Perhe-elämä
28.4.2016

Olen pahoillani, Dan.

Olen pahoillani, Dan.

Ei siinä tosiaan kauaa kestänyt. Kyllähän minä sen tavallaan arvasin, että näin siinä tulisi käymään, mutta tilanteen ollessa päällä sitä ei aina jaksa vetää ensin henkeä ja laskea vähintään kymmeneen.

Eli se ihan turhanpäiväinen rähinä. Puolin ja toisin. Minä puhisen, murisen ja mökötän, Dan livauttaa sanoa jotain ilkeämmin väsymyksestään johtuen.

Southamptonissa tilanne oli toinen, jaksoimme toisiamme paremmin ja huolehtia toinen toisestamme helpommin. Asuimmehan yhdessä siinä McDonaldsin talossa ja pystyimme kähinänkin jälkeen nukkumaan yömme vieri vieressä tietäen, että vain parin minuutin kävelymatkan päässä tyttärestämme huolehdittiin hyvin ja jos mitään tapahtuisi, he soittaisivat. Olimme siis jatkuvasti yhdessä samassa tilanteessa, lähellä toisiamme ja pystyimme tukemaan toisiamme helpommin.

Poolen sairaala on pienempi, eikä heillä siten ole samanlaisia tiloja ja siten mahdollisuuksia majoittaa molempia vanhempia ja potilaan sisaruksia sairaalalle. Tästä johtuen minä olen ollut Annan kanssa kotona ja tehnyt päivittäisiä visiittejä sairaalalle, missä Dan on ollut yötä Elsan huoneessa. Olen yrittänyt parhaani – päästänyt Danin viettämään kokonaisen päivän kotona, tuonut ruokaa ja vaatteita ja minun ollessani sairaalalle käskenyt hänen lähteä hetkeksi huoneesta pois, istumaan kahvilaan ja hengähtämään. Mutta eihän se ole sama asia kuin olla kotona. Tai nukkua öitä yhdessä.

Dan leikkaamassa Elsan kynsiä Southamptonin sairaalassa.

Dan leikkaamassa Elsan kynsiä Southamptonin sairaalassa.

Minun maitotuotantoni tyrehtyi ihan lopullisesti Southamptonin sairaalalla. Kaiken stressin ja huolen keskellä se oli sitten se ihan kaikkein pienin murheeni, joten siirryimme ihan suosiolla vain korvikkeelle. Tämä tarkoittaisi nyt siis sitä, että Dankin olisi aivan täysin kykeneväinen huolehtimaan Annasta kotona ja minä voisin olla yötä sairaalalla Elsan vieressä.

Mutta kun minä en ole valmis päästämään irti!

Vain pari viikkoa sitten täysin minusta riippuvainen tyttökö viettäisi yön minusta erossa? Ilman, että minä voisin kylvettää, sanoa hyvät yöt, halia unista pientä? Minua pelottaa, jos Dan ei heräisikään Annan vikinään keskellä yötä, kun hänen ei aiemmin ole tarvinnut Annan yöheräilyihin vastata. Entä, jos hän ei saakaan häntä rauhoittumaan ja nukahtamaan illasta? Minä en olisikaan lähellä auttamassa.

Sitten iskee syyllisyys, se minun äitiyteni tyypillinen tunne. Miksi en koe näin Elsasta?

aidinhali

Koska Elsa on isin tyttö. Jos Elsa saisi valita, kaikki tehtäisiin isin kanssa. Isi saa ne parhaimmat hymyt, isin kanssa rauhoitutaan helpoiten. Isi on ykkönen. Vaikka haluaisinkin olla hänen kanssaan aivan yhtä paljon kuin mitä Annan ja minua raastaa tämä tilanne, kun en voi jakaa itseäni kahtia ja olla molempien lasteni kanssa.. Toisen kanssa sairaalalla, toisen kanssa kotona.. Niin silti minun on ollut helpompi ”jättää” Elsa isänsä hoiviin, kuin antaa hänelle tätä pienintä hoidettavaksi.

Kun tämä pienin on vielä äidin tyttö. Kun äiti on se paras. Koska äiti saa ne parhaimmat hymyt ja virneet, ja äidin sylin perään ihan itketään.

