Muut
5.10.2015

Southamptonin reissu kuulon merkeissä

Southamptonin reissu kuulon merkeissä

Viime viikolla torstaina meillä koitti ajat Southamptonin implanttikeskukselle. Olihan Elsan sisäkorvaisteleikkauksesta kulunut jo vähän päältä vuosi, kuin myös istutteiden aktivoinnista. Nyt tarkoituksena olikin siis nähdä leikkauksen tehnyttä lääkäriä, joka suorittaisi lääketieteellisen tutkimuksen, ja sitten audiologia sekä omaa tukihenkilömme. He tarkistaisivat implanttien säädöt ja Elsan kuulon kehityksen sekä muuttaisivat implanttien säätöjä tarvittaessa.

sateenkaarinauha

Päiväkotiin matkalla – päiväkodin ”tunniste-esine” on sateenkaarinauha, joka kertoo Elsalle minne olemme matkalla. Tässä vasta opettelemme ja ihmettelemme, mitä tämä nauha nyt merkitsikään!

Ajat olimme sopineet iltapäiväksi, sillä torstait ovat meidän päiväkotipäiviä enkä halunnut hänen missaavan yhden yhtä päivää. Sain potilaskuljetuksen sovittua sopivasti niin, että tyttöni mun ehtisi aamulla viettää kiireisen hauskan päivän päiväkodissa, sitten lounas kotona ja huristeltaisiin sitten Southamptoniin. Pakkasin laukut aamusta heti molempiin menoihin, ja heitettyäni tyttären päiväkotiin kävelin taas kahvilaan istumaan ja tekemään töitä. Blogihommia!

kahvilassa

Tällä kertaa en itkua tihrustanut päiväkodin ovella ollenkaan, ja ihan innoissani lyllersin kahvilaan omaa aikaani viettämään. Tabletti esille, ruoka tilaukseen ja postaukset tulille! Siinä kahdessa tunnissa, minkä Elsa vietti päiväkodissa, minä sain valmiiksi kirjoitettua kaksi postausta. Oloni oli reipas ja aikaansaanut; tuntui, että olin saanut paljon enemmän aikaan noina kahtena tuntina kuin ikinä viettäessäni saman verran aikaa kotona.

Päiväkodissa minua odotti onnellinen ja väsähtänyt tyttö, joka oli kikatellut leikkiessään Liisan kanssa ja oli hyvin syönyt välipalalla hedelmäsosetta ja juonut erikoismaitoaan. Kotona ehdimme juuri syödä pikaisesti lounaan, kun kyytimme saapui. Elsa nukahti melkein välittömästi, kun auto lähti liikenteeseen.

Vähän päältä tunnin päästä olimmekin jo Southamptonissa. Minua jännitti. Miten paljon olemme onnistuneet pitämään implantteja tytöllä päässä? Ovatkohan he edelleen tyytyväisiä Elsan kehitykseen? Yritin peitellä jännitystäni, hymyilin vain kun he tulivat hakemaan meitä audiologin huoneeseen.

Kuulotestit alkoivat – he soittaisivat eri taajuuksia eri voluumeilla, ja me seuraisimme tytön reaktioita. Kuulisiko hän? Minä jostain syystä odotin kovempaa voluumia, mutta minun korviini kuulosti siltä kuin he olisivat soittaneet niitä ääniä hieman puheääntä hiljaisemmalla. Ja Elsa reagoi! Nosteli kulmakarvojaan, jähmettyi paikoilleen, läväytti silmänsä aivan auki, pupillit laajenivat. Jokaisen äänen kohdalla. Hän kuuli! Hän reagoi! Hän hymyili, jokelteli, potki lattialla niin että hän matkusti selällään ympäri leikkialustaansa. Audiologi ja tukihenkilömme hymyilivät; he olivat tyytyväisiä.

