Perhe-elämä
2.3.2016

Äitiä pelottaa.

Äitiä pelottaa.

On kai normaalia, että minua pelottaa?

Ensimmäisen lapseni, Elsan kanssa, minua pelottivat ihan erilaiset asiat. Tuleeko hän ikinä kävelemään? Tuleeko hän ikinä istumaan itsenäisesti, ilman tukea? Oppiiko hän puhumaan? Tuleeko hän ikinä kokemaan romanttista rakkautta? Tuleeko hän ikinä saamaan ystäviä, jotka kommunikoivat hänen kanssaan ja heillä on ihan omat jutut keskenään?

Eivätkä nuo ajatukset tietysti ole kadonneet minnekään – joihinkin olen jo saanut vastauksen (kävely – todennäköisesti ei koskaan), loppujen kanssa minun täytyy olla vain kärsivällinen ja antaa tulevaisuuden näyttää.

Mutta nyt minulla on ihan uudet huolenaiheet. Annan kautta.

Minua ei huolestuta, josko hän ikinä kävelisi. Tiedän, että mitä todennäköisemmin hän tulee ryömimään ja konttaamaan pian, nousemaan jaloilleen ja kaatumaan selälleen. Hän tulee puhumaan (kahdella kielellä), hän oppii ajamaan pyörällä. Kunhan ikää on tarpeeksi, hän tulee rakastumaan ja pettymään rakkaudessa. Hän tulee kokemaan sydänsurut, mutta myös tyttökavereiden kanssa juoruilut ja poikabändien fanituksen. Ehkä hän hakeutuu yliopistoon, tai menee suoraan peruskoulusta työelämään. Koko maailma on hänelle avoinna.

Mutta juuri se minua pelottaakin. Koska tälle tytölle ihan kaikki on mahdollista, koska hänellä ei ole vammojen tuomia rajoitteita kuin siskollaan.. Niin osaanko minä tällaista lasta tukea ja kasvattaa oikein? Osaanhan näyttää hänelle, miten erottaa väärän oikeasta ja miten tehdä oikeita valintoja? Osaanko olla hyvä esimerkki? Osaanko osoittaa hänelle, että tunteita ei tarvitse piilotella ja on ok joskus itkeä ja olla heikko? Osaanhan osoittaa hänelle, että äidille ja isille voi aina jutella, kaikesta, ihan mistä vaan? Osaanhan rakentaa hänelle sen perusturvallisuuden, mihin hän voi aina nojata ja mitä kautta hän tietää pystyvänsä mihin vain?

Ei minua ne fyysiset kolhut pelota. Tiedän, että opetellessaan kävelemään hän tulee lyömään päänsä kerran tai pari, ellei useammin. Tiedän, että hän tulee aikanaan pihalta sisälle vertavuotavan polven kanssa, kun meni sen leikin huumassa kolhimaan. Ei minua ainakaan tällä hetkellä jännitä se, että hän haluaisi Suomessa laskea pulkalla mäkeä alas ja entä jos vauhtia olisikin liikaa ja pulkka meni mukkelismakkelis. Ehkä ne pelot tulevat ajallaan – koska nyt hän on vielä pieni sylivauva, joka on tyytyväisin saadessaan olla minun sylissäni. Koska hän ei – vielä – liiku.

Mutta minua pelottaa sen turvallisuuden rakentaminen. Ja esimerkkinä oleminen. Ja kaikki ne tulevat kiukkukohtaukset – riittäähän minulla kärsivällisyys vastata kaikkiin kyselyikäisen kysymyksiin? Osaanhan näyttää lapselleni, etten minäkään ole täydellinen, mutta kuitenkin niin, että hän tietää pystyvänsä luottamaan minuun täysin?

madgeblogi

En tiedä, miksi kyseenalaistan näitä asioita, ja miksi näitä jo murehdin. Ehkä se vain kuuluu äitiyteen. Ja siihen tajuamiseen, kuinka erilainen Anna on Elsaan verrattuna.

