Perhe-elämä
10.11.2015

Ambulanssilla sairaalaan

Ambulanssilla sairaalaan

Jalankulkijanakin olen monta kertaa pysähtynyt aloilleni kunnioittaakseni ohiajavaa ambulanssia. Seurannut vierestä, kuinka autot pysähtyvät tien vierustoille ja osa jopa osittain jalkakäytävälle antaakseen tarpeeksi tilaa ambulanssille mennä ohi. Olen laittanut salaa sormia ristiin ja toivonut, että ambulanssissa oleva hätää kärsivä selviäisi ja ettei kyse olisi liian vakavasta. Tuntenut huolestumisen piikin ajatellessani sitä murhetta ja hätää, mitä omaiset sillä hetkellä kokisivat.

Lauantaina olin itse ambulanssin kyydissä ja seurasin liikutuksen tippa silmäkulmassa, kun muut autoilijat antoivat meille tilaa mennä ohitse. Näin jalankulkijoiden tuijottavan ja tiesin heidän ajattelevan samaa mitä minä aina ollessani itse katselemassa ambulanssia ajamassa ohitse. Kuuntelin ambulanssin hälytysääntä ja tiesin, että tästä päivästä lähtien se aina tulisi muistuttamaan minua juuri tästä hetkestä. Hetkestä, kun istun ambulanssissa, jolla kiidätetään Elsaa sairaalaan. Näiden aatosten keskellä vastailin samalla ensihoitajien kysymyksiin Elsasta – ei, hän ei voi istua itse, mutta hän on ollut hyvin passiivinen tämän päivän aikana. Hän on hengittänyt nopeasti, mutta ei ole epätoivoisesti yrittänyt saada henkeä. Hän ei ole allerginen millekään lääkkeelle, ja että hän on ennenkin saanut happea laitteesta ja hän vastaa siihen yleensä hyvin.

Elsahan on ollut kipeänä viimeiset pari viikkoa, yskiä rykinyt raukka ja kuumeillut silloin tällöin. Kolme kertaa ehdimme käydä terveyskeskuksessa häntä näyttämässä, ja ensimmäisellä kahdella kerralla kerrottiin että lima on vain kurkussa eikä mitään hätää olisi. Kolmannella kerralla, mikä oli viime perjantai, opimme että nyt tulehdus oli levinnyt jo keuhkoihin, ja lähdimme kotiin antibioottien kanssa. Minä olin huolissani tytön syömisestä, sillä hänellä oli alkanut olla ongelmia niellä ruokansa alas.. Ja päätinkin jo silloin, että jos tytön tila yhtään huononee tai jos yhtään enempää vaikeutuu hänen syömisensä, emme ole enää yhteyksissä terveyskeskukseen vaan suoraan sairaalaan.

Lauantaiaamuna tyttäreni pieni oli niin kovin kalpea, apaattinen ja passiivinen. Hän reagoi hitaasti, jos hänelle jutteli tai häntä kosketti, ja suurimmaksi osaksi hän halusi vain nukkua. Aamusta hän kuitenkin sai juotua kaksi pulloa erikoismaitoaan, mutta iltapäivästä edes maito ei enää mennyt alas. Soitin välittömästi sairaalaan osastolle, jonne meillä on ”vapaa pääsy”, ja he suosittelivatkin että soitamme itsellemme ambulanssin.

”Ambulanssin?” oli minun ensimmäinen ajatukseni, ”Onko nyt niin vakava tilanne oikeasti?”

squishypoorly

Elsa alkoi saada väriä takaisin poskilleen, kiitos hänelle annetun lisähapen ambulanssissa. Sairaalassa meidät kiidätettiin välittömästi lastenosastolle, missä hoitajat ja lääkärit ottivat meidät huostaansa. He ottivat röntgenin Elsan keuhkoista, joissa näytti olevan limaa ja nestettä, ja verikokeet. Pissanäyte ei ollut niin yksinkertaisen helppo otettava, mutta sekin saatiin monen yrityksen jälkeen toteutettua. Kokeista paljastui, että tytön keuhkotulehdus – jota keuhkokuumeeksi kutsuin – oli todennäköisesti virusperäinen tulehdus. Antibioottiannostusta nostettiin. Jäimme yöksi sairaalalle, ja vietimme siellä vielä suurimman osan sunnuntaistakin. Niin me kuin sairaalan henkilökunta halusi varmistaa, että Elsa jaksaisi syödä nyt hyvin, että antibiootit alkaisivat vaikuttaa ja että hänen kuumeensa pysyisi aisoissa. Eikä hänen happitasonsa eli saturaationsa enää laskisi.

Kävelin sairaalan käytävillä kuin kotonani. Moikkailin tuttuja sairaanhoitajia, ja kertaakaan en tuntenut sitä suuren suurta hätää, mitä edellisillä sairaalareissuilla aina koin. Sitä järisyttävää pelkoa, että tyttäreni taistelisi hengestään huoneessaan. Nyt jotenkin ymmärsin, että tyttäreni oloa täällä vain helpotettiin, että tässä nyt ei ole elämä tai kuolema kysymyksessä. Mutta silti koko kokemus veti minut ihan piippuun. Ehkä siksi koko sairaalajakso ei ole mitenkään yksi selkeä kokonaisuus päässäni, vaan ripaus pieniä tunnelmapätkiä. Siitä, kun tyttö alkoi voimaan paremmin ja hymyili meille. Siitä, kun hän ensimmäistä kertaa söi kunnolla ja joi maitopullonsa ihan tyhjäksi asti. Siitä, kun hän rauhoittui ja nukahti. Siitä, kuinka Elsa ei tykännyt kanyylistaan kädessä, vaan piti koko käsivarttaan oudoissa asennoissa jatkuvasti.

