Perhe-elämä
1.2.2016

Kuinka Anna maailmaan syntyi

Kuinka Anna maailmaan syntyi

Taitavat viillot lekurin veitsellä ja hän oli pian syntynyt.

Mitä muuta kerrottavaa tässä olisi? Kun sektiolla kerran synnytin?
Voi, niin paljon.

ekatsiskblog

Miten voisinkaan selittää ne mahanpohjalla kutkuttelevat tuntemukset, kun tuona tiistaiaamuna sanoimme heipat Rubylle, Elsalle ja Hanlonille ja laitoimme Danin kanssa kodin oven perässämme kiinni.. Miten jännittävältä tuntui kulkea sairaalareput heiluen kohti bussipysäkkiä. Pysäkillä hymyilytti pelkästään jo se ajatus, että kukaan muu bussia odottava ei tiennyt minne minä ja hän olimme matkalla.

Olimmehan hei matkalla synnyttämään.

Ja sinne matkasimme bussilla!

Luontoäiti tiesi, ja aamusateet oli lakkauttanut ihan meitä varten. Tottakai. Maa kiilsi kosteana, ja sitten näkyi se ensimmäinen sateenkaari. Ja sen yläpuolelle kasvoi toinen. Kolmas sateenkaari näkyi sitten bussimatkan varrella. Vaikka minua väsytti, koska edellisenä yönä ei jostain syystä ollut hirveästi nukuttanut, niin olin suorastaan maistavani ilmassa leijuvan taian. Tänä päivänä se tapahtuu. Tänään tapaan pienimmän tyttäreni.

Hihitellen saavuimme synnytyslaitokselle, niin hilpeän odottava meininki meillä oli. Niin riemukas mieliala, että osattiin tuttuakin tutummassa sairaalassa kävellä ensin väärään paikkaan, ja nauraa hekotellen seurasimme sitten sairaanhoitajaa sinne oikeaan osoitteeseen. Antenataalisille puolelle.

Siellä meille näytettiin, mistä keittiö ja vessa löytyvät, minkä jälkeen minut ohjattiin sängylle istumaan ja Danille osoitettiin nojatuolia. Hälytyskellot eivät alkaneet silloin vielä soida, kun tässähän sitä varmaan ensin tutkitaan ennen tositoimia. Tottakai. Joojoo?

Hoitaja lähti pois, sanoi että kätilö tulee kohta juttusille. Juu, ei hätää, ei tässä mitään.

Siinä odottaessa kuuntelin, mitä vieruspedeillä tapahtui. Toiselle tulevalle äidille selitettiin hormoneilla käynnistämistä, ja sitten sitä mentiinkin vissiin tositoimiin. Kohta jo vitsailtiin, että josko sitä nyt sitten jotain tapahtuisi, on tässä jo odoteltu ihan tarpeeksi, kun kaksi viikkoa jo oltiin yliajalla.

Toinen äiti pyöritteli peukaloitaan ja ohikulkevalta hoitajalta kysyi, että milloin sitä jotain pitäisi jo tapahtua?

Suorastaan haistoin heidän jännityksensä, ja vähän jopa kaiholla ajattelin, että minä en sitä tuota koe. Menen sillä jo koetulla kaavalla, mutta hei, katse lopputulokseen.

Sitten tuli kätilö luokse, ja alkoi selittämään meille synnytyksen käynnistämistä hormoneilla.

Hei hetkonen?

”Minä haluan sektion,” töksäytin, ja aloin latelemaan edellisessä
postauksessa mainitsemiani syitä. Kätilö hämmentyi, minä kerroin soittaneeni ja sanoneeni että haluan sektion. Kätilö sanoi hakevansa lääkärin paikalle.

Lääkäri tuli, tutki papereitani ja sanoi, että sektiolle on kyllä todella erinomaiset syyt ja että sen tottakai saan.
Mutta en tänään, koska vapaata aikaa leikkaussalille ei tälle päivälle ollut.

Minä typerryin henkisesti. Tuntui, kuin joku olisi iskenyt nyrkkeilyhanskat täysillä palleaan ja keuhkot tyhjentyneet.

”Sektiolla pääset synnyttämään huomenna”, lääkäri tuntui sanovan, ja että ”nyt olisi mentävä kotiin yöksi ja tultava huomenna takaisin”.

