Perhe-elämä
23.10.2015

Elsan kommunikoinnin kehitys ja uhma

Elsan kommunikoinnin kehitys ja uhma

Niinkuin pari teistä ihanista tarkkasilmäisistä lukijoista on jo uusimmista Elsan kuvista huomannut, on tyttö yhtäkkiä alkanut vaikuttaa oikeasti isolta tytöltä. Tarkkaavaiselta, tietoisemmalta, pohtivammalta. Hän on ottanut yhden kehitysaskeleen eteenpäin, minkä myötä hän osoittaa suurempaa kiinnostusta ympärillä tapahtuvaa kohtaan ja yrittää myös vaikuttaa tapahtumiin.

squishy

Kuvan (c) Dani Hanlon

Mutta mikä upeampaa, hän myös ilmoittaa tahdostaan entistä herkemmin. Hän ilmoittaa sinulle, jos hän ei ole vielä valmis laittamaan lelua pois. Jos hetkeksi asetat ruoan pois hänen näkyvistään korjataksesi vaikka hänen tai omaa asentoasi, hän täräkästi ilmoittaa olevansa vielä nälkäinen. Hän ilahtuu, kun huomaa tapahtumien menevän odottamallaan tavalla – kuten jos ilmoitat hänelle, että on aika vaihtaa vaippa ja niin teet välittömästi, hän on tyytyväinen ja iloinen. Jos kuitenkin ilmoitat hänelle vaipan vaihdosta, mutta alatkin ensin tekemään jotain muuta, hän hämmentyy. Ja osoittaa hämmentymisensä.

Hän jokeltelee aikaisempaa enemmän. Mitään tunnistettavia sanoja suusta ei vielä tule, mutta aiemmat kurkkuäännähdykset ovat lähes kadonneet ja tilalle ovat tulleet suun etupuolella muodostetut äännähdykset. Kuten ”Aaa-aaa”, ”A-haa” ja ”Mmmmmm”. Hän kääntää nyt katseensa puoleesi, jos alat hänelle puhumaan. Yrittää ottaa katsekontaktia. Ei aina – joskus saattaa joku ympäristössä tapahtuva liike tai valo viedä huomion pois sinusta, mutta yhä useammin hän pysähtyy ja katsoo sinua. Mitä sinä sanot?

ducky

Olemme toki tehneet töitä kommunikoinnin eteen. Olemme ottaneet ammattilaisten suosituksesta käyttöön ”object of reference”, eli esineet, joilla kerromme hänelle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuten ennen kylpyä näytämme hänelle keltaista pientä kumiankkaa, jota hän saa pidellä kun kannamme hänet suihkuun. Tai mennessämme päiväkotiin näytän hänelle sateenkaarinauhoja ja annan hänen pidellä niitä käsissään sen pienen kävelymatkan ajan kotoa päiväkotiin. Kotiin mennessämme hän saa hypistellä avaimia. Ne ovat vahvimpia merkkejä hänelle siitä, mitä tuleman pitää. Ja hän on nämä merkit oppinut. Hän tietää, että vaipan näyttäminen tarkoittaa vaipan vaihtoa. Lusikan näyttäminen ja ruokalapun kiinnittäminen kaulalle tarkoittavat ruokailuhetkeä. Vaatteiden näyttäminen ja niiden asettaminen hänen kasvoilleen hetkeksi tarkoittaa vaatteiden vaihtoa. Kenkien näyttäminen tarkoittaa ulosmenemistä.

Näiden lisäksi käytämme sellaista kommunikointikeinoa kuin ”tassels” eli taktiilit. Se on eräänlaista viittomakieltä, mitä tehdään hänen kehoaan koskettamalla. Viittomat aina aloitetaan samalla tavalla, mikä herättää hänet seuraamaan, että kohta minulle kerrotaan jotakin. Sitten teemme viittoman joko ruoalle, juomalle, uniajalle, asennon muuttamiselle (makuulta istumaan, takaisin makuulle, nosto syliin), hygieniatoimille, musiikkiajalle ja toiminnan lopettamiselle. Näitä viittomia käytetään myös tervehtimiseen ja heippojen sanomiseen. Yhteensä viittomia on kehitetty noin viitisenkymmentä, ja toiveena on, että jossain vaiheessa tyttö pystyisi itse osoittamaan omaa kehoaan koskettamalla, että hänellä on esimerkiksi nälkä.

avaimet

Käytämme toki myös sanallista viestintää. Juttelemme hänelle, kerromme tulevasta. Kysymme, haluaako hän lisää, ”More?”, ja seuraamme hänen reaktioitaan. Jos hän tekee minkäänlaisen irvistyksen, lopetamme. Jos hän hymähtää ja/tai hymyilee innokkaasti, jatkamme.

