Perhe-elämä
15.4.2016

Tunteiden käsittely jo sairaalalla

Tunteiden käsittely jo sairaalalla

Yleensä tytärtäni hoitaessani sairaalalla minä olen kunnossa. Pidän itseni kiireisenä. En anna itseni tuntea mitään. Teen näin pitääkseni itseni toimintakykyisenä.

Mutta jokaisella kerralla saapuessani potilaan kanssa kotiin, kun kaiken pitäisi olla hyvin, minä romahdan. Ne sisälle lukitsemani tunteet ryöppyävät pintaan ja vievät minut sängynpohjalle. Raivokkaat, repivät tunteet hajottavat minut pirstaleiksi. Itken sitä mitä olisi voinut tapahtua. Itken sitä, mitä tapahtui. Kysymykset siitä, miksi me? Miksi Elsa? Miksi taas? Entä jos hän ei olisikaan selvinnyt? Teinkö jotain väärin? Ne pyörivät mielessä. Rikkovat. Satuttavat.

Samaan aikaan tyttäreni voi hyvin ja on kotona.

Näin käy, koska en antanut itselleni lupaa käydä noita tunteita ja ajatuksia läpi silloin, kun tyttäreni voi huonosti. Halusin varmistaa, että olin hänen vierellään. Että jaksoin.

Tällä kertaa päätin toimia aivan toisin. En kuitenkaan ole voinut tehdä niin paljoa oman tyttäreni eteen muutenkaan, onhan hän nukutettuna. Huomasin noiden samojen tunteiden hiipivän pintaan ja kuinka automaattisesti lukitsin ne muualle.

Nyt en antanut niin käydä. Pyysin sairaanhoitajaa kertomaan minusta psykologille. Istuin yömyöhällä Elsan vieressä ja pakotin itseni ajattelemaan käsillä olevaa tilannetta, päästämään tunteet valloilleen. Se oli vaikeaa. Ihan mielettömän raskasta. Kuluttavaa. Puhdistavaa myös. Seuraavana päivänä olin ihan puhki, mutta pakotin itseni tekemään taas samalla tavalla, kun olin esikoiseni kanssa kahden. Tunteet riepoittelivat. Itkin. Mutta hetken päästä ajatukset hiljenivät, jäivät vain pelonsekaiset tunteet.

Sitä seuraavana päivänä näin psykologia. Istuin tunnin verran hänen seurassaan, kerroin kaikesta aiemmin tapahtuneesta ja tästä tilanteesta. Oksensin informaatiota, tunteita, itkin ikävääni. Helpotti, kun psykologi reagoi tarinaani osoittamalla, kuinka paljon painavaa lastia kannoin hartioillani. Sovimme seuraavan ajan, ja lupasin olla lukitsematta tunteitani.

Se on ollut raskasta. Kuitenkin samaan aikaan olen seurannut teidän upeaa auttamisenhaluanne ja se on piristänyt enemmän, kuin pystyn ikinä sanoin kuvailemaan. Se on antanut toivoa, lievittänyt yksinäisyyttä, antanut uskoa parempaan ja osoittanut, että meistä ja minusta välitetään. Se on kannustanut jatkamaan.

Yhä edelleen istun tyttäreni vierellä sairaalassa, pitelen häntä kädestä, sivelen hänen hiuksiaan ja pakotan itseni olemaan tässä hetkessä mukana. Se ei ole vienyt toimintakykyäni, vaikka onkin tehnyt sairaala-arjesta raskaampaa ja väsyttävämpää.

Olen nähnyt psykologia toistamiseen, ja hän antoi minulle rentoutumisharjoitteita. Käsittelimme kohtaamiani tunteita ja hän kannusti minua valitsemallani tiellä. Hän kehui minua rohkeaksi ja valintaani käsitellä tunteet ja ajatukset jo sairaalalla viisaaksi.

Toiveissa onkin, että kotiin päästessämme en enää romahtaisikaan. Koska olen käsitellyt kaiken jo täällä. Olen näin pitänyt itsestäni niin fyysisesti kuin henkisestikin huolta.

Ja kyllä tämä ihan aikuisten oikeasti tästä!

Nyt Elsa osoittaa jo niin selviä paranemisen merkkejä, että niihin kipuilutunteiden sekaan on sekoittunut mukaan positiivista yllättyneisyyttä, toiveikkuutta ja suoranaista innostustakin. Nähdessäni uusimman röntgenin Elsan keuhkoista tunsin ylpeyttä. Niin hyvin parantumaan lähteneet keuhkot.. Mikä taistelija tämä tyttäreni onkaan! Kun lääkärit kertoivat ottavansa tyttäreni pois hengityslaitteesta piakkoin, koska hän voi jo niin hyvin ja olisi potentiaalisesti valmis hengittämään omillaan, en panikoinut enkä hätääntynyt. Olin innostunut. Ylpeä. Luotin tohtoreihin, heidän ammattitaitoonsa, heidän tapaansa kuunnella meitä vanhempia.

Päivä päivältä etenemme kohti kotiinpaluuta!

(Väärinkäsitysten välttämiseksi – Elsa on siis vieläkin hengityslaitteessa. Kun hänet aikanaan otetaan pois hengityslaitteesta, tulen todennäköisemmin siitä ensimmäisenä infoamaan sekä Facebookissa että Instagramissa.)


I am usually absolutely fine when I’m in the hospital taking care of my daughter. How?