Yöksi kotiin?

Henkisesti en edelleenkään saanut happea.

Lääkäri lähti ja Dan vilkaisi minua. Huolestui.
Kaikki okei?

Ei. No ei todellakaan ole.

Henkinen vahvuuteni lipsahti käsistäni ulottumattomiin ja räjähdin itkuun. Se nolotti heti, mutta en mahtanut sille mitään. En vain halunnut mennä kotiin. En halunnut kohdata kotona siskoaan innokkaasti odottavaa Rubya ja ilmoittaa, että ei tänään mitään tapahtuisikaan. En haluaisi istuskella kotona iltaa ja laskeskella vauvan potkuja. Huolestua, jos niitä ei hetkeen ole tuntunut, ja helpottua sitten jokaisesta täräkästä potkusta. En enää halunnut mennä kotiin ilman vauvaa. En enää halunnut silitellä pallomasuani epätietoisuudessa ja jossitella, että onhan siellä sisälläni olevalla ihmisolennolla kaikki hyvin. Ei enää.

”Mitä sinä sitten haluat?” Dan kysyi. ”Kuulit, mitä lääkäri sanoi. Tänään ei kuitenkaan enää mitään tapahdu.”

”Minä en halua mennä kotiin,” sopersin. ”Haluan pysyä täällä. Haluan, että lapsen sydänäänet voidaan tarkistaa heti, kun haluan. Haluan olla paikassa, jossa apu on välittömässä läheisyydessä. En halua mennä enää jossittelemaan kotiin.”

Dan yritti puhua minut ympäri. Luovutti ja piti minua sitten tiukassa haliotteessa, jotta rauhoittuisin. Makasin kyljelläni sairaalan sängyllä ja itkin lakanat märiksi. Kun kätilö tuli paikalle tehdäkseen paperityöt ja päästääkseen meidät kotiin, itkin edelleen aivan yhtä hysteerisenä.

Ja tuo upea kätilö pelasti minun loppupäiväni ja yön. Hän kävi välittömästi hakemassa luvan osaston vastuuhenkilöltä, että sain jäädä yöksi. Koska tuo sänky oli muutenkin minulle varattu, olivathan he väärinkäsityksen johdosta ajatelleet että minä siinä oleilisin ja odottaisin, että synnytys käynnistyisi heidän antamiensa lääkkeiden ansiosta. Nyt minä sitten siinä makailisin ja odottaisin tulevaa päivää. Tuo kätilö laittoi muillekin hoitajille tiedoksi, että vauvan sydänäänet tarkistettaisiin säännöllisesti ja myös minun pyynnöstäni.

Minä rauhotuin. Tuli niin mielettömän turvallinen ja kuunneltu olo.

He olisivat voineet laittaa minut kotiin. Mutta he kuuntelivat hätääni, ja sain jäädä.

synnytysk

Niinpä Dan meni yöksi kotiin ja minä nukuin hyvät yöunet sairaalalla sen jälkeen, kun olin saanut illan aikana kuunnella vauvan sydänäänet jo kahdesti.

Aamutuimaan heräsin, ja pian oli jo ensimmäinen hoitaja paikalla minut tarkistamassa. Sain tietää, että minä pääsisin leikkauspöydälle päivän ensimmäisenä, joten heti laittamaan Danille viestiä että paree lähtee tulemaan tännepäin niin kuin heti nyt! Ja niin sitä minulle laitettiin tipat käsiin, tarkistettiin verensokerit, kuunneltiin vauvan sydänäänet, laitettiin kaavut päälle ja mittailtiin jalkojani, että minkäkokoiset superseksikkäät veritulppien estosukat eli tukisukat leikkauksen jälkeen minulle mahtuisivat. Kun aamupöpperöinen Dan tuli paikalle, hänelle ojennettiin omat leikkaussaliasusteet, jotka hän puki heti päälle.

Sitten me kävelimme käsi kädessä kohti leikkaussalia, ja minua hymyilytti. Taas. Se sama onnensekainen hymy.

Ihan kohta.

Kun pääsimme leikkaussaliin asti, nyppäisin Dani hihasta. Huomaatko? Tämä on täsmälleen sama huone, missä Elsa syntyi! Sama huone!