Arvannette varmaan, mistä rähisimme toisillemme?

Siitä, kun Dan haluaisi viettää yön kotona, hoitaen Annaa.

vauvanhymy

Ja kun minä en haluaisi. Sanoin ilkeitä asioita. Murisin, että hän haluaisi tulla vain kotiin pelaamaan Xboxilla ja että Anna olisi vain siinä sellainen pikkutekijä, se pakollinen hoidettava. Sanoin pelkääväni, että jos Anna ei rauhoitukaan ja kun minä en ole sitten lähellä auttamassa – että entä sitten?

Dan rähisi takaisin, sanoi myös ilkeyksiä, mutta toi myös esille hyviä pointteja. Onhan Anna hänen kolmas vauvansa, että hyvin hän pärjäisi. Että se olisi itseasiassa kivaa saada kahdenkeskistä aikaa Annan kanssa, jotain mitä hän ei ole vielä saanut imettämiseni takia.

Mökötin.

Sovittiin kuitenkin, että hän olisi sairaalalla perjantaihin asti ja sitten tehdään vaihto, minä vietän yöt sairaalalla ja hän sitten voisi viettää viikonlopun kotona. Ensi viikolla sitten vaihdettaisiin taas järjestelyä siihen, että minä olisin sairaalalla joka toinen yö. Tulisi hommasta tasapuolisempaa, kaikin puolin.

Bussimatka sairaalalta kestää tunnin yhteen suuntaan. Siinä ehtii aina hyvin ajatella. Matkalla kotiin minä sitten tuumin sitä, miten väsyneitä me olemme. Onhan sairaala-arkea jo takana kolme viikkoa, eikä tietoa vielä todellakaan Elsan kotiutumisesta. Pohdin, miten ihanaa onkaan, että koti on lähempänä, mutta miten paljon vaikeampaa silti noiden bussien kanssa pelaaminen on. Kun se ei ole vain parin minuutin kävelymatka ja oltaisiin sairaan lapsemme vierellä. Eikä voida viettää öitä yhdessä, tukea toisiamme niinä yön pimeinä hetkinä kun huolen sävyttämät ajatukset pyörivät mielessä.

Tämä etäisyys kotoa sairaalalle tuottaa kitkaa myös meidän välillemme. Kun sairaalalla olo on kuluttavaa, ja sitä haluaisi kotiin. Mutta kotona ollessa se muu elämä hyökyy päälle. Miten minä Annan nukkuessa soitin tänäänkin iltapäivällä ”miljoonaan paikkaan” (no, siltä se tuntui!) järjestellessäni asioita, maksoin laskuja, viikkasin pestyjä vaatteita pois ja siivosin. Kun maailma ei vain pysähdy, vaikka meidän normiarkemme onkin pistetty hollille. Kotona ajatukset ovat kaikesta huolimatta kuitenkin sairaalalla. Miten se toinen jaksaa siellä, mitenkähän Elsa voi?

Toisin sanoen, tämä on julkinen anteeksipyyntöni Danille.

Anteeksi, olin törppö. Sanoin asioita, joita en tarkoittanut. Sinä teet upeaa työtä siellä sairaalalla ja on luonnollista, että haluaisit siitä sairaalaympäristöstä tauon. Aivan yhtä ymmärrettävää on, että haluaisit viettää enemmän aikaa kuopuksen kanssa. Minä olin itsekäs halutessani ”omia” tämän pienimmän vauvan itselleni. Anteeksi.

Minä rakastan sinua.


I did expect it would start, but when it’s happening it is almost impossible to take a deep breath and count to ten. At least.

Arguing that is. In a stressful situation like, let’s say, when your child is poorly in a hospital it is more than likely to occur. And we are both tired and grumpy. Dan says something hurtful that he doesn’t really mean and I am supersensitive to everything, even to the stuff he didn’t say in a bad way. I moan, give him the silent treatment, I nag.. I growl to say things too that I know will upset him.