Kaikille ammattilaisille päiväkotia myöten on mennyt muutaman arkin pituinen selostus Elsan kommunikoinnista. Miten hän kertoo, että hänellä on epämukava olla (kehon vääntely, irvistykset, itku/valitus) tai että hän on iloinen ja onnellinen (makuulla hän laittaa selkää kaarelle, potkii, nauraa). Miten hän kertoo, että hän haluaa lisää (onnelliset, innokkaat ilmeet, tarkkaavainen katse, ääntely) tai että hän haluaa lopettaa (valitus, itku, naaman vääntelyt irvistyksineen). Elsa kommunikoi paljon oman kehonsa välityksellä, ja häntä pitääkin osata tarkkailla. Pitää osata tunnistaa itkut ja niiden merkitykset, kuten eri ilmeet. Joskus hän ei myöskään välitä siitä, jatkuuko tapahtuma vai ei, jolloin hän ei reagoi kysymykseen millään tavalla. Silloin pitää osata joko kysyä uudestaan tai sitten vain kokeilla, tulisiko minkäänlaista reaktiota jos lelu otetaan pois tai jos jatketaan leikkiä.

Tämänhetkinen huolenaiheeni kuitenkin on, että miten onnistumme opettamaan Elsalle, ettei itku ole ainut tapa sanoa ”ei”. Ettemme sitä mitenkään rohkaisisi, vaan että hän löytäisi muunlaisen tavan ilmaista ettei jotain asiaa tahdo. Olen myös vahvasti ilmaissut tahtoni niin päiväkodissa kuin muuallakin, että tyttärellämme on tosiaan jo oma tahtonsa ja joskus hänen itkunsa ei merkitse kipua tai muutakaan vastaavaa negatiivista, vaan että hänellä on menossa uhmakohtaus. Uhmakohtauksen itku on vahva, kovaääninen ja hän huutaa naama punaisena. Joskus uhmaitku tulee, kun hänet laitetaan tuoliin. Mihin hän ei olisikaan halunnut. Tai yritetään suoristaa hänen jalkansa hänen puolestaan. Mutta tässä onkin se hienon vieno raja – annammeko hänelle periksi, jolloin hän on saanut oman tahtonsa lävitse, vai laitammeko hänet tuoliin sittenkin tehdäksemme sitä, mitä seuraavaksi pitää tehdä? Aloitammeko hänen huomionsa viemisen muualle kuin tuolista?

Mutta miten tyttö sitten oppii, että miten hän voi sanoa asialle ei, ja että häntä myös kuunnellaan ja siten kunnioitetaan hänen tahtoaan? Olen itse yrittänyt reagoida herkemmin niihin pieniin vihjeisiin, joita hän ilmeillään kertoo. Jos tulee uhmaitku, en reagoi muuta kuin yrittämällä viedä huomiota muualle. Että hän oppisi, ettei itku ole se tapa sanoa ei. Hän on kuitenkin taapero, ja taaperon ikään kuuluu sen oman tahdon löytyminen ja siihen kuuluva uhma. Emmehän toki halua, että hänestä tulisi pieni monsteri, joka aina saa tahtonsa lävitse ja että hänestä tulisi sellainen pieni diiva. Tiedättekö, mitä tarkoitan?