I don’t let my feelings out, I locked them tight inside me. That’s how I make sure I’m functioning, that I’m there for my poorly child. What ends up happening though is that when everything is actually fine and we come home, I crash. I become useless, finding it hard to get up from the bed. All those emotions that I didn’t deal with in the hospital come and tear me apart, hurting me. The thoughts I didn’t let myself think of in the hospital come to haunt me. Why us, why did it all happen to us again? Did I do something wrong, could we’ve prevented all that happened somehow? What could have happened… How about if we lost our beloved daughter?

This time I noticed the same behavioural pattern. I started to lock my feelings away. I carefully controlled my thoughts. I decided this is enough now. I cannot do much for my own daughter anyway as she’s sedated and I need to be able to function when she’s well. So I took the scary step and let my emotions out when I was alone with my daughter in the hospital. I didn’t control my thoughts. I cried.

I asked the nurse to contact a psychologist for me. I saw her, poured my whole life story at her and cried about the current situation. She gave me advice how to deal with my feelings and arranged to see me again. I kept doing just that. Facing my feelings. Every day. No matter how tired and exhausted it made me afterwards. I just let all of it come out. I recognised all of my thoughts, challenged them, thought them through. I saw the psychologist again, she gave me some relaxation tips and techniques.

This time around I’m taking care of myself both physically and mentally. It could be described as a human experiment, conducted and authorised by myself.

The psychologist told me my decision to deal with everything now is both brave and wise. It will give me a good chance of preventing depressive behaviour whilst we are home.

I have to say, it’s been hard. But I’m pushing myself not to let myself go easy now. I’m still functioning, even though it’s more difficult to keep myself going. But at the same time all of your guys help and support and messages have given me strength to do this. It has reminded me that we are not alone, we are cared for and thought about. It has encouraged me to keep going and working. Doing this the hard way could be more rewarding in the end… and there is no going back to locking up the feelings inside me again. I know where that could take me.

Seeing how Elsa is improving though is a big boost. Examining her x-ray that shows nicely healing lungs makes me feel so proud of her and glad how she’s improved. The plans for moving forwards in her care makes me feel excited and slightly nervous. I feel joy when her numbers look good.

I keep working for all of us.

So in the end, we will be all home happily.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Moikka! Esittelin viimeisimmässä postauksessa muutaman suosikkiblogini, ja Meriannen mielessä tuli myös esitellyksi näiden joukossa 🙂 Voimia ja jaksamista teidän perheelle!
– Neilikki
maailmameilleavoinna.blogspot.fi

Meriannen

Voi kiitos Neilikki ihanasta maininnasta blogissasi! Piristi minua hurjasti <3 KIITOS <3

voimia! kiitos että jaat ajatuksia meille lukijoille. blogisi on huippu! pienelle Elsalle paljon voimia myös <3

hetki on menny siitä kun oon kommentoinu se tuntuu vaikeelta kun ei löydä oikeita sanoja.
Tunteet välittyy teksteistä niin vahvasti että itku on tullu joka kerta niitä lukiessa.
Vaikka ei tunneta niin ootte ajatuksissa <3
Mua koskettaa kerta toisensa jälkeen se että päästät meidät lukijat niin lähelle kerrot ajatuksista ja tunteista niin kun ne on,mitään säästelemättä. Kiitos siitä <3

Meriannen

TUPU. Sä vedit mut sanattomaksi sun ihanalla kommentilla <3 Ei ole olemassa oikeita sanoja, nehän näissä vaikeissa tilanteissa onkin juuri vaikeinta - mutta parhainta on juuri läsnäoleminen. Niin kuin sinäkin olet osoittanut jatkuvasti olevasi hengessä mukana, jättämällä näin esim. juuri puumerkkiä että täällä ollaan, olette ajatuksissa. Kiitos siitä <3

Ja .. kiitos. On niin tärkeää kuulla välillä miten miun blogi koetaan, kun rohkaistun tuomaan näitä vaikeita tilanteita näin esille! <3 <3

Tosi ihana kuulla! On todella tärkeää, että pidät itsestäsi huolta. Että et masentuisi etkä etenkään romahtaisi, kun pääsette kotiin. Että tämä ei pitkittyisi traumaksi, jota tulee märssyttyä vielä kuukausien ajan. Ettei Annan vauvavuosikin menisi syvissä vesissä tarpoen.

Hyvä Elsa! Hienoa paranemista!! Minäkin täällä olen ylpeä pienestä, sisukkaasta tytöstä, joka tulee voittamaan tämänkin vastoinkäymisen!

Meriannen

Kiitos tessa – tämä on juuri yksi syy siihen, miksi teen töitä nyt jo. Miksi en anna itseni vain vaipua siihen selviytymismoodiin vaan teen töitä jo tulevaisuutta silmällä pitäen. Kiitos <3*

Ja hyvällä paranemisen tiellä ollaan edelleen! <3

Olen lukenut blogiasi hyvin satunnaisesti, nytkin oli tullut kuukauden tauko. Ja voi miten ikäviä kuulumisia täällä odottikaan! Onneksi siellä ollaan menossa selkeästi parempaan suuntaan, huh. Jaksamista rankkaan arkeen <3

Meriannen

Huu, on siinä ollut kahlaamista <3 Kiitos että jätit kommenttia ja kiitos tsempeistä!! <3 <3 <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.