In Southampton this happened too, but it was easier to handle. We were able to take care of each other more as we all stayed in McDonald house just next to the hospital. We both knew we would still sleep side by side each night, together, in the same situation, just couple of minutes away from Elsa’s hospital bed. Even after raised voices, we were in it together.

Since Monday Dan has been taking care of Elsa at the Poole hospital. Poole hospital is a lot smaller than Southampton’s and therefore it doesn’t have the facilities or space to offer the same than Southampton – that is, only one parent can stay the night with the poorly child. I have done everything I could to help him out there – I have brought him food and clothes and made it possible for him to spend a whole day at home. When I’m in the hospital I try to get him out of the room to get a coffee or something to eat and just have a break. I know he appreciates it, but he would love to come home for a night.

As much as I dislike to admit it, this time it is actually possible for him to do that. He could look after Anna for the night. As my milk supply has totally vanished and therefore Anna is no longer breastfed.

But I’m not ready to let go of her!

I can’t bare the thought of my baby spending a night away from me when just a moment ago she was totally dependent on me. That I couldn’t give her a bath in the evening, cuddle her, see her fall asleep peacefully. That I wouldn’t be there to soothe her if she woke up crying.

I do feel guilty for not feeling the same for Elsa, even if I know exactly why that is.

As she’s Daddy’s girl. If she could choose, Daddy would be the one that she wants to do everything with. Daddy gets the best smiles and he comforts her the best when she’s distressed. Even if I’m in absolute agony that she’s in the hospital and would give almost anything if I could be in two places at once… to be able to look after both Anna and Elsa at the same time.. It is still easier to ”leave” Elsa to be looked after by Dan that it is to give him Anna.

As Anna’s still Mummy’s girl. Mummy is the number One, the one that receives the sweetest smiles and gets her to calm down the easiest. She even cries after Mummy, for those special Mummy cuddles.

I am sure you can already guess what today’s fight was about.

Dan wants to spend a night at home. And I wasn’t happy about it. So I moaned and said nasty things. How he only wants to come home to play on his Xbox and Anna would be something he has to look after, not something he necessarily wants to do. I’m not proud that I said that. I did raise my concern about how he is not used to wake up to her night cries as that’s something he hasn’t had to do before because of my breastfeeding.

Well, he got upset. Not surpising. He did say some mean things too but he did have some good points also. Like how he has already raised two other babies and they survived. How it would be actually nice for him to get a chance to spend one to one time with Anna as he hasn’t had the opportunity for that yet.

I sulked.

We did come to an agreement in the end, that he would get a weekend at home and I would stay in the hospital then. Starting from next week I would do every other night at the hospital.

It takes an hour to come home by bus from the hospital. It gave me time to think. How nice it is that we are now in our home hospital as then we can really spend some time at home too. Even if it means that the one at home is stuck doing house chores and running errands that doesn’t stop even if your child is hospitalised. And when home, you don’t stop worrying about what’s going on in the hospital. How is the other one doing and how is Elsa?

Being in the hospital is tiring. All beebing machines, cares, nurses, crying children. It is exhausting, not just because it is easy to loose track of time, but to be constantly on alert and checking how the poorly little one is doing. When in there, all you want is to come home.

So this is my public apology to Dan.

I am sorry. I was being horrible. I said things I didn’t mean. You are doing a brilliant job there in the hospital looking after Elsa. It is only natural that you would like to come home to have a break from it all. I can understand too how you would like to spend some time with your youngest child, something you haven’t had a chance yet for because of everything else. I’m sorry for being so selfish that I wanted to have her all for myself. I am sorry.

I love you.

Avainsanat

Kommentit

Itse erityislapsen vanhempana ymmärrän hyvin ettette halu jättää Elsaa yksin.

Meillä sairaalassa ollaan oltu myös 24h, paitsi lyhyet käynnit tauolla kun lapsi on nukkunut. Syitä on monia. Lapsemme hengitys on työlästä aina kipeänä, mutta vanhempien fyysinen läheisyys auttaa aina. Hoitotoimenpiteet ovat vaikeita löysän, itseään kannattelemattoman mutta voimakkaita lihaskouristuksia saavan lapsen kanssa. Me vanhemmat osaamme käsitellä häntä ja auttaa hoitajia, niin että lapsi välttää turhan kivun ja hoitajat saavat työnsä tehtyä ajallaan. Lisäksi tuntuisi kurjalta jättää yksin toista, joka ei pystyisi sanoin ilmaisemaan itseään eikä pienet eleet, ääntelyt avaudu vieraille kuten taas meille tutuille ne kertoo paljon.