Ymmärrättekö tämän dilemman, mitä yritän selittää?

switchy

Kuvan (c) Dani Hanlon

Tällä viikolla näimmekin yhtä lukuisista Elsan tukihenkilöistä nimenomaan tämän kommunikoinnin ja ”ei:n” merkeissä. Hänen neuvonsa oli seurata tytön kaikkia ilmeitä ja eleitä tarkasti, ja välittömästi jos hän ilmoittaa ”ei:stä”, on toiminta lopetettava. Heti. Ja kerrottava hänelle sanallisesti, että ”Sinä sanot minulle ei, onko se koska..?”. Jolloin hän oppisi, että hänen tahtoaan kunnioitetaan eikä hänen tarvitse mennä ei:n sanomisessa ylimaallisiin reaktioihin, kuten kirkumisitkuun, saadakseen viestinsä perille. Hänen ohjeistuksensa mukaisesti uhmaitkun kanssa olisi toimittava samalla tavalla, lopetettava välittömästi, ellei ole aivan välitön pakko tehdä sitä mitä oltiin tekemässä – kuten hänen laittamista tuoliin, jotta voimme hänet syöttää. Hän koki myös, että on OK viedä tytön huomiota muualle uhmaitkun keskellä, mutta kaikkein paras olisi silti lopettaa toiminta, jos hän sanoo mihinkään ei.

Itsestäni tämä taas tuntui turhankin mustavalkoiselta toiminnalta, vaikka arvostan suuresti sitä, että tytön viestintää tarkkailtaisiin entistä herkemmin ja reagoitaisiin siihen. Mutta missä menee raja uhman ja ei:n viestimisen kanssa? Onko OK reagoida jokaiseen ”ei:n” herkästi ja lopettaa toiminta, vaikka kyseessä olisi selkeästi uhmaitku? On tietysti hyvä tytön oppia, että hänen tahtoaan kunnioitetaan ja että pienimmälläkin eleellä hänen viestinsä menee perille, mikä on sitä mitä haluan, mutta ettei hän oppisi pieneksi diivaksi..?

Muut erityislasten vanhemmat, olisiko teillä antaa minulle ummikolle vinkkejä tähän?

Miten kunnioittaa toisen tahtoa ja että hän sanoo ei, rohkaisematta sitä että ei:n sanominen tapahtuu itkemällä? Miten uhmaikä kannattaisi tässä huomioida?


As many of you may have already noticed from the photos, our little girl Elsa doesn’t seem that babyish anymore. She is a lot more aware and alert in general, and it’s clearly viewable how she is exploring the world more and putting dots together to get a picture of what’s going on around her. As an example, on a bus she’s no longer that interested in staring at the window, now she’s drawn her attention to the inside of the bus. To the other passengers and the noises around her.

She’s a lot more reactive as well: she will let you know, if she’s not ready to stop playing with a toy yet. She will let you know if she’s still hungry and wants more food. She’s happy to know what’s going to happen next; if you let her know you are just about to change her nappy and then you do it, she’s content. If you let her know about a nappy change but then change your mind and do something else instead, you will have one really confused and upset child with you.

To communicate with her we use tassels, which is body sign language. By moving her hands to touch specific parts of her face or do a certain movement we are letting her know what we are about to do next, be it feeding, a drink, nappy change, change of position, music activity or that activity is finished. There are about 50 signs overall, and the goal is that at one point Elsa would be ready to tell us what she needs to have done by touching her own body.

Alongside tassels we have introduced different objects of reference to give even a stronger clue for Elsa what’s going to happen next. We have a rubber duck for shower time, rainbow ribbons for nursery, keys for home, spoon for food and bottle for a milk. Idea is to show them to her before the activity as well as to let her touch them, so she starts to recognise the objects by touch also. So we do a tassel and show her the object of reference – two strong indicators following each other what’s going to happen next. She’s pretty much learned most of the objects of reference and she gets overly excited when she sees and touches the duck, as the bath time is the best time ever according to her.

She’s a lot more vocal also, and she has a lot of different sounds she makes for different things. So she communicates through her body language, expressions as well as different sounds too. The thing we are most concerned though is how she says no. At the moment she says it by making sad faces, moaning or crying. The worst is when she does screaming type of cry.. Not to forget though, she is already 2.5 years old so she does have the terrible two’s too. The tantrum cry is pure screaming, her face turns red and to someone who doesn’t know her it might seem she’s in pain, when she is only tantruming. The way we have dealt with tantrums is to move her attention elsewhere, not to stop doing what we were doing but to distract her. We do not want her to turn to be a little diva who always gets what she wants, but at the same time we want her to be able to say no in another ways than just crying. Something more socially acceptable.

