Muut
24.3.2016

Emmehän pelkää toinen toistamme?

Emmehän pelkää toinen toistamme?

Tänä iltana minä ahdistuin. Viime aikaiset tapahtumat vetävät hiljaisiksi ja minä pelkään. Pitelen lapsiani käsistä kiinni ja sisälläni itken; minkälaiseen maailmaan me olemme teidät tuoneetkaan?

Pelkoon liittyy helposti ajatus meistä ja heistä. Vastakkainasettelusta. Luen sosiaalisen median virroista järkyttyneenä juuri kyseisellä ajattelumallilla luoduista teksteistä. Kun on ne kantasuomalaiset vastaan maahanmuuttajat. Kun on ne terroristit ja sitten me.

Ja juuri se saa minut suorastaan kipuilemaan pelosta.

#vanhemmatrasismiavastaan

Postaus on osa perhebloggaajien itse aloittamaa #vanhemmatrasismiavastaan – kampanjaa.

Me ihmiset rakastamme terminologiaa. Järjestämme kaaottisen maailman ympärillämme järjestykseen termien avulla. Niin kuin biologian tunneillakin on opittu, eläimetkin on jaettu lajeihin ja lajien alalajeihin. Niin moni haluaa luonnollisesti järjestää mielessään myös ihmisyksiköt. On kiinalaisia viirusilmiä, tummaihoisia arabeja, sulavakielisiä italiaanoja, hiljaisia suomalaisia ja äänekkäitä amerikkalaisia. Nämä ihmisiin isketyt leimat halutaan nostaa vielä mielikuvissa eriarvoiseen asemaan.

Sitähän se rasismi on. Se on ihmisten eriarvoista kohtelua eli syrjintää, mitä perustellaan ihmisten erilaisuudella. Ihmisten rodulla, etnisellä taustalla, biologisten eroavaisuuksien kautta. Rasismi johtuu pelosta, pelosta kohdata erilaisuus.

Katson vammaista lastani ja pohdin, miten moni takertuu vain hänen fyysisiin vammoihinsa näkemättä sitä ihanan aurinkoista tyttöä, joka hän on. Ettei näe niiden hänen vammojensa tuomien ominaisuuksien ohitse, ei uskalla tutustua tyttööni itsessään. Henkilönä. Ihmisenä.

Herään ajattelemaan, että minä olen ulkomaalainen omassa asuinmaassani. En ole syntynyt Englannissa, mutta täällä jo muutamia vuosia olen elellyt. Ja aina olen tuntenut oloni tervetulleeksi. Minua kohtaan on osoitettu vain kohteliasta uteliaisuutta, haluten tietää miten tänne tieni on päätynyt ja kuinka kauan täällä olen jo asunut. Nuo samat kysymykset olen kuullut esitettävän muillekin ulkomaalaisille, täysin riippumatta toisen ulkonäöstä tai uskonnollisesta taustasta. Olen istunut täpötäydessä bussissa, jossa vieressäni on istunut burkaan pukeutunut muslimirouva lastensa kanssa ja toisella puolellani vanha brittiherrasmies. Olemme keskustelleet säästä ja lapsistamme. Olen samalla kuunnellut, kuinka matkustajien kielikirjosta löytyy ranskaa, saksaa, kiinaa, arabiaa ja englantia. Me kaikki istuimme samassa bussissa täysin tyytyväisesti jakaen yhteisen tilan, ilman yhden yhtä kärhämää. Jokainen oli ystävällinen toista kohtaan. Kukaan ei tuijottanut toista pahasti.

Muistan ajatelleeni jo silloin, että kunpa Suomessakin päästäisiin vielä tähän. Että uskalletaan jakaa yhteinen tilamme myös muunnäköisten ja muualta tulleiden ihmisten kanssa. Vaikka ymmärrän, että täällä Englannissakin rasismia vielä valitettavasti ilmenee.

Ollessani lapsi muistan kyseenalaistaneeni sen, miksi meillä pitää olla sellaiset asiat kuin valtionrajat. Tämä on se naiivi kyseenalaistava ajattelutapani, kun pienenä tyttönä yritin käsittää sotia ja niiden syitä. Miksi me tämän saman maapallon asukkaat kävelemme rehvastellen ”toisen maahan”, sitä ihan samaa ilmaa hengittäen, ja tappelemme? Riistämme toistemme henkiä? Rahan vuoksi, uskonnollisten syiden vuoksi, poliittisten syiden vuoksi.. Miksi? Kun kuitenkin me kaikki olemme vain ihmisiä. Jokainen meistä erinäköinen, vanhempiemme geenien sekoituksia – omanlaisiamme persoonia. Minä valkoihoinen, naapurini poika tummaihoinen, toinen naapurini latino; ja niin me jaamme puutarhamme, vaihdamme kuulumisia matkallamme kauppaan, kolkutamme toistemme oville kun haluamme juttuseuraa tai maito on loppu. Niin latinot antavat miehelleni ja Rubylle kyydin kouluun aamuisin, kun heillä on kuitenkin sama matka itsellä – niin heitämme vitsiä maitokahvin värisen pojan kanssa ja toisena päivänä äidillisesti kehotan, että hän pukisi takin päälleen. Seuraavana päivänä kiittelen, kun hän tulee kylmässä säässä vastaan takki päällä.