Voimia koko perheelle <3

Meriannen

Tämä. Minä niin pyörittelin mielessäni että onko meissä jotain vikaa, kun me ei vaan voida jättää Elsaa yksin sairaalalle.. Ei sitä kotona olosta tulisi yhtään mitään niin! Ja juuri meistä tuntuukin tärkeältä olla paikalla vähintään edes ”tulkkina”. Että voidaan kertoa että mikä on normaalia ja mikä ei, mikä liike on huolestuttavaa (eli esim. ei, hänellä ei ole epileptinen kohtaus menossa, on vain distonisia liikkeitä..) yms!

KIITOS SANNA. <3 <3

Niin tutun kuuloista! Meidän kolmas lapsemme syntyi keskosena ja joutui viettämään sairaalassa seitsemän pitkää viikkoa! Mies kävi töissä, itse olin kotona kahden muun lapsen kanssa joiden kanssa mentiin joka aamu osastolle klo 8, pumppasin yöllä kolmen tunnin välein maitoa vauvalle, mies tuli töistä niin läpsystä vaihto ja menin sairaalaan ja tulin kotiin joka ilta klo 22!
En ymmärrä miten jaksoin koko tuon ajan.. me ostettiin talokin tuon seitsemän viikon aikana ja muutettiin + remontoitiin.
Oli kyllä niin raskasta aikaa! Parisuhde jäi kokonaan me oltiin VAIN äiti ja isä lapsille.. Riideltiin ihan pienistä asioista, kun molemmat oli vain niin väsyneitä!

Nykyään meillä on neljä lasta! Eikä enempää tule, kun koko raskaus oli täynnä vain huolta, sairaalassa oloa ja joka päivä sai pelätä syntyykö vauva keskosena!
Siitäkin ajasta selvittiin vaikka raskasta ja kamalaa olikin!

Kyllä tekin selviätte! Kun on univelkaa ja stressaava elämäntilanne helposti tulee riitoja ihan pienistäkin asioista! Olisko parempi jos molemmat saisitte nukkua kotona omassa sängyssä? Kyllä hoitajat pitävät Elsasta hyvää huolta osastolla!

Me ei yövytty osastolla, vaikka vauvalla olikin oma huone! Mutta ei ollut mahdollisuutta.. Miehen oli pakko käydä töissä ja kun hoidettava kaksi muuta lasta!

Tulipa pitkä viesti! Olen muuten lukenut blogiasi jonkin aikaa ja nyt ensimmäistä kertaa kommentoin!

Voimia vanhemmille ja paranemisia Elsalle!

T. Sanna

Meriannen

Hei Sanna, ihana että jätit kommenttia <3 <3 KIITOS! <3

JA SIIS HERRAMUJEE miten kiirettä teillä on ollut, ihan oikeasti! VAU. Ja jaksoitte kuitenkin sen kaiken häsellyksen, sairaala-arjen, muut lapset, muuton.. vau. Siis nostan hattua. Sattuu olemaan vielä ihan oikeasti hattu päässä joten nostin sitä ruudulle sulle oikeasti 😀

Meistä ei vain yhtään tunnu mukavalta jättää Elsaa yksin sairaalalle, ei sitä sitten osaisi rentoutua ollenkaan kotona ja tapeltais sitten täällä 😀 Ollaan kuitenkin otettu sellaisia pieniä taukoja sairaalalla, että ollaan käyty yhdessä lounaalla/kahvilla, ja jätetty siksi tunniksi Elsa sairaalalle yksin. Mutta kokonaiseksi yöksi meistä ei ole lähtijöiksi! 😀 Eli ollaan yritetty kuitenkin hoitaa myös sitä meidän suhdetta, edes vähäsen. 🙂