We saw one of our professionals about the communication this week and she recommended constantly following her most smallest reactions and signs for a no, and always stop what we are doing if she shows any sign for it. So that she wouldnt have to work herself up for a cry to get herself known, that she knows her will is respected. She advised to do this with tantrum crys as well.

What would you advise? How to encourage Elsa to say no with the smaller expressions and discourage her from crying as a way of saying no?

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Tämä ei ehkä ihan suoraan vastaa kysymykseesi, mutta korostaisin tilanteen selittämisen tärkeyttä myös erityislapsen kanssa (sinä et halua istua, mutta nyt on ruoka-aika ja makuulla ei voi syödä, jne.). Omalla esikoisellani on vakava kielen kehityksen häiriö ja lievä autismi ja nyt seitsemänvuotiaana hän puhuu edelleen vain hyvin rajoitetusti ja varsinkin suoriin kysymyksiin vastaaminen on hänelle hyvin vaikeaa. Omasta kokemuksesta tiedän että puhumattoman lapsen kanssa tilanteen selittäminen usein unohtuu tai siihen turhautuu, kun lapselta ei saa palautetta siitä ymmärtääkö hän vai ei. Uskon kuitenkin, että vaikka lapsi ei puheen sisältöä ymmärtäisikään, niin se että vanhempi vastaa, ja vielä rauhallisesti ja ymmärtävään sävyyn, auttaa lasta tajuamaan että häntä on kuultu, vaikkei hän tahtoaan juuri siinä tilanteessa saisikaan läpi.

Monikielisenä erityislapsen äitinä kysyn myös mielenkiinnosta (ehkä tämä on joskus aiemmissa teksteissä tullut ilmi, mutta ei ole osunut silmiini), puhuuko Elsan kanssa suomea vai käytättekö vain englantia? Me olemme saaneet useimmilta ammattilaisilta neuvoksi pysyä yhdessä kielessä, mutta toisaalta lapsemme on päättänyt valita kielekseen englannin (joka siis ei ole kummankaan vanhemman tai asuinmaamme kieli) . Samoin lapsemme koulussa käytetään apuviittomia, eli tavallaan kahdella kielellä sielläkin mennään.

Meriannen

Tämä tilanteiden selittäminen on oikeasti todella, todella hyvä neuvo! Olemme sitä kyllä tehneetkin, mutta juuri näiden teidän ihanien kommenttien kautta olen alkanut miettimään, voitaisiinko sitä selittämistä tehdä vielä aikaisempaa enemmän! Ja koska parantamisen varaahan melkeinpä aina on, joten tulemme tekemään tätä entistä enemmän kaikki! Ja sen voin kyllä niin täysin allekirjoittaa, että joskus tuntuu niin turhauttavalta puhua ja selittää, kun ja jos lapsi ei osoita mitään merkkiä siitä, että mitään siitä menisi perille. Mutta Elsakin ymmärtää jo todella paljon äänensävyjä, nauraa jos sinä naurat, ja reagoi aivan eri tavalla erilaisiin äänenpainoihin.. Joten se ymmärtävä äänensävy kiukkua ennakoidessa voisi hyvinkin toimia!

Elsan kanssa mekin saimme ohjeistuksen pysyä vain yhdessä kielessä, jotta kielenkehityksellä vakavasti kuulovammaisella olisi parhaimmat mahdollisuudet.. Se ei ole sellainen lopullinen ”vain yksi kieli”, vaan tyttö näyttää meille itse tulevaisuudessa miten hyvä hänen kielenymmärtämisensä on, ja mahdollisesti sitten voin alkaa puhumaan hänelle myös suomeksi. Jännä muuten, että teidän lapsi valitsi englannin! 😀 Miten siinä niin kävi? 😀

