Infoiskut
26.11.2015

Elsa koulutielle

Elsa koulutielle

Tämä voi kuulostaa suomalaisittain oudolta, mutta meillä on jo koulujen haku päällä Elsalle. Hänhän voi aloittaa koulunkäyntinsä jo kolmen vanhana vammaisuutensa vuoksi, kun ”normaalit” lapset täällä Englannissa aloittavat 4-5 vuoden vanhana. Näin saamme hänelle ainakin yhden ekstravuoden koulua lisää, mikä toivon mukaan antaa hänelle mahdollisuuden saada kaiken hyödyn irti koulusta.

onnellinensquish

Kuvan (c) Dani Hanlon

“Oppimis- ja terveydenhuolto – suunnitelma” (Education and Health Care Plan) prosessi on jo tytölle aloitettu, minkä ensimmäinen tapaaminen on joulukuun alussa. Tuossa suunnitelmassa otetaan nimensä mukaisesti huomioon niin tytön tarpeet terveydenhuollon saralla (fysioterapiat + muut terapiat, mitä lääketieteellisiä vaatimuksia) sekä hänen tarpeensa koulunkäynnille. Me olemme olleet jo hyvinkin aktiivisia ja käyneet katsomassa kaksi erityiskoulua Elsalle tästä läheltä. Lähistöltä löytyisi vielä kolmaskin tarkastettavaksi, mutta tällä hetkellä vahvasti tuntuu siltä, että se oikea koulu on jo löytynyt.

Ensimmäinen koulu, jonka tarkistimme, oli aivan pienen kävelymatkan päässä. Se on massiivinen koulu, joka ottaa oppilaikseen oppimisvaikeuksista ”kärsiviä” lapsia. Fyysisesti lapset ovat eri tavalla kykeneviä – suurin osa on aivan täysin liikkuvia lapsosia. Koulusta löytyy kuitenkin kaksi erityistä luokkaa, joissa he opettavat fyysisesti vammaisia lapsia. Nuo luokat olisivat tietysti Elsalle sopivia.

nutcasechild

Kuvan (c) Dani Hanlon

Koulusta löytyi oma lämmitetty uima-allas, jonne nämä erityisluokat pääsevät kerran viikossa hydroterapiaan. Heiltä löytyi myös pieni ”aistihuone” eli sensory room, josta löytyi kuplaputkia, erilaisia diskovaloja ja muita aisteja herätteleviä laitteita. Jokaisella erityisluokalla oli noin kahdeksan oppilasta, yksi erityisopettaja ja neljästä viiteen avustajaa. Opettajat vaikuttivat hyvin mukavilta, avustajat .. hiljaisilta.

Seurasin lasten olemusta. He vaikuttivat passiivisilta, osa istui erityistuoleissaan tekemättä yhtään mitään. En tietysti tiennyt, olivatko he juuri tehneet jotain ja pitämässä nyt taukoa, mutta ihmettelin eritoten sitä, ettei heille ollut annettu mitään lelua tai tekemistä eteen tutkittavaksi samaan aikaan. Erästä lasta nostettiin nosturin avulla lattiatasosta takaisin tuoliinsa. Tehtävää suoritti kaksi avustajaa, joista kumpikaan ei jutellut lapselle. He eivät kertoneet hänelle, mitä tulisi seuraavaksi tapahtumaan, vaan suoraan käänsivät hänet selältä kyljelleen laittaakseen nosturin kankaan hänen selkänsä alle, pyöräyttivät hänet takaisin selälleen, kiinnittivät kiinnikkeet ja laittoivat nosturin päälle. Pojasta huomasi, että viimeistään tässä vaiheessa hän ymmärsi mitä oli tapahtumassa, ja innostui. Hän alkoi keinuttaa itseään hymyillen. Tällöinkään avustajat eivät sanoneet pojalle mitään, opettaja kommentoi tapahtumaa meille sanomalla että ”poika rakastaa nosturia”. Nyökkäilin vain vieressä.
Että okei.