Katseeni kiersi huonetta ympäri ja vertasin sitä muistikuviini. Miten mitään ei ollut muuttunut huoneessa – jopa kello näytti olevan samassa paikassa kuin melkein kolme vuotta aiemmin. Vain henkilökunta oli eri.

Minut ohjattiin istumaan leikkauspöydälle ja alkoi se minua eniten jännittänyt osa koko touhussa. Se edellisen synnytykseni kivuliain osuus. Puudutuspiikit selkärankaan.

Mikä ei nyt sattunut lainkaan. Melkein asiasta typertyneenä menin käskystä leikkauspöydälle makuulle ja odottelin puudutuksen leviämistä. Katselin, miten edelliseen kertaan verrattuna jokainen hoitohenkilökunnan jäsen liikkui rauhallisesti, miten he vitsailivat ja meille juteltiin mukavia. Ilman kiirettä tai minkäänlaista hektisyyden tuntua. Toisin kuin viimeksi. Heiluttelin varpaitani, mikä hetki hetkeltä alkoi olla vaikeampaa. Kunnes tajusin, että en voi enää nostaa jalkojani ollenkaan pöydältä. Nukutuslääkäri alkoi testaamaan sillä tutulla kylmäsuihkepullolla, josko olisin jo täysin puutunut. Enkä tuntenutkaan paineilman kylmyyttä, vain ilman puhalluksen. Olin täysin puutunut varpaista aivan rintojen alle.

Paksu kangas oli jo nostettu näköesteeksi rintojeni alapuolelle, etten vain näkisi seuraavaksi tapahtuvaa.

Ja niin mahaani taas leikattiin, sisuskalujani työnneltiin edestakaisin. Tunsin jokaisen liikkeen, mutten kipua – ja tämä vaihe on yleensä se, jolloin sektiolla synnyttävä äiti voi pahoin. Se on ilkeän tuntuista. Aivan kuin itsestä olisi tullut käsilaukku, jonka sisältä epätoivoisesti etsitään kotiavaimia oven edessä koivet ristissä. Eikä käsilaukulla ole valtaa siihen, milloin ja missä seuraava tuntemus ilmenee.

Minä keskitin ajatukseni Daniin. Katselin tuota vieressäni istuvaa rohkeaa miestäni suoraan silmiin ja juteltiin. En muista enää edes mistä. Todennäköisesti siitä, kuinka tämä tilanne oli niin erilainen siihen, kun Elsa syntyi.

Masuani alettiin rajunkin oloisesti työnnellä puolelta toiselle. Tätä keinutusta jatkui useamman minuutin ajan, tai siltä se tuntui – kunnes se tapahtui. Yhtäkkiä tuli vain tyhjä olo, ja pientä hengähdystä myöhemmin se kuului.

Lapseni rääkäisi ensimmäistä kertaa.

Se hetki. Minun maailmani pysähtyi silloin. Elsa ei ikinä tehnyt tuota. Ensirääkäisyä. Hän ei päästänyt ääntäkään, enkä ollut edes kunnolla silloin tietoinen hänen syntyneen ennen kuin siitä minulle kerrottiin. Mutta Anna rääkäisi. Kertoi syntyneensä ihan itse.

Dania hymyilytti.
Minä itkin.

Eikä kestänyt kauaa, kun häntä tuotiin näytille. ”Terve tyttö”, häntä pidellyt hoitaja sanoi. He alkoivat häntä asettelemaan minun kosketusetäisyydelleni, mitä minä protestoin.
Ei, kun minä haluan hänet syliin!
Joten he antoivat hänet rintakehäni päälle. Pujottelivat pienen nyytin letkujen ja johtojen välistä ja varoen sitä kaapua, joka oli nostettu estämään etten näkisi, mitä mahani seudulla tapahtui. Anna tuntui niin kepeältä, iho niin .. jännältä. Pehmeältä, jotenkin heiveröiseltä.

Anna avasi silmänsä ensimmäistä kertaa jo siinä sylissäni. Minä hihkuin onnesta. Elsa availi silmiään vasta päivän, parin ikäisenä!

”Saisinko minä Annaa imettää?” kysyin, ja siinä sitten hoitohenkilökunta auttoi kaivamaan leikkauskaavun alta tissiä esille ja asettelemaan Annaa niin, että hän kaikista esteistä huolimatta tissille pääsisi.

