Perhe-elämä
3.5.2016

Äidin eroahdistus ja kuinka siitä selvisin

Äidin eroahdistus ja kuinka siitä selvisin

Vietin juuri ensimmäisen yöni erossa Annasta, 4 kuukautta vanhasta vauvastani.

sopo anna

Kuvan (c) Dani Hanlon

Itkin ennen sairaalalle lähtöä. Ystävämme Hanlonin hoitaessa Annaa minä piilouduin suihkuun ja annoin kyynelten valua. En tuominnut niitä, vaikka kovasti olisi tehnyt mieli – miten tyhmää onkaan itkeä siitä, että vauvani saa viettää kahdenkeskistä aikaa isänsä kanssa? Että hän on varmasti turvassa?

Itkin jo ikävääni. Itkin eroahdistuksesta. Itkin, koska minusta tuntui etten ollut valmis vielä.

Sairaalalla istuuduin nukkuvan Elsan viereen yksinään. Olo oli heti orpo. Päätin pitää itseni kiireisenä. Siivosin huonetta. Laitoin itselleni sängyn valmiiksi. Kävin syömässä valmisaterian vanhempien keittiössä. Elsa heräsi ja hänellä oli paha olla. Otin hänet syliin, lohdutin. Käytin Southamptonin psykologin opettamaa mindfulness-tekniikkaa. Suljin silmät, keskityin hengitykseeni. Huomion ajatukset, mutten antanut niille mitään painoa enkä niitä ohjaillut tai tuominnut. Ne vain tulivat ja menivät. Keskityin siihen, miltä nenässä tuntui ilmavirta ja miltä rintakehäni nousu ja lasku tuntui. Keskityin siihen, miltä Elsa tuoksui ja miltä hänen taaperokehonsa tuntui minua vasten. Ahdistukseni alkoi hellittää, oli vain minä ja hän, nätisti sylikkäin.

Elsan rauhoittuminen sylissäni muistutti minua siitä, miksi minä olin täällä. Tämä kipeä pieni tyttäreni tarvitsee minua nyt enemmän, kuin kukaan muu tällä hetkellä. Hän tarvitsee äidin vierelleen, rohkaisemaan, tukemaan, pitämään kädestä kiinni. Hän tarvitsee minua tulkikseen sairaalan henkilökunnalle. Ja Dan tarvitsi hänen lepohetkensä kotona.

sairaselsa

Hoidettiin Elsaa yhdessä sairaanhoitajan kanssa ja kerroin hänelle tyttärestäni. Millainen hän on, mikä on hänelle normaalia, mitä hän voi ja ei voi tehdä. Selitin, miten Elsa kehonkielellään kertoo, milloin hän tarvitsee hoitajan imemään letkulla limaa pois hänen suustaan ja kurkustaan. Elsa oli hyvin rauhaton, hikinen. Hänelle ei kuitenkaan noussut kuumetta. Käytin toista Southamptonissa oppimaani temppua ja hellästi sidoin Elsan joka suuntaan heiluvat kädet hänen kehoaan vasten. Se tuntui häntä rauhoittavan – ja lopulta saimme hänet nukahtamaan yhdentoista aikoihin yöllä.

Käperryin sänkyyni, vedin peiton korviin. Keskityin taas vain hengitykseen, en suostunut ohjailemaan ajatuksiani. Olin toivonut, ettei minua herätettäisi ellei minua tarvittaisi. He antoivatkin minun nukkua, heräsin itsekseni seitsemän aikoihin aamulla. Olo oli yllättävän raikas. Elsa oli herätessäni rauhaton ja hoitaja kertoi, että hän oli joutunut ”imuroimaan” paljon limaa tytön nenästä ja suusta yön aikana. Muuten yö oli mennyt ihan hyvin, minkä minäkin tiesin – enhän ollut herännyt hänen vierestään paria pientä episodia lukuunottamatta ollenkaan.

Kymmenen aikoihin tuli fysioterapeutti, ja päätin hänen työskennellessään esikoiseni kanssa tehdä jotain itselleni. Menin vessaan ja kaivoin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meikkipussini esiin. Ihan ilman syytä aloin lisämään pakkelia naamaan: meikkivoidetta, puuteria, kulmakynällä kulmat, rajauskynällä silmät, ripsaria. Olo oli heti parempi. Hymyilytti, kun katselin peilikuvaani. Otin kuvat instagramiin.

meriannen

Kahvia alakerran kahvilasta hakiessani päätin keskittyä asioihin, joista pidän sairaalalla. En keskittyisi siihen, mitä en voi tehdä, vaan nimenomaan huomioisin ne kivat pienet asiat. Kuten alakerran kahvilan mummot, jotka tekevät siellä vapaaehtoistyötä. Miten sairaalan kioskin syöpäkeräys-laatikko oli ihan täynnä pikkukolikoita, että minun vähäiset vaihtorahani eivät sinne meinanneet edes mahtua. Miltä raikas ilma tuoksui ulkona, ja miten ihmiset väläyttävät hymyn hymyillessäni heille. Miten tutut sairaanhoitajat ja lääkärit pysäyttävät kysyäkseen kuulumisia. Miten Southamptonin psykologi huolehtii minusta vieläkin, vaikka en enää heidän sairaalallaan ollut – hän soitti, juteltiin menneestä yöstä. Hän soittaa minulle vielä ensi viikolla uudestaan.

Miten Dan ja Anna ovat juuri tällä hetkellä matkalla tänne.

Positiivisten asioiden listaaminen pitää pinnalla, mielen levollisena.
Kyllä tämä tästä.

anna4months

Grandad otti kuvan Annasta

Kirjoitettu perjantaina 29.04.2016.


