I was pregnant for the first time. And second time. The both times when I touched my newborn baby for the first time. Those little miracles that had grown inside me.

The best thing today… It’s 8:22am at the moment and so far the best thing was when I went to wake Ruby up. Usually she wants to be woken up 6:30 am sharp – now she wanted to snooze 10 minutes longer. I was so amused! After 10 more minutes she got up and we went to get breakfast together. We chatted away about the dreams we’ve had and read the news together.

I’m ashamed to admit this, but… I’m a fanatic nose picker. If I felt there was something up my nose I have a need to get it cleared up. Immediately. Preferrably with my own finger. Thank you.

A week ago… it was Thursday as well. Dan was at the hospital with Elsa, I was at home with Anna. Or the other way around. I’m not sure. Everything’s a blur.

The worst is… this constant feeling of missing my family. Equally bad is to feel helpless when my child is in pain and I can’t do anything to help her.

All before this has been written on the 19th of May (Thursday), the following today that is 25th of May (Wednesday).

My secret talent is… to find positive out of everything. I had to think about this hard! But I’ve found it does wonders especially in hard times, find something good about everything. Even if it is something as small as enjoying a cup of coffee in the sunshine outside at the hospital’s carpark.

If I had one wish… I would hope for more wishes. If that wasn’t allowed I would ask for my dream of a wheelchair accessible home at a countryside.

I would love to… give a hug to one of the doctors. I’m just not sure if that would be appropriate! He has been absolutely lovely as he always listens what I have to say and takes my opinions into account. He is not an authority: he doesn’t come to tell me what they’ve planned to do with Elsa, he comes to see me to create a day’s care plan with me. He always seems to have all the time in the world to answer all of my questions, no matter what kind, how detailed or small they are. He is not afraid of my ”if”-questions either. There is another doctor here who I like too – she is so straight and honest that I always go to her with my hardest questions as I know she is not going to tip-toe around me, she’s going to say it as it is without any hesitation.

I think it is cute… how some of the nurses seem to absolutely adore my daughter. How they get excited when I announce it could be bath time now for her and how they eagerly help me to bath her. How they even anticipate for when it is time to give Elsa a little massage or do her hair… And how on one Sunday we decided it was a time to dress Elsa up for the first time in ages (there was no medical reason anymore why not to) and how the nurses all cooed over the clothes and how Elsa’s nurse was so excited she didn’t even want to go for her lunch break before she got to see Elsa in her clothes first! These all are little things.. But they give me strength through joy and enjoyment. As everything is not just.. strictly professional.

Am I the only one who thinks… we’ve had enough of this hospital life by now? That we have dealt with it as a family long enough and doing well still? It has helped to have friends like you. All of your love and support. Thank you.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Hyvät tissit

Sinulla on uskomatonta voimaa ja valoisuutta!! Jaksatte niin upeasti Danin kanssa! Elsalle paranemista ja hyvää vointia. Voimahalit koko perheelle!

Voimia ja iloa! Kirjoitat hienoa blogia.

Tiedän itsekin että jonkin aikaa jatkuttuaan tuollaisestakin arjesta tulee väkisinkin ”normaalia”, vaikka sitä ei uskoisikaan. Sitä huomaa lupaavansa ettei ikinä enää valita mistään turhasta kunhan tästä selvitään, ja kas, viikon päästä tilanteen laukeamisesta löydät itsesi jo raivoamasta sotkuisesta keittiönpöydästä. Jälkeenpäin, ehkä vasta vuosien päästä, huomaat miettiväsi että miten siitä oikein järjissään saattoi selvitä.

Itse muistan tuossa tilanteessa sulkeneeni kaiken toisarvoisen pois elämästäni, huomaamatta. Elämä oli yhtä suorittamista, kotoa sairaalalle ja iltaisin vieläpä aina yksin takaisin kotiin, miettien jo seuraavaa päivää sairaalalla. Sinua vieläpä revitään kahteen suuntaan ja molemmilla suunnilla kyllä varmasti äitiä tarvitaan yhtä paljon. Ei ole helppoa elämää teillä nyt tosiaankaan.

Toivon teille jaksamista ja terveyttä kaiken tuon keskelle, varmasti tulee se päivä kun kaikki te neljä olette vielä oman katon alla, toivottavasti siellä esteettömässä talossannekin vielä joskus.

Olet kyllä niin ihana ja ihanan positiivinen! <3

Tää postaus oli kyllä niin koskettava, että silmä nurkat kostui. Tsemppiä sairaalaelämään, sairaalattomaan elämään ja kaikkeen siltä väliltä. Lapset ovat onnekkaita kun on noin vahvat vanhemmat <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.