Moni lapsi istui tuoleissaan tuijottaen tyhjyyteen. Ei reagoinut lähestyvään avustajaan tai opettajaan. Yksi lapsi tuntui saavan enemmän huomiota kuin muut, ja hän oli se kaikkein liikkuvin lapsi. Hän oli oppinut konttaamaan, ja sitä opettajat meille hehkuttivat. Yritin hymyillä, mutta minua oli alkanut itkettämään.

squishychair

Kuvan (c) Dani Hanlon

Lähdin koulusta itkuisena ja ahdistuneena ajatuksesta, jos tuohon kouluun joutuisin minun tyttöni laittamaan. Tulisiko hänestäkin yhtä passiivinen? ”Sammuisiko” hänen elämänintonsa samalla tavalla?

Ja mikä pahinta, ovatko kaikki erityiskoulut samanlaisia? Löytyisikö meille sellaista oikeaa koulua, josta innostuisin ja tietäisin, että Elsan ollessa siellä Elsalla olisi hauskaa ja hänen kanssaan tehtäisiin oikeasti töitä niin, että hän oppisi?

hmmsquishy

Kuvan (c) Dani Hanlon

Seuraavalla viikolla menimme tutustumaan toiseen kouluun, josta olin kuullut hyvin paljon hyvää. Siihen ensimmäiseen kouluun verrattuna tämä koulu oli itsenäinen ja sai rahoituksensa muun muassa yhdestä tietystä hyväntekeväisyysjärjestöstä, joka oli perustanut koulun nimenomaan fyysisesti vammaisille lapsille, joilla oppimisvaikeuksia ja monimutkaisia lääketieteellisiä ongelmia. Mikä minua siinä koulussa eritoten viehätti jo sitä näkemättä oli se, että sinne ei otettu paljoa oppilaita. Kun aiemmassa koulussa oli satoja opiskelijoita, niin tiesin pikkukoulussa olevan vähemmän kuin 50.

Saapuessamme paikan päälle innostuin jo koulun koosta. Yksi ainoa rakennus, ja jo aula oli paljon avarampi ja selkeästi suunniteltu niin, että se näkövammaiselle tyttärellenikään ei olisi liian sekava ja virikekäs. Rehtori saapui meitä jututtamaan, ja pian opimme, että koulussa oli tällä hetkellä 23 oppilasta, eikä heillä ikinä olisi enempää kuin 28 oppilasta. Mistä innostuin vielä enemmän, oli että noille 23 oppilaalle heillä oli henkilökuntaa paikalla yli 50. Koululla on omat fysioterapeutit, toimintaterapeutit, puheterapeutit ja sairaanhoitajat, ja rehtori kertoi kuinka terapioita painotetaan päiväohjelmassa. Joka päivä lapsi saisi fysioterapiaa, ja kerran viikossa hän pääsisi heidän lämmitettyyn uima-altaaseen yksinään fysioterapeutin ja avustajien kanssa. Ilman muita lapsia, vain hän ja terapeutti avustajineen. Heiltä löytyi myös isoin aistihuone, jonka tähän mennessä olen ikinä nähnyt! Sielläkin lapset saavat henkilökohtaista aikaa fysioterapeutin kanssa, ilman häiriötä muilta lapsilta.