Siinä minä sitten imetin Annaa jo ensimmäistä kertaa, siinä leikaussalin pöydällä, samaan aikaan kun minua kursittiin kokoon. Anna tiesi välittömästi mitä tehdä, otti hyvän imuotteen nännistä ja imi menemään. Olin hänestä välittömästi niin ylpeä. Minä itkin. Tämä oli nimenomaan sitä, mitä toivoin.

Raaskin minä Annan antaa isinsä syliinkin, enkä vain siksi että minut piti siirtää leikkauspöydältä sänkyyn, koska leikkaus oli jo ohitse. Sekin on jännä tunne, kun rinnoista alaspäin on turta ja siten lähes liikkumaan kyvytön. On niin outoa antaa muiden nostaa ja laskea itsensä sängylle, kun itse ei voi osallistua hommaan muuten kuin olemalla läsnä. Ja heti torutaan, jos edes aikoo käsivarsilla auttaa asennon vaihtamisessa. Pitää vain antaa valta muille tuossa vaiheessa ja muistaa, että se tunto tulee takaisin, ja tunnon mukana liikkumiskyky.

Siinä sängyllä maatessani sain Annan takaisin syliin, ja meidät kärrättiin heräämöön. Eikä Anna kadonnut näkyvistäni enää kertaakaan minnekään, niinkuin toivoin. Syntymästään lähtien hän on ollut koko ajan lähettyvilläni.

munpieniblogi

Vietimme uudenvuoden sairaalalla ja pääsimme kotiin jo lauantaina. Yhdessä. Ei tarvinnut kotiutuessani vauvaa jättää sairaalaan teho-osastolle niin kuin meidän piti Elsa jättää aikanaan, vaan ihan yhdessä pääsimme heti aloittamaan uutta vauva-arkea kotona.

kotiiinblog

Näin syntyi Anna 30. päivänä joulukuuta 2015 suunnitellulla sektiolla. Eikä tyttö itseasiassa mikään iso ollutkaan, painoakin oli vain kolme ja puoli kiloa (3.5 kg)! Ultrien takia minä luulin hänen painavan ainakin kilon verran enemmän. Mutta tyttö hengitteli heti itse ongelmitta, osasi välittömästi oman imetysroolinsa tehtävän ja ne verensokeritkin pysyivät täysin hallinnassa, eikä hän tarvinnut mitään aputoimia sairaalalta. Hän oli – ja on edelleen – täysin terve.

blogatthehospital

Enkä vieläkään ole aivan varma siitä, oliko päätökseni sektioleikkauksesta ”se oikea”. Joskus epävarmoina hetkinä pohdin, olinko vain pelkuri enkä uskaltanut ottaa riskiä.

Siten vastaan itse itselleni – ”riskiä kenen kustannuksella?”
”Mutta lapsi ei ollutkaan niin iso kuin sanottiin. Kyllä ne hänen hartiat olisi mahtuneet tulla lävitse.”

”Mutta ainakin koko operaation ajan olit onnellinen ja hyvällä tavalla jännittynyt. Ja katso nyt lastasi. Täysin terve. Ja sitä sinä päätökselläsi ajoit takaa ja sen sinä sait. Terveen lapsen.”

Enkä voisikaan asiasta olla onnellisempi. Olla kahdelle aivan täydelliselle lapselle äiti.


Anna was born on Wednesday the 30th of December. It was a planned caesarian and the difference to an emergency one was .. huge. This time there was no rushing, everything happened in a calm manner. In one word everything was just lovely. Just so lovely. Anna cried when she was born, something Elsa didn’t do, and she even opened her eyes for the first time when I was cuddling her. I breastfed her at the same time when they were still operating on me, and she just knew what to do immediately. She is a miracle. I’m so proud of her and so happy to be her mum.
rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Aivan ihana kirjoitus! Tippa tuli kyllä linssiin koskettavasta ja ihanan realistisesta tekstistä! Kiitos paljon!<3

Sulla on kyllä mahtava kirjoittamisen taito <3 ihailen näitä kirjoituksia melkein päivittäin läpi kahlaillen ja ihmettelen kuinka saat lukijankin sinne syvälle fiiliksiin mukaan niin että melkein koen kaiken itsekin. Kiitos ja tsemppiä just nyt!