I have now spent my first night apart from Anna.

While I was getting ready to leave to the hospital I felt miserable. Our friend Hanlon had come to help me, so when she was looking after Anna I hid in a shower and let the tears fall out. I tried hard not to judge them – I mean, how silly it is to cry about leaving a baby to be looked after her Dad? How stupid it is to feel sad when baby’s Dad can finally spend some time alone with the baby and how she will be absolutely safe with him? I sobbed because I already missed her. I cried because of my separation anxiety from my 4-month-old baby. I cried, as I felt I was not ready yet to let go.

When I sat down by Elsa’s side, all alone, Anna and Dan on their way home… I felt empty. Out of place. Elsa was asleep, so there was nothing immediate to be done for her. So I busied myself with cleaning the room out, sorting my stuff, eating my ready meal in the kitchen. When Elsa woke up, I took her out of her bed for a cuddle. I focused on my breathing – how the air felt going in and out of my nostrils, how my chest was going up and down with the breath. How Elsa’s little toddler body felt against me, the warmth of her skin and how she smelled like. It calmed me down, and seeing Elsa calm down on my lap was a good reminder for me why I was here. This poorly little one needs me now.

She was quite restless, sweaty. We took care of her together with the nurse. I told her how Elsa’s like, what’s normal for her, how she is when she’s well. How does she show with her body language if she needs her mouth or nose suctioned, how does she communicate other things across…

We got her to fall asleep for 11pm, so that’s when I retired to bed myself too. I had asked the nurses not to wake me up unless they needed me, so they let me sleep. She seemed to have an okay night. She needed quite a lot of suctioning but otherwise she was .. about settled. In the end I woke up on my own about 7 o’clock in the morning. I felt surprisingly well rested. Fresh.

Elsa was a unsettled, so I gave her a morning cuddle. When physio was working with her I decided to do something for myself that I hadn’t done for a quite a while. I went to the bathroom and picked up my makeup kit. Foundation, powder, eyeliner, eye brown pencil, mascara. When I checked myself out from the mirror I felt amazing. It’s such a little thing but made me feel just so much better!

On my way downstairs to get a coffee from the volunteer-run coffee shop I decided to concentrate on all the little good things. Like the older ladies at the coffee shop volunteering. How the donation box for cancer research at the kiosk was that full that my little pennies didn’t fit in. How good the fresh air smelled outside. How people returned my smile back. How all the familiar nurses stopped me to ask how I’m doing and how’s the little one. How the psychologist that I saw in Southampton looks after me still, giving me a phonecall to give me a chance to talk about last night.

How Dan and Anna are on their way here right now to see me.

Listing all the positive things made a big difference to how I was seeing this. If I concentrate hard enough on the nice side of things, time will pass by lighter.

It will be all good. In the end.

This post was written on Friday the 29th of April 2016.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

No huh, mikä kommentti Iidalta. 🙁 Oletkohan perehtynyt tämän perheen tarinaan ollenkaan? Tässä tilanteessa sanoisin jopa, että ONNEKSI maidontulosi tyrehtyi, M, jotta pääsit huolehtimasta siitä ja näin pystytte Danin kanssa tasa-arvoisemmin jakamaan vauvan ja Elsan hoidon. Varmasti Anna pärjää ihan hyvin isänsä hoidossakin! Voimia teille kaikille ja yritä jättää moiset ymmärtämättömät kommentit omaan arvoonsa! <3

miten suloisia kuvia!! sun blogi on ihan lemppari 🙂 voimia paljon Sinne!<3

hitsi kun mä olen nipo. Mutta nelikuinen vauva ei tarvitse mitään laatuaikaa toisen vanhempansa kanssa, lapselle on olemassa yksi lähin hoivaava aikuinen, josta lapsi on riippuvainen ja tarvitsee tätä pysyäkseen hengissä. Arhg.

Onpas törkeä kommentti! Oletko lukenut millaisessa tilanteessa tämä perhe on? Nelikuinen vauva todellakin pärjää toisen vanhempansa kanssa, joka on osallistunut ja ollut läsnä vauvalle. Mietihän sinäkin kuinka sanojasi asetat ja onko mielipiteitä aina pakko töksäyttää, ne kun eivät ole absoluuttinen oikea. Ikävää, jos maailmasi on mustavalkoinen. Mukavampaa kevättä sinulle.

Nelikuinen todennäköisesti tunnistaa molemmat vanhempansa, kun ne molemmat on sitä jo hoitaneet. Mitkään kiintymyssuhteet ei taatusti rikkoudu, jos lapsi viettää aikaa isänsä kanssa! Vaikka sitten yön yli. Ja myös isompi lapsi tarvitsee äitiään välillä.

Aika normaaleja aikuisia on kasvanut kautta aikojen, vaikka lapset on jo vauvana huudatettu nukkumaan yöt heräämättä, jätetty muiden (sisarusten, mummojen) hoiviin kun vanhemmat töissä, jne. Kiintymyssuhteista ja vauvantahtisuudesta ja muista ”pehmoarvoista” on hyvä puhua ja muistutella ihmisiä, mutta liika on liikaa. Maalaisjärkeäkin voi käyttää ja suhteuttaa niitä omia mielipiteitä toisten tilanteisiin.

Meriannen

Ah, se jäikin mainitsematta postauksesta. Elsan jouduttua sairaalaan teholle miun maidontuotanto loppui ihan täysin, ja kaikessa häsellyksessä siirryttiin vain suosiolla pullolle. Eli toisin sanoen hän ei ole enää minusta riippuvainen.. Minkä ajatuksen totutteluun en ole vielä täysin .. no. En vain ole vielä sinut asian kanssa!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.