Muut
11.10.2015

Olen ollut masentunut. Ja selvinnyt siitä.

Olen ollut masentunut. Ja selvinnyt siitä.

Teemapäivät jatkuvat, eilen lauantaina oli vuorossa Maailman Mielenterveyspäivä.

Masennuksesta ei koskaan voi puhua liikaa – ei koskaan – ja koska olen selvinnyt syvästä masennuksesta, haluan antaa toivoa ja uskoa teille, jotka juuri nyt sen kurimuksen kanssa kamppailette.

Itse masennuin jo teiniaikana. Olen aina ollut täydellisyyden tavoittelija, enkä antanut itselleni anteeksi mitään. Saatoin itseäni syyttää ja nimitellä mielessäni jopa vuosien takaisista pienistäkin mokista, koska ne eivät vain jättäneet minua rauhaan. Pidin itseäni muita typerämpänä, ja uskoin ansainneeni sen koulukiusaamisen, mitä koin koko kouluvuosieni ajan. Kun ystäväni minut jättivät ja lukiota kävin kirjaimellisesti yksin – kun välitunneilla ei ollut ketään, jonka kanssa juoruta. Kun ei ollut ketään, joka olisi ottanut minut vapaaehtoisesti mukaan ryhmätöihin ja uskoin, että kulkiessani koulun käytävillä ihmisten ohi he nauroivat nimenomaan minulle, he supisivat nimenomaan minusta. En tietenkään voi nyt olla varma oliko näin, mutta uskoin näin vahvasti. Ja uskoin, että kaikki näkivät, että minussa on jotain vikaa. Etten kuuluisi tähän maailmaan, että siksi olen yksin.

Masennukseni veti minut jo silloin itsemurhan partaalle. Olin lukion tokalla, ja iltakävelyllä koirani kanssa sidoin koiran sillan kaiteeseen kiinni ja kiipesin kaiteen ylitse. Katsoin alas, valmistauduin hyppäämään. En halunnut elää. En halunnut olla enää kenellekään taakkana. En halunnut olla osa tätä maailmaa, johon en kokenut kuuluvani. Katsoin allani olevaa tyhjyyttä, laskeskelin metrejä. Täydellisyyden tavoittelijana mietin, olisiko hyppy tarpeeksi tuhoisa. Tappaisihan se minut?

Tajusin, että pudotus ei ollut tarpeeksi. Murtaisin vain luita. Ehkä onnistuisin särkemään selkärankani, ja loppuelämäni viettäisin enemmän muiden taakkana, pyörätuolissa.

Kiipesin takaisin.

Hain apua.

Taiteilija ja ystäväni Heli Vatasen omakuva "Masennus". Helin taidetta lisää Facebookissa ja nettisivuillaan.

Taiteilija ja ystäväni Heli Vatasen omakuva ”Masennus”. Helin taidetta lisää Facebookissa ja nettisivuillaan.

Nyt jälkikäteen olen ajatellut, että paranin vähän masennuksesta, mutta en kokonaan. En tuolloinkaan vielä luottanut itseeni, en arvostanut itseäni, en esimerkiksi ennen Dania uskonut että minä olisin rakastamisen arvoinen. Oikeasti. Ja minulla oli melkein sairaalloinen hylätyksi tulemisen pelko. Että ystävätkin, jopa oma perheeni, voisivat hetkenä minä hyvänsä tajuta miten paska minä olen ja voisivat hylätä. Jättää. Kääntää selkänsä.