elsasouthampton

Sitten he tarkistivat molemmista implantista vuorollaan säädöt kuin myös niiden käyttötilastot. Ne tilastot minua jännittivät. Olemme yrittäneet pitää noita implantteja niin paljon päällä kuin mahdollista, mutta ne tipahtavat hänen päästään niin helposti pois. Hän hankaa päätään tuoliensa päänojiin, ja ne tipahtavat. Hän kääntelee päätään lattialla, ja implantit tipahtavat. Jos hän vain pystyisi pitämään päätään pystyssä, tukematta sitä mihinkään jatkuvasti, implantit myös pysyisivät päässä. Mutta mitä tahansa hän tekee, implantit tipahtavat paikoiltaan. Ja jos ne eivät tipahtaisi, tyttö hakee huomiota ottamalla yhden implanteista itse pois ja heiluttelee sitä kasvojensa edessä kuin voitonmerkkiä. Katso äiti, mitä minä onnistuin tekemään!

He vilkaisivat tilastoja, ja sanoivat:

Täältä näkyy selvästi, kuinka paljon teillä on vaikeuksia pitää implantteja tytön päässä. Tämän mukaan laitat implantteja päähän takaisin keskimäärin 67 kertaa päivässä…

He ymmärsivät.
He eivät syyttäneet.
Eivät painostaneet.

Minulta melkein pääsi itku.

He säätivät vielä implantit tytön tämänhetkistä kuuloa vastaavaksi, ja sitten lähdimme morjestamaan lääkäriä. Hän tarkisti tytön korvat, kysyi onko ollut korvatulehduksia (ei) tai mitään ongelmia (ei muuta kuin kauhean vaikea pitää noita implantteja päässä). Sitten olimmekin valmiita lähtemään kotiin.

Kotiin, missä meitä odotti valmis illallinen. Lohta.

Hyvä päivä.


We had an appointment on Thursday at the Auditory Implant Service in Southampton University. I packed bags in the morning and took Elsa to the nursery for couple of hours, and I had some valuable me-time at a café and worked for the blog. I felt like I had achieved a lot after I left the café, it was so good to write when there was no distractions like housework to get me out of the writing zone! At the nursery I had a really content and happy little toddler waiting for me, who had enjoyed playing with her toys and had had a good snack with the other kids at snack time. We got home, had lunch and then we got hospital transport to pick us up for Southampton. Elsa fell asleep immediately when the car started moving!

I was nervous. How well have we been able to wear the cochlear implants? Are they still happy with Elsa’s development? The audiologists started playing different levels of sounds to her and we were to see if Elsa reacts to anything. What I was surprised at was the volume; it seemed to be a bit lower than a normal speaking volume. And Elsa reacted! She lifted her eyebrows, closed her eyes, flicked them right open, got totally still, smiled.. To. Every. Played. Noise. I was so impressed and proud.

Then they had a look at the settings of the processors and how much we’ve worn the implants in general. That was the part I was nervous about. We’ve tried hard, but it is difficult. When Elsa is on any of her special chairs, she knocks the implants off because of the headrest. If she is on the floor, she knocks the implants off when moving around on the floor/looking around/doing anything. Whatever she does, the implants comes off. Even if they don’t, she will grab one of them and hold it in front of her face to get attention from me like saying look mummy what’ve done!

They had a look at the stats and turned around to say to me:

We can clearly see how difficult it is for you to keep them on her. It says here that you put them back on estimately 67 times a day..

They didn’t blame me. Pressure me. Lecture me.
They understood.

I felt like crying.

Then we saw the doctor who did a brief medical examination on Elsa – all was good – and then we were off to home. Home, where daddy had prepared us salmon for dinner. Yummy yum!
rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Pysyisivätkö nuo paremmin paikallaan, jos pään yli vetäisi vaikka verkko”hatun” tai -”sukan” tai pukisi päälle ohuen myssyt tai pannan?

Meriannen

Ollaan kokeiltu vaikka miten montaa erilaista myssyä, hattua ja pantaa sekä tiukempiakin vaihtoehtoja, ja tiukat vaihtikset aina oikein ”ampuu” pois päästä kun hän niin liikkuu ja heiluttelee päätä lattialla, ja vähän sama homma noiden myssyjen ja pantojen kanssa! Tää on tällainen ikuiselta tuntuva kärsivällisyysharjoitus meille vanhemmille! 😀 😀

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.