Näimme kaikki vuosiluokat, ja jokaisella lapsella oli oma avustaja. Paikalla luokassa oli fysioterapeutteja ja avustajia, yksi erityisopettaja per luokka. Ja se ero niihin lapsiin toiseen kouluun verrattuna…! He kaikki olivat niin aktiivisia, jokainen tekemässä jotakin, ja joka ikinen lapsi reagoi ympäristöönsä. Elsan vuosiluokalla he olivat juuri tekemässä ”aistitarinaa” (sensory story) punahilkasta, ja voi sitä ilmettä kun yksi lapsista sai pidellä koria..! Meinasin purskahtaa liikutuksesta itkuun. Jokainen lapsi äänteli ja otti osaa, jokainen kuunteli ja heistä jokaisesta näkyi, kuinka he olivat onnellisia ja tyytyväisiä. He tiesivät tulevansa kuulluiksi. Seuraavalla vuosiluokalla heillä oli musiikkitunti, ja avustajien avulla jokainen lapsi sai osallistua. He soittivat tuoleissaan erilaisia instrumentteja … ja jokaisesta lapsesta paistoi innostus. Se ei menoa tuntunut haittaavan, että avustaja auttoi liikkeissä niin että lapsi sai aikaiseksi äänen soittimesta: jokaisesta lapsesta näkyi vain kuinka tärkeää heille oli että he saivat tehdä. Tehdä musiikkia.

Jokaisella vuosiluokalla oli tapahtumassa jotakin, eikä kukaan lapsista ollut yksin.

squishyonthewaytoschool

Matkallamme kouluun tutustumaan. Kuvan (c) Dani Hanlon

Rehtori kertoi, että lapset voivat aloittaa heillä jo kahden vanhana, vaikka ilman tuota henkilökohtaista ECHP-suunnitelmaa. Ja he pitäisivät opiskelijoista huolta aina ikävuoteen 19 asti, minkä jälkeen heidän hyväntekeväisyysjärjestönsä huolehtisi opiskelijoista sen jälkeenkin.

Lähtiessäni minun oli pakko halia tätä rehtoria. Hän oli niin sympaattisen ihana, ja koulu vei sydämeni. Lähdin sieltä ilahtuneena ja helpottuneena pois, ajatellen vain sitä etten voi edes odottaa sitä että Elsa voi aloittaa tuolla! Koska hän tulee nauttimaan siitä niin paljon!

Minun mielestäni koulun valinnassa on juuri tärkeää se, että me vanhemmat innostumme paikasta. Tietysti myös pitää seurata lapsen reaktioita paikkaan, ja ainakin Elsa vaikutti olevan hyvin rento koko aikanamme koululla.

Minulle on tärkeää, että Elsan kaikki tarpeet tulevat huomioiduksi koulussa. Keskustelimme rehtorin kanssa pitkään siitä, että haluan Elsan löytävän oman kommunikointikeinonsa. Ja he tekevätkin lapsikohtaisen opintosuunnitelman jokaiselle. Sekin yksinään oli jotain, mitä toinen koulu ei maininnut.

Ja se, ettei lapseni olisi yksin. Ei haittaisi, vaikka avustaja vaihtuisi päivittäin, kunhan lapseni vierellä olisi koko ajan joku hänen kanssaan kommunikoimassa ja auttamassa, että hän voisi olla aktiivinen ja osallistua. Tuolla he tuntuivat aivan oikeasti tietävän mitä he ovat tekemässä – ja onhan koulu jo hilkkua vaille 60 vuotta vanha. Heillä on kokemusta. He tietävät mitä tekevät. Ja mikä parasta, heille nämä lapset eivät olleet vain vammaisia lapsia, vaan lapsia.

Nyt meillä on jo puheissa, jos Elsa voisi aloittaa koulussa jo ennen ensi syksyä. Yhtenä päivänä viikossa, mistä hiljalleen nostettaisiin koulussa oloaikaa. Että hän ehtisi tottua.. Ja saisi sieltä jo säännöllisesti fysioterapiaa ja muuta, mitä tällä hetkellä emme saa tyttärellemme yhtä usein kuin toivoisin.

Huomaako, miten innoissani olen?