Minulla oli siis todella hyvät pohjat vielä oikeasti pohjamutamasennukselle. Uskon masentuneeni jo raskauden aikana – huolehdin ja stressasin kaikesta niin paljon. Yritin kontrolloida kaikkea, tehdä kaiken täydellisesti. Sitten Elsa syntyi ennenaikaisesti, yllättäen, enkä edes nähnyt häntä suoraan kun hän syntyi. Vasta kolme tuntia syntymän jälkeen. Sitten hän meinasi kuolla. Ja kun kotiin hänet vihdoin saimme, minulla oli kauheat suorituspaineet. Olinhan äitiyteni ensimetreillä elänyt kliinisessä sairaalaympäristössä, ja kotia ei vain saa yhtä bakteerittomaksi. En saanut pidettyä kotia yhtä siistinä, koin epäonnistuneeni jo siinä, että lapseni ei pystynyt imemään maitoani rinnasta vaan minun piti lypsää. Ja vielä se, kun sitten minun maitoni ei ollutkaan tarpeeksi, vaan sitä piti rikastaa ja lopulta luopua kokonaan, koska tyttö ei kasvanut. Koin olevani huono, niin huono äiti. Parisuhdekin rakoili, kun minä syytin itseäni kaikesta. Sitten alkoi tulla diagnoosia toisen perään, ja minä syytin niistäkin itseäni. Kroppaani, joka imi lapsestani veret ja hän koki sen takia hapenpuutetta, mikä aiheutti hänelle aivovaurioita ja siten näitä vammoja (fetomaternaalinen vuoto).

Masennuin. Olin itsetuhoinen. Ihollani kannan edelleen merkkejä siitä – kun fyysinen tuska helpotti sitä henkistä kipua. Halusin kuolla. Halusin tappaa itseni. Olin vakuuttunut, että Elsalla ja Danilla olisi paljon parempi elämä, jos minä en olisi sitä vaikeuttamassa. Suunnittelin itsemurhaani. Olisin sen tehnyt niin vain ja ainoastaan Danin ollessa kotona, jotta hän olisi hoitamassa Elsaa. Ettei mitään vain voisi tapahtua Elsalle. Minulle oli tärkeää, että hän olisi turvassa.

Onneksi sain apua. Neuvolatäti uskoi minua niistä parista sanasta, kun onnistuin piipertämään etten voi hyvin. Hän järjesti minut perinataalisen yksikön hoitoon, joka hoitaa masentuneita äitejä. Minun ei tarvinnut anella apua – siihen en olisi kyennyt. En olisi jaksanut vaatia apua. Jos neuvolatäti ei olisi minua uskonut, olisin ollut vakuuttunut että se on merkki siitä, että en ole avun arvoinen. Että oikeasti olisi oikein, että tappaisin itseni.

Hyväksyin mielialalääkkeet ensimmäistä kertaa elämässäni. Koin, että mielialalääkkeet olisivat apunani arjessa ja se olisi Elsalle parempi, jos lääkkeiden avulla olisin tasaisempi ja oikeasti kokisin tunteita. Että pystyisin reagoimaan normaalimmin kaikkeen. Hyväksyin lääkkeet, koska ajattelin, että ne auttaisivat minua menemään terapiaan ja jaksamaan terapian.

Kävin terapiassa. Kirjoitin blogia. Sain blogin kautta uskomatonta vertaistukea, uusia tuttavuuksia, ihmisiä, jotka ovat kokeneet samaa. Koin yhteenkuuluvuutta muihin erityislapsien vanhempiin, ja opin etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Ne itsesyytökset, pelot ja ahdistukset tulevaisuudesta.

Hiljalleen paranin. Voisin sanoa, että tänä kuluvana vuonna olen oikeasti kokenut olevani ensimmäistä kertaa elämässäni ehjä. Siihen auttoi myös avun saanti kotiin, kun saimme luotettavan lapsenvahdin ja sain siten enemmän aikaa itselleni. Pystyin lähtemään talosta ilman, että Elsan piti seurata minua kaikkialle. Pystyin lähtemään kotoa ilman, että se oli aina suurien järjestelyjen takana.

Nyt minulla on vielä enemmän aikaa itselleni, kun Elsa aloitti päiväkodin. En osaa edes kuvailla sitä tunnetta, mitä kahvilassa istuminen ilman lapsia minulle antaa. Se, että voin istua alas ja kirjoittaa blogia ilman mitään kotihommia ympärillä tai mitään muita häiriötekijöitä. Että voin hetken olla minä. En vain äiti, tai erityislapsen äiti. Minä. Joka rakastaa kirjoittamista.