Moikka, hyvä teksti ja mielenkiinoista pohdintaa! Mietin vain sitä että jos cp-vamma on vain liikunta vamma, niin miksi Elsa ei sitten ymmärrä samallalailla asioita kuin ns tavislapset? Tai siis olette puhunut että ette opeta Elsalle esim suomea, miksi? Onko Elsalla myös siis jotain muuta vammaa esim ymmärtämisessä tai oppimisessa? Tässäkin ”ei” asiassa ettekö voi selittää elsalle asiaa miten se on, esim. ”Sinun täytyy mennä tuoliin koska on ruoka aika” ymmärtääkö Elsa tätä? ei ole tarkoitus olla mitenkään tunkeileva ja jos koet että kysymys on liian henkilökohtainen, ei tarvitse vastata, mutta olen todella kiinnostunut erilaisista lapsista ja ihmisistä ja minusta olisi hienoa oppia ymmärtämään paremmin erillaisuutta! Olen välivuotta viettävä tyttö ja Toiveammattini on opettaja. Minusta olisi hienoa tulevaisuudessa työskennellä erillaisten oppijoiden ja erillaisten vammaisten lasten kanssa! ja ainiin piti myös kysyä että meinaatteko opettaa tulevalle vauvalle suomea jos hän on terve lapsi? Hyvää loppusyksyä teille! 🙂

Meriannen

On mahdollista, että hänellä voisi olla kehitysvamma, mutta sitä ei ole vielä diagnosoitu tai kukaan mitään maininnut. Tällä hetkellä menemme siis cp-vamman, kuulo- ja näkövammadiagnoosien kanssa. Eritoten juuri kuulovamman takia meitä on neuvottu pysymään yhdessä kielessä, koska hänhän on vasta implanttien avulla kuullut vuoden ajan. Tämän takia hänen puheenymmärtämisensä ja -tuottamisensa on tietysti ikäistään jäljessä, kun hän alkoi kuulemaan vasta täytettyään vuoden ja tietysti heti ei kaikkia puheentaajuuksia hän ole pystynyt kuulemaan. Nyt hänen kuulonsa on kehittynyt niin, että hän voi kuulee kaiken puheen. Ja olen huomannut, että hän kyllä ymmärtää, kun hänelle selittää asioita – hänen ilmeitään ja eleitään pitää vain osata seurata, kun hänelle selittää asioita. Niistä näkee joskus helpommin ja joskus heikommin, että onko hän ymmärtänyt sanoman. Siksi juurikin onkin hyvä neuvo tuo, että me selittäisimme hänelle jatkuvasti, että ”ymmärrän, että sanot ei tuolille, mutta tuoliin on mentävä koska on ruoka-aika”.

Ja ei, et ollut tunkeileva ollenkaan! 🙂 Kaikkea saa kysyä ja pitääkin kysyä! Ja jos mitään muuta kysyttävää tulee mieleen, niin kysy ihmeessä!!

Kyllä, seuraava lapsi saa koko kielikylvyn, eli hänelle tulen puhumaan suomeksi (ja siinä sivussa Elsakin voi oppia suomea, vaikka hänelle edelleenkin silloinkin puhun englantia) ja muut englanniksi! 🙂 Odotan jo innolla, että pääsen oikeasti käyttämään omaa äidinkieltä enemmän kotona. Elsallehan olen saanut laulaa suomeksi, mutta muuten puhe kaikki on ollut englanniksi. 🙂

Tuohon vielä, että sisäkorvaistutehan ei ole täysin sama, kuin että kuulisi normaalisti, vaikka kuuleekin puheen. Esim. äänne-erottelu ei välttämättä ole yhtä tarkka, etenkin kuin Elsa on elänyt ensimmäisen vuoden ilman istutteita.Näin ollen kahden kielen äännejärjestelmät voisivat sekoittaa niin Elsan puheen ymmärtämistä, kuin myös oman puheen kehitystä.Korjaa jos olen väärässä, mutta tulevana erityisopettajana jonkin verran olen aiheesta kuullut 🙂
Huippua, että pääset puhumaan suomea pikkutyypin kanssa! 🙂