We already have started looking for a school for our daughter with special needs, and after visiting only two special settings we are certain we have found the one. It is a small school that is specialised in children with multiple learning disabilities and complex medical needs. When we visited there I got this good vibe about the whole place – they really know what they are doing and they are there for the kids. And most importantly, the children were only children to them, not children with special needs. I guess you can gather what I mean by that; it was the way they talked about their children that really made my heart melt. What I found important in that school as well was the amount of therapy the kids gets while in there: as an example, how does daily physiotherapy sound to you? Weekly hydrotherapy? Occupational therapists and speech and language therapists on the site all times? Every child having their personal goal sets and teaching assessments done to meet their needs and not just follow some national guidelines only? I was so excited when I left that school that I seriously can’t wait when our little one can start there – I just know she will start to blossom there!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Perustelitko missään vaiheessa sitä miksi pyörsit aiemmat puheesi lapsesi yksityisyydensuojaan liittyen niin täydellisesti?
https://blogit.kaksplus.fi/meriannenmielessa/2013/07/27/vauvani-yksityisyys/

Onko syynä se että nyt voit tienata ”myymällä” lapsesi yleisölle, vai tiedättekö varmaksi ettei lapsenne ymmärrys tule koskaan kehittymään sille tasolle että hän osaisi pahastua siitä että olet laittanut hänen koko elämänsä vieraiden ihmisten nähtäville? Tuntuu oudolta näin täydellinen täyskäännös.

Meriannen

Hei Anna, ja suurkiitokset todella mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättävästä kommentistasi!

Yritin kovasti muistella, olenko missään vaiheessa perustellut tätä muutosta blogin puolella, mutta todennäköisesti en (pitäisi vissiin tarkastaa vielä paremmin nuo arkistot, siellähän on paljon vanhoja postauksia vielä piilossa). Pohdin sitä minua, joka tuon kirjoituksen kirjoitti – olin hyvin vakavasti masentunut ja ylisuojeleva lastani kohtaan. En antanut kenenkään postata mitään kuvia lapsestani sosiaaliseen mediaan ilman minun suostumustani ja kuvan tarkistamista. En siis edes Danin, oman puolisoni ja lapseni isän. Jos hän jotain sattui postaamaan ilman että kysyi lupaa minulta, niin meillä syttyi suuren suuri sota kotosalla. Hän lopulta lopetti kokonaan postauksien tekemisen sosiaaliseen mediaan yhteisestä lapsestamme riitojen pelossa. Tuolloin en antanut suostumusta millekään järjestölle (kuten äitiryhmien järjestäjille) ottaa kuvia lapsestani, tai käyttää niitä missään.

Kun masennus alkoi helpottaa, aloin minäkin ymmärtää että ei minun tarvitsisi olla näin tiukka. Mietin paljon sosiaalista mediaa ja mihin se tulisi kehittymään jatkossa. Katselin teinien postauksia instagramissa ja muualla ja muistelin, kuinka minäkin omasta pärstästäni kuvia laitoin irc-galleriaan alaikäisenä. Ja kuinka ihmiset alkavat jakaa enemmän ja enemmän sosiaalisessa mediassa. Niin varmasti myös minun lapseni jatkossa. Luin myös muiden bloggaajien postauksia aiheesta, miksi ja miksi he eivät postaa kuvia lapsistaan. Aloin muodostaa uutta mielipidettä asiasta. Ei enää niin jyrkkää.

Haluan edelleen suojella lastani, mutta enää en pelkää kaikkea. Käytän maalaisjärkeä kuvien ottamisessa ja siinä, mitä hänestä jaan. Niin kirjoitusten kuin kuvien kanssa. Haluan myös osoittaa hänelle kun hän on isompi, että en ole missään vaiheessa hävennyt häntä – ettei vaan moinen ajatus ikinä, ikinä, ikinä kävisi edes hänen mielessäkään – vaan olen jakanut niin hänestä kuin siskoistaan yhtälailla kuvia sosiaalisessa mediassa. Tämän ajatuksen minulle toi Ruby, koska hän on välillä ollut selkeästi kateellinen siitä, miten paljon hän näkyy instagramissani/Facebookissani verrattuna pikkusiskoonsa. Nämä ovat jänniä, moniulotteisia asioita!