Olen oppinut vihdoinkin arvostamaan itseäni, ja ymmärtämään että minä olen oikeasti rakastettava. Että Dan on ollut oikeassa, kun hän on vuosia minulle jankuttanut että minua voi oikeasti rakastaa ja että hän niin tekee, ja että ihmiset, jotka ovat oikeasti minun arvoisiani, eivät ole lähdössä mihinkään. He eivät hylkää minua. Minun perheeni, siskoni, ystäväni, kukaan ei tule minua hylkäämään. He, jotka lähtevät elämästäni, ovat osa elämän kiertokulkua ja niin vain joskus tapahtuu. Eikä se johdu minusta.

Jo ennen kuin tiesin raskaudesta, olin päättänyt luopua mielialalääkkeistä. Kesän aikana ne hiljalleen lääkärin ohjeistuksella lopetin, ja nyt olen ollut kolme kuukautta ilman. Enkä ole niitä tarvinnut. Ei ole ollut ahdistuskohtauksia tai suuren suuria masennussyöksyjä. Olen ollut hormoneiden takia herkillä, itkenyt ja suutahdellut, mutta ei mitään masennukseen viittaavaa.

Masennuksen kokeneena osaan tunnistaa ne vaaran merkit.

Jännitän, josko hormonien takia sairastuisin uudestaan raskaudenjälkeiseen masennukseen. Mutta olen siitä ollut jo alusta asti avoin, ja jutellut siitä kaikille raskauteni hoidossa oleville tahoille. He ovat nyt suunnittelemassa yhteistä eri tahojen kokousta, jossa he istuvat alas ja tekevät toimintasuunnitelman tulevaisuuden varalle. Että jos alkaisin osoittaa vaaran merkkejä, jos olisin masentumassa uudelleen. Silloin ammattilaisilla olisi jo suunnitelma valmiina, ja jokainen, minut mukaan lukien, tietäisi mitä tehdä.

Ja se auttaa minua. Toisin kuin viimeksi, jolloin olin alussa tyhjän päällä ja apu järjestettiin vasta sitten, kun olin jo nenääni myöten masennusmudassa… Nyt tukiverkkoa on jo viritetty, ja sitä vahvistetaan vielä ammattilaisten yhteisillä suunnitelmilla tukea minua ja perhettäni niin, että masennus ei enää pääsisi niin pahaksi kuin viimeksi.

Minäkin selvisin, vaikka ajallaan luulin ettei se edes olisi mahdollista.
Sinäkin selviät. Älä vain anna periksi. Pyydä apua. Vaadi apua. Ja hae vertaistukea. Sitä löytyy netistä, paljonkin.


I have been depressed. I have been at that point when I already climbed over a bridge railing to jump to my death. I have wished for my death, I have thought it is better for everyone if I’m dead. I got help, I have taken meds for it, I have had therapy. For the first time in my life I can say I have felt like I’m healthy and happy – and that is this year. Only this year. But I made it. I have struggled long with my self-confidence and with how I see myself, but I can finally feel worthy and lovable and just.. whole. I have made it, and I know you can make it too. Just keep asking and demanding for help. Work hard for yourself, do not give up. It will be worth it. As when you’ve been that broken, it makes you stronger. You know how its like when life is not good, and then you can appreciate it even more when it is more than awesome. I don’t say it’s easy, the path that has been bombed with depression is never easy to walk on, but there is always the possibility that after next turn it will get easier. And easier. And easier. Till you can only remember those hard days and look how far you’ve come.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Todella avoin ja rehellinen kirjoitus. Annat varmasti omalla esimerkilläsi toivoa tällä hetkellä masennuksen parissa kamppaileville. Ihanaa, että elämä näyttää nyt valoista puoltaan sinulle. Onnellista odotuksen loppupuolta!