Kun sunnuntai-iltana saimme luvan tulla kotiin, olin helpottunut – mutta samalla myös huolissani. Entä, jos jotain menisi uudestaan vikaan?

Grandpa antoi meille kyydin kotiin, ja olisin hänen tutussa autossaan halunnut vain itkeä.
Itkeä ilosta? Ahdistuksen purkautumisesta? Helpotuksesta? Pelosta? Huolesta?
En tiedä.

haninsylissasquish

Kotona Ruby ja Hani olivat tehneet ison ”Tervetuloa kotiin Squish” – banderollin meidän kotiovelle. Eikä mennyt kauaa, kun kiinalaisesta tuli meille wokkiannokset illalliseksi. Kävin suihkussa, mutta se turtumus ei vain kadonnut kehosta. Kun Elsa rauhallisesti hengittäen nukahti kehtoonsa, minäkin kaivauduin vällyjen väliin. Dan-isi huolehti Elsasta yön aikana, jotta minä saisin hyvät yöunet.

Nukuin Olin täysin tajuttomana aivan aamuun asti, ja maanantaikin meni eräänlaisessa kohmassa. Vaikka kuinka sitä luuli sairaalassa, ettei siellä oloa stressannut, niin näköjään kaikesta selviytyminen vie kuitenkin sen oman aikansa. Tiistaina olo on jo melkein normaali.

Melkein.

Onnekseni Kaksplussan sivustouudistus tuli tähän samaan aikaan, joten olen kirjoitushaluistani huolimatta nostanut käteni pois läppärin ja näppäimistön lähistöltä. En ole antanut itseni kirjoittaa riviäkään.

Paitsi nyt.

Elsa voi onneksi jo niin paljon paremmin, koko ajan tuntuu olemus virkistyvän eikä enää ole ollut ongelmia ruoan nielemisen kanssa. Normaaleihin annosmääriin ei olla vielä päästy, mutta pikkuhiljaa..!


On Saturday we were advised by the hospital to call an ambulance for our little poorly baby, and we ended up spending the night and the most of Sunday in the hospital ward with her. Her chest infection got worse so she was struggling to eat and drink and even her saturations went a bit low, so in the ambulance she got some extra oxygen that made her feel better. She is now doing a lot better, all the care in the Poole hospital helped her and she did start to improve immediately.. Now we’ve been home since Sunday evening and even if she’s still not 100% she’s doing so much better. As an example, she’s again eating a lot better. I’m so greatful for everything the hospital did to make my baby feel better!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Onneksi Elsa voi jo paremmin 🙂
Tuollaisissa tilanteissa on itsellä niin voimaton olo.

Meriannen

Niin on, ja se on just pahinta! :< Vaikka lapselle tärkeintä varmasti on, että äiti (ja isi) on siinä vieressä..

Paranemista Elsalle ja tsemppiä teille kaikille! Toivottavasti joka huominen on parempi päivä :)!

Meriannen

Kiitos Katrin! Onneksi tyttö on jo nyt niin, niin paljon parempana! <3

Ihana, että Elsa voi jo paljon paremmin! Hyvä, että pääsi hoitoon niin tervehtyminen pääsi vauhtiin. Meillä oli nuorimmaisella viime talvena keuhkokuume. Nopeasti pienet toipuu. Me pääsimme myös muutaman päivän jälkeen paljon reippaamman pienen kanssa kotiin. Paljon voimia, parantumista!

Meriannen

Näissä pienissä on enemmän sisua kuin meissä aikuisissa! <3 Ja niin paljon paremmalta tyttö vaikuttaa jo nyt, kyllä se "pikavisiitti" sairaalalla antoi kivasti lisäpotkua paranemiseen! 🙂 <3

Voi pientä❤ Liikutuin lukiessa.. Onneksi saitte hyvän hoidon, ja tilanne jo parempi.?
Voimia, lepoa ja tervehtymistä!

Meriannen

Voi Leila <3 Saimme ihan mielettömän arvokasta hoitoa, joka auttoi.. ja tyttö voi jo niin paljon paremmin, tänään on ruoka maistunut jo melkein normaaliin malliin! Ja palautumassa omaksi iloiseksi itsekseen tuo pirpana <3

Voimia sinulle ja paranemista suloiselle tyttöselle! Luin postauksesi ja se palautti mieleen koettuja hetkiä ja niitä tunteita, mitä silloin on käynyt läpi. Kohta 15 vuotta erityistä elämää. Pystyin niin samaistumaan tunteisiisi ambulanssimatkalla ja nyt, kun tyttäresi on kotona ja voi paremmin. Olen kerran aiemmin kommentoinut kirjoittamaasi. Seuraan blogiasi koska kirjoitat arjestasi sellaisena kuin se on. Kuvat koskettavat koska ne ovat aitoja. ?

Meriannen

Ninnu, toivottavasti ei tullut mitään liiallista tunnekohtausta postaustani lukiessa <3 Mutta samaistumisen tunteet auttavat aina, ja minua tällaista ihanaa kommenttia lukiessa! Kiitos <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.