Meriannen

AW kiitos Kupla ihan mielettömän ihanasta palautteesta! Tän mä taidan tulostaa ja laittaa mun blogivihkoon muistutukseksi niille epävarmoille kirjoitushetkille.. <3 Kiitos! <3

Olipa koskettava kirjoitus. Tippa linssissä luin, sillä itselläni oli sama tilanne aikoinaan… ei ensimmäistä itkua eikä mahdollisuutta saada pientä nyyttiä syliin vaan suoraan teholle. Ihanaa, että nyt sait kokea tuon kaiken 🙂

Meriannen

*HALI* !!! Se on ihan hirveä tunne se, kun ei saa syliin ja minähän en Elsaa edes päässyt näkemään ollenkaan.. ensimmäiseen kolmeen tuntiin :< Se typerryttävä tunne, kun vauva ei olekaan enää masussa ja sitten hänestä ei kuulu eikä näy heti mitään.. Ei se ole sitä, mitä raskaana masua silitellessä osasi edes ajatella!

Anteeksi, mutta nauroin tuolle käsilaukkuvertaukselle! En ole itse kokenut sektiota, aika jännä tunne tuon perusteella! 😀 Jossittelu on kyllä ymmärrettävää, mutta ethän sinä tosiaan voinut tietää esim. vauvan todellista kokoa, jos se oli arvioitu paljon isommaksi. Tärkeintä, että kaikki meni hyvin, ja minusta on tärkeää on myöskin, että sinä sait hyvän kokemuksen!

Hän on kovin ihana ja söpö! <3 Onnittelut! 🙂

Meriannen

Hahhah, ei mitään anteeksipyydettävää! Tuo käsilaukkuvertaus tuntui itsestä osuvimmalta, kun sitä sisällä olevaa siirrellään ja työnnellään eikä itsellä moiseen ole ollenkaan valtaa, että missä milloinkin mitä tuntuu.. Ehkä juuri se aiheuttaa monelle pahoinvointia, kun ei ole itsellä ollenkaan valtaa.. ja kun ajattelee, mitä siirrellään? Ehkä? ENIVEI…

Ja kiitos, näin minä sitten niinä vahvoina hetkinä ajattelen myös. Tärkeää, että lapsi syntyi terveenä, ja myös että minullekin tämä kokemus oli selkeästi mieluisa ja rauhallinen, ilman pelkoa..! 🙂

KIITOS <3

Ihanaa, että Anna pääsi maailmaan turvallisesti ja hyvissä voimissa. Kuvat on muuten ihan supersuloisia <3 Miten pieni se ihmisealku onkaan...

Meriannen

Niin ihana kuvattava ja kuvattavat! <3 🙂 Ja niinpä! Ihan hämmentävän pieni, mutta vielä uskomattomampaa on se miten nopeasti se pieni kasvaa isoksi! 😮

Olen niin onnellinen teidän kaikkien puolesta! Ihan tippa tuli linssiin 😊 Kaikkea hyvää teille xxx

Meriannen

Aaaw Anneli <3 <3 Sitä samaa siulle! <3 xxxx

Aivan ihana kirjoitus Annan maailmaan tulosta! Kuvailit todella aidosti ja herkästi tuntemuksiasi. Kuuntelit sydäntäsi ja Anna pääsi turvallisesti maailmaan. Hienoa, että pidit loppuun asti päätöksesi sektiosta.
Ihania hetkiä vauvan kanssa!

Meriannen

Kiitos peppilotta! Sitä itseasiassa mietin vielä silloin iltasella yksin sairaalassa, että miten hyvä toisaalta että minun piti ihan ”taistella” oman päätökseni puolesta. Että pidin oman pääni.. ja lopputulos on nähtävissä, ihana ja terve tyttönen <3 🙂 Kiitos peppilotta ihanasta kommentista!

Kiitos siitä että kirjotat niin aidosti aiheesta kun aiheesta! Se saa palaamaan tänne uudestaan ja uudestaan :). Pääsin niin mukaan tunnelmaan tässä synnytyskertomuksessa niin elävästi kuvailet tuntemuksia ja kaikkea tapahtunutta. Kaunista <3

Meriannen

Kiitos kuule itsellesi siitä, että tulet tänne raapustuksiani lukemaan ja jätät vielä kommenttiakin! <3 <3 Ihana että tykkäsit, minä kirjoitin vain niin... no, tunteella! 😀

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.