Meriannen

Näin toivon <3 Ja elämä on nyt niin paljon helpompaa, kun oma mieli ei ole laittamassa esteitä tielle! Kiitos peppilotta ihanasta kommentista <3 <3

Todella rehellinen ja hyvä kirjoitus. Antaa varmasti vertaistukea sitä tarvitseville! Onneksi oli neuvolantädillä tuntosarvet pystyssä, ei mikään itsestäänselvyys ainakaan täällä Suomessa missä neuvoloiden henkilökunnalla on paljon asiakkaita ja valtava työtaakka. Ihanaa loppuodotusta! 🙂

Meriannen

Minä olen kuullut surullisia tarinoita siitä, kuinka Suomessa masentuneet äidit eivät saa apua niin kuin pitäisi, vaan että siitä pitää taistella.. Ja ylipäätään, vaikka ei olisikaan vanhempi. Kun itse juuri mietin sitä, että minulla ei siihen olisi voimat tosiaankaan riittäneet, ja koen olevani tosi onnekas että minut otettiin tosissaan! Kunpa Suomessakin tajuttaisiin panostaa näihin sosiaalipalveluihin ja tukimuotoihin, jotta apua tarvitsevat apua myös saisivat! <3

Aivan mahtavaa, että kirjoitat näin avoimesti ja rehellisesti. Mutta näin ihmisenä, joka tuntee sinut juurikin sieltä lukioajoilta niin tätä oli tosi vaikea lukea. Ja näin raskaana, niin itkuhan tässä tuli. Ihana, että elämäsi on nyt mallillaan ja toivottavasti masennusmörkö pysyy poissa!! <3

Meriannen

Voi Annika <3 Toivottavasti sinua auttaa tieto siitä, että yksi pelastava tekijäni lukioaikana olit sinä ja kaikki muut kaverit, jota sain meidän SLL/SKP – piireissä! Oli niin opettavaista silloin minulle huomata, että kaikki eivät näe minua samalla tavalla kuin oman koulupiirin ihmiset, ja että ihmiset halusivat tutustua minuun ja viettää aikaa minun kanssani. Olin aina hyvin jännittynyt ja hermostunut tapaamisissa, koska jännitin sitä miten ihmiset ottavat minut nyt vastaan, mutta ihmisten avoin halu tutustua ja olla minun kanssani aivan niin kuin kenen tahansa muun kanssa auttoi. 🙂 <3

Ja toivottavasti tosiaan masennusmörkö pysyy nyt totaalisesti poissa!

Voitko tehdä joskus postauksen sikäläisestä sosiaalijärjestelmästä? Jotenkin tällaisessa romutuksen alla olevassa ”hyvinvointiyhteiskunnassa” noi sun kuvaukset teidän saamasta tuesta melkein järkyttää… siis noinhan sen pitäisi mennä, mutta eipä mene Suomessa. Eli miten sos.terv. palvelut on siellä järjestetty? Vai maksaako kaikki erikseen?

Ja hienoa, että olet päässyt tolpillesi!

Meriannen

Joo, todellakin voisin! Helpoiten pystyn kirjoittamaan tästä kaikesta, mitä itse olen kokenut ja mitä apua me olemme saaneet – kuten olen jo aiemmin kirjoittanut postauksen saamastamme tuesta erityislapsen kanssa, mikä tosin myös kaipaisi päivitystä. Voisin myös kirjoittaa siitä tuesta, mitä saan uuden raskauden myötä, ja tarkemmin mitä suunnitelmia on tuon masennuksen välttämiseen.. Ja esimerkiksi juuri siitä, että miten lapsiperheitä tuetaan (mm. ilmaiset reseptilääkkeet lapsille, ilmainen hammashuolto – samoin kuin raskaana oleville äideille siihen asti, että syntynyt lapsi täyttää vuoden) kuin siihen, miten normiaikuisia nhs tukee (ilmaiset lääkärikäynnit ja -operaatiot yms). Mm. kuinka synnytän täällä ilmaiseksi. Ja miten vauvateho oli ilmainen. Ja kaikki Elsan kokemat leikkaukset ovat ilmaisia. Ja.. ja.. ja…

Kerro vain, mistä haluaisit eritoten tietoa, niin voin aloittaa siitä!

