Perhe-elämä
14.11.2015

Ajatuksia tulevasta vauvavuodesta

Ajatuksia tulevasta vauvavuodesta

Kun odotin Elsaa, minulla oli paljon toiveita tulevalle vauvavuodelle. Oltaisiin aktiivisia, mentäisiin puistoilemaan, nähtäisiin paljon muita äitejä ja tehtäisiin vauvatreffejä, käytäisiin uimassa. Elsan oli tarkoitus syntyä kesällä, joten odotin rantapäiviä vauvan kanssa.

rantsu

Sitten kaikki tapahtui. Elsa viettikin kaksi ensimmäistä kuukauttaan sairaalassa, ja minä yritin vain selviytyä. Kun vihdoin saimme hänet kotiin, minua pelotti. Eihän hän saisi edes flunssaa, joka ajaisi meidät takaisin sairaalaan? Meillä oli paljon erilaisia vastaanottoaikoja heti, ja ne olivatkin melkein ne ainoat, jotka saivat minut poistumaan talosta. Masennus iski pahasti päälle. Minun kontollani oli Elsan hoito; Dan oli töissä, ja vaikka hän auttoikin iltaisin, oli minun tehtäväni hoitaa Elsaa niin yöt kuin päivät. Eikä meillä ollut tarpeeksi tukea. Ei ollut ketään, jolle soittaa, että tuletko hoitamaan Elsaa että minä voisin käydä suihkussa. Tai vaikkapa vain kävelyllä ilman vauvaa.

Tosin en sitä edes tajunnut kaivata. En olisi edes uskaltanut antaa Elsaa hoidettavaksi kenellekään muulle. Lypsin maitoa jatkuvasti stressaten, että tuotanhan tarpeeksi, ja saahan Elsa tarpeeksi ravinteita maidostani.

Tällä kertaa.. Suunnittelen taas, kuinka menisin äitiryhmiin Spudin kanssa. Käytäisiin puistoilemassa, uimassa, vietäisiin kaikki lapset kerralla sisäleikkipuistoihin. Mutta tällä kertaa suunnittelen myös omaa aikaani. Kuinka Hanlon veisi Elsan päiväkotiin, ja minä syöttäisin sillä aikaa Spudin. Kun Hanlon tulee takaisin ja tyytyväisesti rinnasta maitonsa imenyt Spud olisi joko nukahtanut tai valmiina leikkeihin, minä ojentaisin pienimmän tyttäreni hänelle. Ja lähtisin talosta. Uimaan itse, kulman taakse kahvilaan kirjoittamaan, viemään naapurin koiran lenkille. Vain minä ja maailma, seuraavan tunnin tai maksimissaan kahden ajan.

hanlon

Koko ajatus tuntuu niin absurdilta. En tällaista osannut edes ajatella Elsan vauvavuonna! En tällaisesta huolehtinut myöskään silloin. Silloin elin vain ja ainoastaan Elsalle. Ja Elsan takia olenkin hengissä, enkä antautunut itsetuhoisille ajatuksilleni.

Nyt ammattilaisetkin tarkkailevat minua jo masennuksen merkkejä etsien, ja tulevat vahtimaan tarkemmin syntymän jälkeen. Vaikka tunnistaisin varmasti itsestänikin ne huonot merkit ne jo kerran kokeneena, niin minua auttaa pelkästään jo ajatus siitä, että avunpyyntö ei ole vain minun varassani. Että he tietävät taipumuksestani masennukseen, he tietävät mitä tapahtui viimeksi, he tietävät katsella merkkejä. Ja ehkä emme siihen tilaan menekään enää.

Minua auttaa myös tämä, että minulla on kotona ihana Hanlon. Aina valmiina auttamaan, eikä kaikki ole pelkästään minun harteillani. Minun vastuullani ei tule olemaan kahta pientä tyttöä, joista toinen on vammainen ja toinen pikkuvauva, vaan minun vauva-arjessani on oikeasti läsnä myös muita aikuisia. Aikuisia, jotka kantavat oman kortensa kokoon, ja huolehtivat, että minä en anna itseni rappeutua. Etten eläisi vain vauvoilleni, vaan eläisin myös itselleni.

Ja tiedättekö – vaikka kuinka odotan sitä, että pääsisin kosketusetäisyydelle ja tutustumaan tähän mahani möyrijään, odotan myös sitä, että saan oman kehoni takaisin itselleni. Että jo pienellä kävelymatkalla ei alkaisi tuntua epämukavalta, ettei tarvitsisi jatkuvasti pysähdellä ja ottaa taukoa. Että saan nostaa myös painavampia esineitä, ja viedä itse roskapussin ulos. Että voin jumpata.

