Perhe-elämä
10.4.2016

Hetkessä elämisen kipu

Hetkessä elämisen kipu

Miten helppoa sitä onkaan istua sairaalapedin vieressä, pidellä lasta kädestä, katsella hänen untaan ja kuitenkin ajatella ihan kaikkea muuta? Sitä, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Pestä Annan pullot, missä vaiheessa illallinen, mitä illalliseksi, pitääkö käydä kaupassa. Tuijottaa lukuisia näyttöpäätteitä tyttären ympärillä, katsella muuttuvia numeroita, opetella tietämään mitä mikäkin tarkoittaa. Kysellä jokaisen lääkkeen käyttötarkoituksen, mikä niiden antamisen suunnitelma on, mikä paranemisen ennuste on, ja mikä mikin tyttäreeni liitetty johto ja sen tarkoitus on.

Harjata tytön hiuksia ja naureskella, kuinka helppoa on laittaa nyt letit kun tyttö ei nukutettuna liiku ollenkaan.

Pitää itsensä niin kiireisenä koko ajan, ettei vain ehtisi ajattelemaan. Ettei vain ehtisi tuntemaan. Yhtään. Mitään.

SavedPicture-20164813113.jpg

Saatuani Annan yöunille menin tapani mukaan istumaan hetkeksi Elsan viereen. Vain minä ja hän. Sekä sairaanhoitajat, lääkärit, muut potilaat ja piipittävät laitteet.

Otin häntä kädestä kiinni, painoin huuleni hänen ohimolleen. Otin sen rohkean askeleen, ja avasin tunteilleni portit. Miten kovasti minä ikävöin juuri tätä lasta, jonka pienestä kädestä juuri pitelin, jonka hiuksia haistelin. Miten minä ikävöin sitä, miten hän katsoo minua, hymyilee minulle ja nauraa. Miten hän innostuu milloin mistäkin ja työntää selkänsä kaarelle. Miten kovasti halusin nähdä sen lapsen. Miten niin paljon halusin tämän lapsen heräävän ja katsovan minua, niinkuin aina ennenkin.

Ettei hän olisi vain tämä kuori entisestä. Joka tuoksuu ja näyttää samalta, mutta ei reagoi lääkitetyssä unessaan.

Annoin kyynelten valua.

Suojakuori yritti iskeä väliin, viedä ajatukset turvallisemmille vesille. Siihen, että pitäisi pyykätä, blogata, kirjoittaa sähköposteja, ja mistä pitäisi jutella Danin kanssa. Että pitäisi laittaa Rubylle viestiä, ettei hän koe oloaan unohdetuksi. Taistelin, etten antaisi ajatusten mennä muualle. Että olisin oikeasti tässä. Ajattelemassa vain esikoistani.

Se oli yllättävän vaikeaa. Ajatellessani tytärtäni kyyneleet valuivat. Ajatellessani muuta kyynelvirta tyrehtyi. Pakotin itseni olemaan hetkessä. Pitelemässä Elsan kädestä kiinni, silittämässä hänen sormiaan, pussaamassa hänen ohimoaan. Ajattelemassa tätä tilannetta.

Lopulta suukotin häntä ja toivotin hyvät yöt, pyyhin kyyneleet ja lähdin nukkumaan.


Jostain syystä kommentointi oli kuin olikin pois päältä edellisestä postauksesta päivän verran, en tiedä miksi ja miten siinä onnistuin, mutta nyt taas toimii!


How easy it is to distract yourself from the situation.. when I am sitting by my child’s hospital bed and holding her hand, watching her sleep – and thinking everything else but just that. I’m learning what the numbers on different screens stand for, I see them change and ask what it means. I’ll point to different leads that are attached to my daughter and ask the nurse what they are. I teach myself what the drugs are what they are giving to my child and what’s their purpose.

I think about dinner. I think about Ruby, my step-daughter. I think about what needs to be done next – laundry, food shopping, taking care of Anna, the newborn baby. I keep myself busy, making sure I have a full task list at all times, so that I wouldn’t have time to think. Or feel. Anything.

Tonight I went to see Elsa again after I had given a bath to Anna and got her to sleep for the night. I went to the intensive care unit to be just with my firstborn daughter. Only me and her. And nurses, doctors, other patients and their parents and beeping machines.

I took her hand and brushed my lips on her forehead. I smelled her hair. I took the scary step and opened the gate for all of my feelings. How I missed that child whose hand I was holding. How I missed her laugh. How she gets excited about the most little thing and arches her back because of it. How I miss it how she looks at me and gives me the sweetest smile. How much I miss her being her.

I let my eyes rest on this child that looks and smells like mine but doesn’t react to anything, thanks to the sedatives. I see all the little marks on her skin and how her hair is all messy again. I see a little pressure mark on her nose where the ventilator is.

The tears were falling down my cheeks. I didn’t let them drop to Elsa’s face.

The protective shield tried to sneak in, take my thoughts to somewhere safer. If I think about anything else, the flood of tears dries up. If I’m fully here, thinking about only Elsa, the tears come and emotions get my chest tight. I concentrate hard to keep my thoughts in control, focusing on Elsa. I talk to her. I tell her I’m here. How much I miss her and hoping to see her better. Laughing at Futurama tv-show again, getting excited when a bus goes by when we are having a walk.

In the end, I kiss her goodnight and go to bed. Tearful, emotional, but oddly fresh. It helped to let the emotions come and take over for a minute.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

paljon voimia teille kaikille!<3 löysin vasta blogisi ja kahlasin lukien monta monta postausta. osaat kirjoittaa Tosi hyvin!

Voimia ihan valtavasti sinulle sekä koko perheellesi <3

Paljon voimia koko perheelle ja enkeleitä <3

Uskomattoman kaunis kirjoitus..voimia, rohkeutta,toivoa ja kärsivällisyyttä teille!❤

Voimia teille kaikille.
Ihan kamala tilanne.näin äitinä sitä pelkää mitä milloinkin,vaikka sitä olisi tärkeintä vaan elää hetkessä.

Meriannen

Näinhän se on – sitä vain pelkää. <3

Paljon voimia koko perheelle!

<3 ei tähän ole sanoja. Toivon sydämeni pohjasta, että Elsa tervehtyy ja saat tyttösi takaisin. Hienoa, kun uskallat tunteiden tulla, vaikka se tuskallista onkin. Voimia, olette ajatuksissani <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.