Minä uskon, että masennus on jotenkin elinikäinen. Se voi olla poissa vuosia, mutta palaa kyllä. Tai näin minulla on käynyt. Kolme kertaa olen ollut pohjalla ja joka kerta olen sieltä noussut. Pelottaa, että jonain kertana en enää nousekaan. Masennus on jotain sellaista mitä ei toivo kenenkään kokevan. Ihana lukea, että voit hyvin. Kaikkea hyvää elämääsi 🙂

Meriannen

Masennusta ei tosiaan toivoisi pahimmalle vihamiehellekään! Ja voin tosiaan hyvin kuvitella asian niin, että masennukselle ei koskaan pysty rakentamaan täydellistä immuniteettia. Se ei ole kuin vesirokko, joka kerran koettuaan jäisi kokonaan elämästä pois. Vaan se mahdollisuus on aina olemassa – niin kuin myös niillä harvoilla, jotka minkään asteista masennusta eivät ole koskaan kokeneet. Mutta jos masennuksen on jo kokenut, sen vaaranmerkit pystyy myös tunnistamaan. Koska jo tietää, mitä se masennus on, ja sitä tukea ja apua pystyy hakemaan aikaisemmin kuin silloin ihan ensimmäisellä kerralla. 🙂 Toivottavasti sinullekaan ei koskaan enää tule masennusta – kaikkea ihaninta sinunkin elämääsi, anu! <3

Kaikesta huolimatta Elsa on tuonut teille uskomattoman paljon hyvää! Toki oman ihanan persoonansa, mutta vammojensa vuoksi kaikki ne tukiverkot, ystävät ja tuttavat, Hanlonin… Minä en usko, että kaikella on tarkoituksensa, vaan että lähes kaikki kääntyy lopulta hyväksi, kun vaan sitkeästi jaksaa yrittää!

Meriannen

Elsa on aina ollut se minun vahvin ”turvalinkkini” (safety factor). Esimerkiksi en vain kyennyt tekemään sitä Elsalle, että isä joutuisi tulevaisuudessa kertomaan hänelle että äitisi teki itsemurhan ollessasi aivan pieni. Kuvittelin teini-ikäisen, itseluottamuksen ja -arvostuksen kanssa kamppailevan Elsan yrittämässä tätä tietoa käsitellä, miettiä johtuiko se hänen vammoistaan vai miksi äiti itsensä tappoi, johtuiko se minusta? En. Siihen. Kyennyt. Enkä sitä halunnut. Haluan joskus onnistua sen selittämään Elsalle, että hän on minun pelastajani. Hänen takiaan en luovuttanut, ja jaksoin taistella mieleni mörköjä vastaan. Ja tässä sitä nyt ollaan, paljon paremmassa paikassa 🙂

Ja sekin on niin totta! Monta kertaa masentuneena kiittelin mielessäni sitäkin, että meillä ylipäätään oli niin paljon kaikennäköisiä vastaanottoaikoja ja ammattilaistapaamisia Elsan vuoksi, koska ne pakottivat minut lähtemään ulos talosta. Enkä niitä olisi missään nimessä missannut, koska en ikinä olisi antanut sitäkään itselleni anteeksi, että Elsa kärsisi minun takiani. Koska minä olin jotenkin heikompi. Hänen takiaan menin ja tein, vaikka välillä epäilin rakkauttani häneen. 😀

Ja näin ollen Elsan kautta ollaan saatu rakennettua tosiaan nämä tukiverkostot, ammattilaisten ja muiden kautta kuin myös juuri Hanlonin ja ja ja..! Ja jatkuvasti ollaan etsitty uusia keinoja parantaa elämämme laatua ja tarkistettu, että olisiko mitään muita apu- ja tukikeinoja, joita voisimme saada elämäämme helpottamaan ja parantamaan. Vaikka elämä ei tosiaan ole ollut millään tavalla helppoa, se on .. Kaikki on lopulta mennyt niin kuin kaikella olisi ollut tarkoituksensa. Vaikka se osittain väärältä kuulostaakin, mutta ehkä silläkin on oikeasti tarkoituksensa että Elsa on vammainen? .. ehkä?

Kiitos ihanasta kommentista jälleen tessa <3 <3 <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.