Yritän muistaa, että olen onnistunut kasvattamaan Elsasta tyytyväisen ja onnellisen tytön tähänkin asti, ja se ei toivon mukaan muutu. Jos Elsa ei kokisi tulevansa ymmärretyksi, ei hän olisi noin tyytyväinen. Jos Elsa ei kokisi oloaan turvalliseksi, ei hän olisi noin onnellinen. Ja kaiken tämän kyseenalaistamisen keskellä minä yritän myös muistaa sen, että olenhan minä myös kasvattanut Rubya. Ja hän tykkää olla meidän luona niin paljon, että hän haluaisi muuttaa äitinsä luota meille. En minä siis ihan huono äiti ole.

Ja ehkä .. se on vain osa äitiyttä murehtia etukäteen. Ehkä se on osa äitiydessä kasvamista, valmistautumista juuri tulevaisuuteen. Ja niihin kiperiin leikki-ikäisen kysymyksiin ja uhmaikäisen kanssa käytyihin tunnekeskusteluihin.


Since Anna was born I have started to worry about new things. I’m not worried if she will learn to walk. I’m worried if I can be a good parent to a ”normal” child. As it all is so new to me.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Tosi hyvä kirjoitus! Tuonkaltaisia ajatuksia olen itsekin käynyt läpi nyt uuden vauvan kohdalla, kun esikoinen on erityinen. Ja tietenkin mietityttää myös, miten ja missä vaiheessa pikkuveli kokee ja ymmärtää isoveljen erityisyyden.

Meriannen

Ja eritoten tuota viimeistä olen myös miettinyt minäkin.. Kun hän kasvaa tottuen täysin isosiskon erityisyyteen, missä vaiheessa hän tajuaa sen ettei isosisko olekaan ”normaali”? Tuleeko hänestä .. suojeleva isosiskoa kohtaan? Tarkistanpa muuten, että blogisi on edelleen varmasti bloglovinin seurauslistoillani – kun meillä on varmasti hyvin paljon samankaltaisia ajatuksia..!

Sellaista se äitiys on, että välillä pelottaa, ja ajatukset karkaavat kummallisen kauas. Se on tiettyyn pisteeseen asti ihan normaalia. 🙂 Erityislasten äideillä etenkin. Sitä helposti myös vähän kyynistyy ja ajattelee, että vauva on ”toistaiseksi terve”, kun elämä on opettanut sairaudesta, joka on puhjennut/alkanut näkyä vasta vähän myöhemmin. Toisaalta epärealistiset pelot voivat olla oire baby bluesista tai masennuksesta.

Eikä se äitiys nyt mitään rakettitiedettä ole muutenkaan, lähes kaikki äidit siitä selviytyvät riittävän hyvin. Ei mitään kyselyikäisen vastaamisjaksamisia pitäisi kauheasti etukäteen pohtia, vaikka ymmärrän kyllä, että asia sinua mietityttää. Tässä on muuten kohta, jossa voit ajaa lujaa karille. Sinulle voi tulla tunne, että korvataksesi Elsan lapsuuden/Elsan kanssa menetetyt asiat sinun pitäisi kyetä olemaan Annalle täydellinen äiti ja vielä vähän päälle. (Sehän sinulla oli yksi masennusoire Elsan vauva-aikana, eikö vaan? Ja liittyi silloin siihen sairaala-alkuun.) Se on inhimillistä ja ymmärrettävää ja nykyajan arvojen mukaista muutenkin, kun lastenkasvatuksessa ollaan heilahdettu sieltä ”lapset saavat näkyä mutta eivät kuulua”-ajattelusta siihen, että lapsi on täysin perhe-elämän keskipiste. Totuus on kuitenkin tuossa välissä ja siihen kyselyikäiseen lapseen saa ihan oikeasti hetkittäin väsyä, jos kysymyksiä tulee sata tunnissa ja niistä montakymmentä on ihan samaa. Vaikka se sinulle nyt on vähän absurdi ajatus, kun peilannet tätä ajatusta Elsaan ja siihen suunnattomaan iloon, mitä hänen kyselykaudestaan tuntisit. Annan kanssa varmasti tulee tilanteita, jolloin hän tahtoisi kysellä, mutta sinulla on jotain oikeasti tärkeämpää kesken, etkä voi vastata. Ei lapsia tietenkään pidä vain karaistumisen vuoksi jättää huomioimatta, mutta oikeasti lapsille pitää myös opettaa vuoron odottamista, esim. aikuiset juttelevat tärkeän juttunsa keskeyttämättä, ja muuta sellaista, mikä täysin lapsikeskeisessä kasvatuksessa jää oppimatta. Tämä harvemmin on useampilapsisten ja hyvin erityisten lasten perheissä ongelmana, koska (vähintään) kahden lapsen vaatiessa yhtä aikaa hoitoa ja huomiota täytyy tehdä pikainen arvio siitä, kuka kärsii odottamisesta vähemmän. Toisinaan, esim. lentokoneessa happinaamarien tullessa esiin, ensimmäisenä täytyy auttaa itseään!