Joten annoin luvan Danille postata mitä tahansa soveliaaksi katsomiaan kuvia yhteisestä lapsestamme, ja huomasin olevani iloinen, kun hän niin teki. Annoin luvan järjestöillekin ja nyt myös päiväkodille ottaa kuvia lapsestani, mutta jos he niitä julkisesti jakavat, niin lapseni nimi ei saa tulla niistä esille. Aivan niin kuin täällä blogissakin lapseni oikea nimi ei tule esille (Elsa on nimimerkki). Sitten pikkuhiljaa käänsin kelkkani, ja päätin että voin postata täälläkin hyvän maun mukaisia kuvia tyttärestäni. Sellaisia, joita en itsekään häpeäisi jos minusta postattaisiin. Ei mitään nakuilukuvia, ei mitään vaippakuvia. Kirjoitan hänestä myös vain hyvän maun mukaisesti.

Tyttäreni vammaisuudella ei asiaan ollut mitään vaikutusta – silloin, kun tuon linkkaamasi postauksen kirjoitin, emme edes tienneet vielä tyttäremme olevan vammainen. Vain keskosena syntynyt. Eikä myöskään rahan tienaamisella asian kanssa ole mitään tekemistä, aloitinhan hänestä kuvien postaamiseen sosiaaliseen mediaan jo kauan ennen kuin portaaliin pääsy tuli ajankohtaiseksi. 🙂

Meinasin jo tätä hirmupitkää kommenttia kirjoittaessa, että tässähän olisi ainekset ihan postaukseksi asti – mutta olkoon nyt ainakin näin. Ja lisää saa kysyä, jos jotain jäi vielä epäselväksi! 🙂

En voi kuin ihailla näin asiallista, ymmärtäväistä ja perinpohjaista vastausta näin ikävään sävyyn kirjoitettuun kommenttiin. Ja sori, että kommentoin vanhaa postausta, mutta eksyin tänään uusimman juttusi (3-vuotias tyttäremme selvisi ja on nyt kotona) myötä blogiisi ensimmäistä kertaa ja tässä vanhempia postauksiasi selaillessani vakuutuin täysin tavastasi kirjoittaa. Olet todella lahjakas kirjoittaja, tekstisi on hyvin jäsenneltyä, soljuvaa ja lempeän älykästä. En tiedä mikä on oikea ammattisi, mutta voisit varmasti menestyä (lasten?)kirjailijana. Toivon, että perheenne pääsee nyt nauttimaan ihanasta, tavallisesta arjesta ilman jatkuvaa huolta.

Meriannen

Ei mitään anteeksipyydettävää ja ihana että jätit kommenttia! Luin itsekin uudestaan tuon vanhan kommentin ja kyllä edelleen olen ihan samaa mieltä.. Myös siitä, että tässä olisi edelleen ainesta ihan uudeksi postaukseksi, koska tämä aihe ei ikinä vanhene näin sosiaalisen median aikakautena.. 🙂

Ja siis, vau. Kiitos kovasti rohkaisevista ja kannustavista sanoistasi! Haluaisin kovasti olla kirjailija, se on yksi pitkäaikaisin unelmani. Tämä kommenttisi on saanut minut hymyilemään tosi pitkään.. <3 Kiitos!

Vau! 😊 Kuulostaa tosi hyvältä!

Hyvänen aika täällä toisellakin puolella ruutua ihan herkistyy! Onnea jo etukäteen pienen koulutielle, tuollainen koulu kuulostaa aivan täydelliseltä <3 Halauksia!

Meriannen

Ihana oot, vakilukija <3 Tää koulu tuntuu mitä parhaimmalta - niin pieneltä, että heillä on oikeasti resursseja keskittyä jokaiseen lapseen yksilönä <3 <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.