En odota, että ulkonäköni jotenkin paranisi, enkä tule tarkkailemaan kiloja ja tekisi töitä päästäkseni ylimääräisestä eroon. En odota mitään vastaavaa. Odotan vain sitä, että pääsen huolehtimaan itsestäni sellaisilla keinoilla, jotka eivät nyt tunnu mahdolliselta. Kuten juuri liikunta. Odotan sitä, että voin käydä uimassa ja verryttää koko kehoni, saada veren kiertämään, ilman että tarkkailen masua ja varon harjoitussupistuksia tai muita epämukavuuksia.

isijatytot

Pelottaa toki, että vauva-arki tulisi olemaan rankkaa. Entä jos Spudilla olisi myös refluksia, niinkuin Elsalla? Entä, jos Spud olisikin rintatakiainen, entä jos hän ei nukkuisi kunnolla edes kuukausien ja kuukausien päästä synnytyksestä? Sitten meillä olisi kotona kaksi huonommin nukkuvaa lasta. Elsa tyypillisesti herää kerrasta kolmeen kertaan yössä, mutta on nyt tuntunut nukkuvan keskimääräisesti paremmin olohuoneessa. On herännyt yleensä vain kerran. Mutta entä, jos huonosti nukkuvia olisikin tosiaan kaksi? Entä, jos Spud olisikin koliikkivauva, joka huutaisi taukoamatta eikä syytä siihen löytyisi refluksista tai muustakaan?

Mutta samalla minua ei tuo pelota samalla tavalla kuin odottaessani Elsaa. Sillä, edelleen, tällä kertaa en ole yksin. Minulla olisi mahdollisuuksia mennä nokosille päiväsaikaan riippumatta siitä, milloin lapset nukahtaisivat päikkäreille.

daddyme

Tässä kaikessa auttaa hurjasti myös ajatus siitä, että Danilla loppuvat työt joulukuussa. (Meidän suunnitelmista hänen töidensä suhteen myöhemmin!) Vaikka se taloudellisesti jännittää ja huolestuttaa, niin ainakin minulla on kotona myös oma tuleva aviomieheni. Joka ensimmäistä kertaa voi todenteolla osallistua tähän erityislapsiperhe- ja vauva-arjen pyörittämiseen. Ei vain silloin, kun ei ole töissä, vaan että hän on läsnä. Ei tarvitse huolehtia, että hän saisi hyvät yöunet työpäiville, jotta hän jaksaisi mennä töihin, vaan hän voisi auttaa myös öisin. Voimme keskenämme huolehtia Rubyn kouluun aamuisin, eikä minun tarvitse saada kolmea lasta valmiiksi kouluaamuina yksin ja viedä Rubya kouluun. Hän voi auttaa päiväkotiaamuina, hän voi auttaa Spudin kanssa. Voimme myös huolehtia omasta parisuhteestamme paremmin, ollessamme molemmat läsnä siinä samassa arjessa jatkuvasti. Ei enää sanakinaa, mihin kuuluisi lausahdukset ”Mutta minä käyn töissä” ja mihin minä ”Ja minäkö pääsen jotenkin helpommalla ollessani kotona lasten kanssa?” Olisimme samassa tilanteessa molemmat. Ja Hanlonin avustuksella voimme viettää myös kahdenkeskistä aikaa, ilman lapsia, vain minä ja hän. Jotain, mitä ei tapahtunut ollenkaan Elsan ollessa vauva. Se oli vielä absurdimpi ajatus kuin minun oma aikani silloin.

Kaiken kaikkiaan, oloni on paljon .. turvatumpi tällä kierroksella. Vauvat eivät ole vain minun vastuullani, en ole yksin, minulla on apua ja tukea.

Tietysti vain tulevaisuus näyttää, mitä tulee tapahtumaan ja miten uusi arki alkaa sitten pyöriä.. Mutta minua ei pelota. En murehdi, en ole huolestunut. Minä luotan.

Ja niin kovasti kun haluaisinkin jo tutustua meidän pikkuiseen Spudiin, älä kiiruhda. Pysy kohdun lämmöissä pitkään, oi pitkään. Tarpeeksi pitkään.


When I was expecting Elsa, I wanted to do so much. She was supposed to be born in summer, so I was planning all the beach days with my baby, taking her to the mummygroups and meeting other mums at the parks. As she was poorly when she was born and spent first couple months in the hospital, it turned all my plans upside down. When we finally got her home, I was too scared to leave the house. What if she would catch a cold and we would be back in the hospital?

When she was a baby, all her care was on my shoulders as Dan was at work. Even though he was able to help when he wasn’t at work, most of the time from nights to days I was the one to take care of her. I didn’t have anyone to call to help – I wouldn’t take my showers alone, I would have her with me in the bathroom. I got so depressed.

So how do I feel about the coming year with a newborn baby when I already have a disabled firstborn with me?

Actually, not worried that much at all. I have so much more support and help in place already that I feel so much more secure than last time around. I have Hanlon here with me helping me with everyday tasks and taking care of both of the babies. I have Julia’s houses help, nursery for Elsa and Homestart have as well come on board to help. Not to forget that Dan has quit his job and will be able to help with the whole family for the first time fully. No need for him to get a good night sleep so that he’s able to go to work the following day – he can now help with the coming sleepless nights as well.

With all this help in place, I have been able to actually dream about my own time during the baby year. To go for a walk with the neighbours dog, go to a cafe to write. Not to forget that we could even have some couple time easier, thanks to Hanlon. Something that was a totally absurd idea when Elsa was small. It was even more absurd than having some me-time.

As I am prone to depression, it is good to know that all the professionals are on ”red alert” to keep an eye on me. Even though I most likely would spot the signs myself as well as I have experienced it before, it’s so relieving to know that everything is already in place in case I would fall back into depression. At the same time though it is almost impossible to imagine me getting that low again with everything in place this nicely; that I’m not alone, everything is not up to me, and I have so much help already in place.

I actually look forward to the coming year with a newborn baby. Only time will tell how everything will go – and we are all ready. For all the challenges coming up.
rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.