KIITOS VIELÄ KERRAN TOSI IHANASTA KOMMENTISTA! <3

Itse mietin samaa, eikö lapsi nuku yöllä,ja jos herää on hoitaja paikalla.Einkannata polttaa kynttilää loppuun molemmista päistä.
On ihan kamalaa jättää lapsi yksin, mutta on myös tärkeää, ettänperheyhteys säilyy ja että pienempi tytär kokee perheen yhdessäoloa.Eihän sitä tiedä koska lapsi kotiutuu sairaalasta.Antakaa itsellenne aikaa levätä ja tehkää välillä ihan normijuttuja.Olin itse pojan kanssa sairaalassa, isä kotona.Sitä vieraannuttiin pahasti toisistamme.Tsemppiä joka tapauksessa.

Meriannen

Tuo vieraantuminen kyllä pelottaa, mutta siksi puhelin laulaa sitäkin enemmän nyt kun toinen on sairaalalla.. Me ollaan juteltu tuosta jos tultaisiin edes yhdeksi yöksi kotiin, mutta kun se ei vain tunnu.. se ei vain tunnu oikealta. Kun meidän lasta voi olla ehkä vaikea lukea, jos häntä ei tunne – se on oikein tajuttu tässä, kun hänellä on ollut dystonisia liikkeitä ja sitten meiltä kysellään, voisiko hänellä olla epileptinen kohtaus (ei – on testattu moneen kertaan, viimeksi Southamptonissa).

Mutta tää nyt tuntuu toimivan tää vuorottelu. Yksi yö sairaalalla, toinen yö kotona, läpsystä vaihto vanhemmilla. 🙂

Kiitos Ulla ihanasta kommentista! <3

Samaa ajattelin..itsellä oli tilanne että vauva joutui viikoiksi sairaalaan ja kotona oli isompia lapsia..oltiin miehen kanssa sairaalassa 7-22 välit,mutta yöksi tulimme kotiin..toki muutama yökin sairaalassa,mutta välillä on pakko olla itsekäs ja nukkua kunnolla😔Ja isommat lapsetkin tarvitsee vanhempiaan😔En pystynyt nukkumaan sairaalassa yhtään kun siellä koko ajan joku piippaa,tulee uusia potilaita yms hässäkkää myös yöllä.Eli jos tilanne jatkuu,miettikää pärjääkö Elsa jonkun yön yksin..ei kaikkia,mutta jo yksi yhdessä nukuttu yö voi tehdä ihmeitä❤️Voimia teille molemmille❤️

Meriannen

Ehkä jos tätä vain jatkuu ja jatkuu ja Elsan jo tunteva sairaanhoitaja tulisi yövuoroon.. Ehkä.. Mutta tuo on kyllä oikeasti tosi hyvä vinkki, se pyörii jatkuvasti teidän kommenttien ansiosta mielessä.. että entä jos.. entä jos sittenkin uskaltaisi.. Onhan hän kuitenkin sairaalassa, mitä siellä voisi mennä vikaan? 😀 Mutta niin. Ja nämä toiset lapsetkin tosiaan tarvitsevat meitä molempia. 🙂

Kiitos saman kokenut tosi ihanasta kommentista <3

Jäin miettimään, onko vanhempien välttämätöntä olla sairaalalla? Olisiko kuitenkin parempi, jos viettäisitte viikonloppuna aikaa kotona yhdessä?
Olisino mahdollista ajaa illalla bussilla kotiin yöksi ja aamupäivällä sitten takaisin sairaalalle samaa reittiä?

Meriannen

On ja ei – tätä ollaan pohdittu paljon mekin, mutta meistä tuntuu tällä hetkellä hyvin välttämättömältä olla Elsan mukana paikan päällä. Jonkun meistä. Ettei hän olisi yksin, että häntä ymmärrettäisiin, että hän tietäisi että äiti/isi on läsnä. <3

Mutta tosi hyvä vinkki oikeasti, en missään nimessä sano tätä pahalla, tää on ollut tosi arvokasta miettiä tätä monelta kantilta ja pohtia, miksi tää on meille niin tärkeää olla paikan päällä!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.