Minä haluan lapsieni kasvavan tällaisessa suvaitsevassa ympäristössä, missä ymmärretään, että ihan jokaikinen meistä on erilainen ja siinä kaikessa juurikin samanlainen. Että me olemme kaikki ihmisiä. Oli meillä muslimihuntu päällä tai ei. Oli ihonväri mikä tahansa ja silmien muoto. Puhuttu kieli mikä tahansa kuin sekin, mitä joku pitää Jumalanaan.

Me olemme kaikki ihan vain ihmisiä.
Erehtyviä. Pelkääviä. Rakastavia. Eläviä. Kokevia.
Ihmisiä.

Minusta on niin ihanaa, että Ruby pitää kaikkien koulukaveriensa erilaisuutta täysin luonnollisena. Kuinka hän vastaa kysymykseeni melkein jopa hämmentyen, kun kysyin mistä kaikkialta hänen koulukaverinsa tai heidän vanhempansa ovat kotoisin. Kysyin, koska itse ulkomaalaisena olin ilahtunut nähdessäni niin kirjavaa porukkaa koulun portilla. Eikä Ruby näe siinä mitään outoa leikkiessään tummaihoisen naapurinpojan kanssa. Koska siinä ei nimenomaan ole mitään kummallista.

Muistan ikuisesti, kun lukion penkkiä kuluttaessani kompastelin rasistiseen keskusteluun mukaan. Siinä eräs koulukaverini ehkä vitsilläkin julisti, että jokainen muslimi kuuluisi tappaa, niin päästäisiin terrorismista.

Onneksi en jäänyt mykäksi. Tokaisin, että: ”Jos joku yksi kristitty tekisi jotain väärin, olisiko sinun mielestäsi siis OK että joku ilmestyisi juuri sinun ovellesi aseen kanssa ilmoittaen, että hei vaan päivää, sinä olet kristitty, ja koska tämä yksi kristitty teki näin pahasti, niin me olemme päättäneet että kaikki kristityt kuuluu tappaa. Näin me ajateltiin, että me päästään terrorismista eroon. Sinä olet kristitty, joten minä tapan sinut nyt. Hyvästi! PAM!”

Meni kyseinen tyyppi hiljaiseksi.

Ja olihan meilläkin juuri näitä sekopäiseksi leimattuja kristittyjä – miten valkoinen Breivik olikin vain hullu yksittäistapaus. Miksi häneen suhtaudutaan niin eri tavalla kuin yksittäiseen muslimiin, joka on toiminut myös väkivaltaisesti? Miksi?

En edes halua pureutua siihen, minkälaista vastakkainasettelua huomaa jo pelkästään siitä ajattelumallista, että maahanmuuttajat veisivät jotain pois ”kantasuomalaisilta”. Että hoidetaan ensin ne omien asiat kuntoon, sitten vasta muiden. Ihan niin kuin nuo nyt jotenkin poissulkisivat toisensa. Kun se ei sitä tee.

Minua pelottaa. Minä ymmärrän, että montaa muutakin pelottaa.

Mutta emmehän pelkää toisiamme? Uskallammehan edelleen nähdä toinen toisemme ihmisenä? Lajikumppaninamme? Eroavaisuuksistammekin huolimatta?

On Valtteria. Minun tytärtäni. Minua, ulkomailla asuvaa suomalaista. Naapurini, niin monesta maasta kotoisin. Kaikessa erilaisuudessamme hyvin samanlaisia. Jokainen ansaitsee tulleensa kohdatuksi ihmisenä. Koska sitä me kaikki olemme. Ihmisiä.

Juuri sinäkin voit osoittaa näkeväsi ihmiset ihmisinä ja olevasi rasismia vastaan. Voit osoittaa tukesi esimerkiksi tykkäämällä #vanhemmatrasismiavastaan-sivusta, jakamalla kuvia instagramissa samalla tagilla tai kirjoittamalla oman tekstin. Yhdessä me voimme näyttää ihan kaikille, että emme yhdessä hyväksy rasismia missään muodossa. Ikinä.


This is a blog post against racism, a part of a campaign started by other familybloggers in Finland.

As a child, I questioned why we need such things as countries borders. I was trying to understand why we humans fight against other humans, even if we all live in the same Earth. I was trying to get my head around politics and all that behind wars, trying to understand how we can turn against others like ourselves that much.

We are all human beings, worth equally as much. It doesn’t depend on physical differences like skin colour or eye shapes or what someone worships as God. Down to the very core we are all human beings and we should all be treated as such, no matter where we are from or what we recognise as our religion.

Evil only creates more evil and fear. Could we just drop all that and treat each other with respect and love that we all deserve?

rakkaudellam

 

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.