Meriannen

Kyllä, juuri näinkin minä olen asian ymmärtänyt! Siksi onkin tärkeää, että Elsalle juteltaessa ei olisi hirveästi mitään taustahälyä, jotta hän kuulisi tarkemmin kaikki äänteet puheesta. Koska normaalikuulohan pystyy erittelemään täysin, mihin keskittyy, eikä taustahäly haittaa, mutta koska mikrofonit keräävät kaiken äänen ja vaikka näissä jonkinlaiset suodattimet ovat, ei se vastaa täysin normaalia luonnollista kuuloa.. Jonka takia tosiaan neuvottiin pysymään yhdessä kielessä, että Elsalla olisi parhaimmat mahdollisuudet oppia puhumaan. Ja jos hän osoittaa ettei hänellä ole mitään ongelmia puheen ymmärtämisen ja tuottamisen kanssa, on minulla edelleen täydet mahdollisuudet lisätä hänen kielitaitoihinsa myös suomi. 🙂 Mutta se riippuu taas kaikesta mitä hän tekee – kärsivällisyydellä odotellen… 😀

Neilikki, olen vaikuttunut! 🙂 WELL DONE!

Mä olen niin innoissani siitä, että pääsen puhumaan vihdoinkin lapsilleni suomeksi! Ruby ja muu perhe osaa jo vähän, mutta ei se ihan sama asia ole kuin opettaa joku vauvasta asti puhumaan miun äidinkielellä <3

Puhutko muuten Elsalle paljon suomea?

Meriannen

Aikalailla nada. Eli ei siis yhtään – meille on neuvottu pysymään yhdessä kielessä hänen kuulovammansa takia. 🙂

Siis anteeksi pyydetään silittämällä ja/tai halaamalla 🙂

Meillä ensimmäiset uhmat hoidettiin sanoittamalla, erityisesti silloin kun toimintaa ei syystä tai toisesta voitu lopettaa. Esimerkiksi ”Joo, huomaan sinua kiukuttaa. Et haluaisi lähteä takaisin sisälle? Sinua suututtaa tosi paljon. Ymmärrän, mutta nyt pitää mennä kotiin syömään. Onko sulla nälkä? Nyt kuule mennään kipin kapin sisälle, niin saadaan ruokaa jne.”

Jossain vaiheessa tajusin, että uhmakiukkuihin auttoi ennakointi, että kun ennakkoon kerroin että nyt leikitään vielä tämä leikki ja sitten mennään sisälle. Ja sitten tosiaan lähdettiin sisälle leikin jälkeen ja taas sanoitin tekemisen tarkkaan ja useaan kertaan.

Nyt vähän vanhempana (hih, vasta 5v.) on avuksi otettu viiteen tai kymmeneen yhdessä laskeminen, samalla näytän sormilla lukumäärät ja laskemisen jälkeen hengitetään syvään ja sen jälkeen pystyn taas sanoittamaan tekemisiä kun kova huutoitku yleensä tuon jälkeen rauhoittuu.

Joskus auttaa tiukka, lämmin halaus ja lohdutus. Otetaan ns. väliaika. Tuo yleensä auttaa silloin kun on selkeästi tunteittensa kanssa solmussa.

Välillä tilanne menee siihen että omat hermot menee ja huudan että HILJAA (joo, tiedän hölmöintä ikinä), mutta sitten pyydän anteeksi. Meillä anteeksi pyydetään sanan lisäksi selittämällä ja/tai haluamalla. Onneksi lapseni ei ole pitkähihainen, niin mammakin saa heti anteeksi 🙂

Lapseni on kehitysvammainen ja vaikeasti liikuntavammainen (ollaan samassa cp-ryhmässä), eikä kommunikoi puhuen kuin parilla sanalla spontaanisti.

Että tämmöstä meillä 🙂 Tsemppiä!

Meriannen

Tosi, tosi hyviä neuvoja! Olen jo selitellyt jonkin verran tilanteita hänelle, ja paras oli tässä eräänä päivänä kun hän alkoi kitistä syömisen kanssa ja kysyin, että sattuuko hänellä mahaan, hän lopetti itkemisen ja päästi tavallaan sellaisen ”yhymm” äänen, kuin sanoakseen että kyllä. Olenkin juuri miettinyt jo, että miten paljon hän oikeasti puheesta ymmärtää, mutta ei ole vain voinut täysin ilmaista itseään että hän ymmärtää.. Tiedätkö? Joten jos oikein painottaisimme tätä selittämistä, että tiedämme, sanot ei, mutta tämä pitää tehdä.. Niin ehkä hän oikeasti sitä kautta alkaisi ymmärtämään, että ymmärrämme häntä, ja että hänen tahdollaan on väliä, mutta että aina ei vaan kaikki voi mennä sen mukaan mitä hän tahtoo!