Erityislapsen ja tavallisen lapsen äitinä oleminen on taiteilua kaksoisstandardien välissä, sillä lapsille on vaan asetettava erilaiset vaatimustasot ja annettava kannustusta ja palautetta sen mukaan. Vaikka kuinka tahtoisi kasvattaa lapsiaan tasapuolisesti, se ei useinkaan onnistu. Kun lapsilla on huomattavasti tasoeroa, jossain on se kohta, joka toiselle lapselle on älyttömän huono suoritus ja toiselle ihan hyvä tai jopa tosi hyvä. Lisäksi teilläkin varmasti joskus tulevaisuudessa on edessä tilanteita, joissa Anna tulee hermostumaan johonkin Elsan tekemiseen tai tekemättä jättämiseen. Joko omaa turhautumistaan tai muuten vaan uhmakkuuttaan. Meillä ei ole sallittua kiusata ketään, mutta noissa tilanteissa tuppaan olemaan vieläkin tiukempi ja vihaisempi palautteenannossa, koska vahvempi sisarus nyt vaan ei saa kiusata heikompaansa, minun lastani! (Vaikka siis molemmat ovat biologisestikin minun lapsiani.) Lapsille ihan oikeasti saa suuttua silloin kun siihen on syytä ja se on tärkeää sen kannalta, että lapsi ymmärtää oikean ja väärän eron ja oppii oppimaan virheistään. Ja oppii senkin, että vanhemmat rakastavat silti, vaikka eivät hyväksykään kaikkia lapsen tekemisiä. Sellaiset lapset myös tulevat toimeen muiden ihmisten kanssa toisin kuin ne, jotka saavat hiekkalaatikolla vapaasti heittää hiekkaa muiden päälle, kun äiti ei vaan kykene näkemään Jannika-Petterinsä toiminnassa mitään väärää tai toruttavaa.

Sinä olet ihan oikeasti tosi hyvä äiti ja olet haastavista tilanteistasi huolimatta pärjännyt todella hyvin! Pärjäät jatkossakin! 🙂

Meriannen

Tessa.. menin ihan sanattomaksi kuin luin ihanan kommenttisi – taas <3 Niin paljon ajatuksia heräsi, tunteita.. Niin paljon hyviä huomioita! Ja jopa selkeää minun tuntemistani 🙂 Ja silkkaa suoraa kokemuksen syvää rintaääntä siun suunnalta. En nyt osaa sanoa muuta kuin.. Kiitos. Kiitos. Tulen varmasti kommenttiisi palaamaan useasti, eritoten kun näihin ajatuksiin "tipahdan" uudestaan <3 KIITOS.

Voi miten osaatkin kirjoittaa tunteista aidosti ja pohtia niitä. Itss menetin 2012 sydänlapseni ja nyt tuon taaperon terveydestä tietenkin huoli jos joskus jotain sattuu… Samalla uusi raskaus, jossa mietin meneekö synnytys hyvin. Aloin seurailemaan tätä blogia. Ihana Blogi. Kaikkea hyvää. <3
-Oona

Meriannen

Voi, olen niin pahoillani teidän menetyksestä, ihan sydämeni särkyi.. Ja voin niin kuvitella tuon jatkuvan huolen, itseänikin pelotti koko raskauden ajan jos jotain tapahtuisi Annalle.. Olet uskomattoman rohkea, että perheenne kasvaa kaikesta huolimatta, ja olen niin onnellinen siitä myös teidän puolesta! Niin monen monta tunnetta koin kun luin kommenttisi.. Mikä tarina, mitä kokemuksia.. minkälaisia ajatuksia ja tunteita mahdatkaan käydä lävitse vähän väliä! <3 Minä pidän peukut pystyssä, että niin taapero kuin tuleva pienikin pysyvät terveinä <3 <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.