Ja minusta on tosi ihana tuo miten sanotte anteeksi! <3 <3 <3

Kiitos ihan hurjasti tosi ihanasta ja avartavasta kommentistasi, tää antoi minulle tosi paljon! <3

Kiva kun auttoi! Joo, tiedän mitä tarkoitat ja uskon että teilläkin Elsa ymmärtää valtavasti, mutta ei vaan pääse itseään ilmaisemaan. Se on niin kurjaa mutta yritän ajatella että pikku hiljaa ne ilmaisun keinot lisääntyy ja aikuisena tilanne on jo paljon parempi 🙂

Naurattaa nuo mun kirjoitusvirheet, autocorrect toimii hyvin, hih pitkähihainen oli parhain! Onneksi ymmärsit mitä tarkoitin.

Meriannen

Minuakin nauratti nuo kirjoitusvirheet! 😀 Mutta autocorrect on just siksi parasta, tulee hyvää viihdettä aina välillä ! 😀

Sitä aina vain yrittää miettiä omalle kohdalle, että miten turhauttavaa olisi jos ymmärtäisi kaiken mitä ympärillä tapahtuu, mutta ei sitä voisi mitenkään ilmaista! Tai omaa tahtoaan muutenkaan, että mä nyt haluaisin leikkiä tuolla mutta miten minä sen äidille ja muille nyt ilmaisen, että asia menisi perille?! Siksikin juuri yritetään nyt niin olla herkkinä ja tarkkailla kaikkea hänen viestintätapojaan.. Ja eritoten olla kärsivällinen. Että pikkuhiljaa ne keinot sieltä löytyvät, eikä tapahdu mitään ihmeitä hetkessä..

Hei muuten, kiinnostaa mistä ”keksitte” nuo taktiilit? Ihanko Enkkulan ammattilaisilta? Ne on tuttuja ja varmasti erityisen hyvä teidän tarpeisiin 🙂

Meriannen

Joo! Tuli meidän näön tukihenkilöltä (teacher of the deaf and vision), joka opetti meille taktiilit ja hän on opettanut niitä myös meidän päiväkodin henkilökunnalle ja muille ammattilaisille! Hänen kauttaan esim. kaikki Bournemouthin alueen erityiskoulut ovat ottaneet taktiilit jo käyttöön. 🙂 Ja nämä oikeasti tuntuvat toimivan, kun ei tarvitse tytön yrittää seurata katseellaan viittomia, vaan hän tuntee ne. 🙂

Ei ole kyllä neuvoja antaa kun ei ole kokemusta, mutta luulisin ymmärtäneeni mitä tarkoitat! Että kun vammattoman lapsen kanssa voi kysyä ja huomioida lapsen mielipiteen tiettyjen asioiden kohdalla, mutta tietyt asiat on pakko tehdä, huvitti lasta tai ei. Ja lasta voi kiukuttaa ties mikä, mutta kaikkeen ei voi eikä pidä antaa periksi. Niin että ihan sama asia vammaisen lapsen kohdalla?

Meriannen

Kyllä, nimenomaan! Ja kun ”taviksen” kanssa voi jo jutella asiasta, kun uhmaiässä kuitenkin jo lapsella on yleensä puhetta ja ymmärrystä siihen tarpeeksi. Miten sitten vammaisen kanssa, jolla ei samanlaisia taitoja vielä ole, mutta uhmaa kuitenkin? Miten saada hänet ymmärtämään, että hänen tahtoaan kunnioitetaan, että kun hän sanoo ”ei”, se tiedostetaan ja siihen reagoidaan, mutta kuitenkin niin ettei hän saa aina tahtoaan lävitse? Kun on asioita, jotka pitää kuitenkin tehdä, heitti lapsi tantrumit tai ei..

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.