Muut
2.10.2015

#ylpeäarvistani

#ylpeäarvistani

Arpiin suhtaudutaan negatiivisesti. Jos joku niitä kuvaisi, minä mieltäisin ne valokuvat ahdistaviksi, pelottaviksi – arvilla viestittäisiin rankkaa elämää, pelottavia kokemuksia, kipua.

Moni häpeää raskausarpiaan. Niitä syntyy, kun iho venyy ja paukkuu esimerkiksi juuri raskaana ollessa. Pidän kuitenkin enemmän englanninkielisestä versiosta, stretch marks, koska se kuvaa tilannetta niin paljon paremmin. Raskausarpiahan ei pelkästään tule raskaana ollessa. Itselle niitä on elämäni ajan ilmestynyt niin rintoihin kuin esimerkiksi pakaroihin ihan ilman raskautta, kun kiloja on vain hetkellisesti ilmestynyt kehoon nopeammassa tahdissa. Tai kuten rintojeni osalta, kun hormonitasapainoni ilmeisesti muuttui kaksikymmentä täytettyäni sen verran, että aivot lähettivät käskyn tisseille että ”kasvakaa”. Ne ovat vaalenneet vuosien varrella, eikä niitä enää huomaa. Nyt ennen raskautta minulla oli väsynyt kaamoskausi, jolloin en jaksanut liikkua niin paljoa. Maha kasvoi, ja venymisjäljet ilmestyivät. Nyt niitä on tullut lisää ihan vauvamasun kasvamisen myötä.

Minäkin niitä häpesin aluksi. Olette ehkä huomanneet, kuinka en sosiaaliseen mediaan pahemmin ole raskausmasukuvia laittanut? En niitä napsinut, koska nuo syvät, tummat viivat häiritsivät. Häpesin, kun masuni ei ollut niin kaunis ja virheetön kuin äitiysmainoskuvien upeat raskausmasut.

aroi

Heräsin tätä miettimään, kun ystäväni linkitti minulle artikkelin upeasta mallikaunokaisesta, joka on uraansa tehnyt kaikista epäilyistä ja latistamisesta huolimatta ylipainoisena. Hän uhmaa kauneusihanteita, ja osoittaa omalla olemuksellaan ja persoonallaan, kuinka jokainen on kaunis. Ei tarvitse olla laiha tai pepun tietynlainen, ei tarvitse tissien olla terhakkaat ja tai pulleat, vaan meistä jokainen on kaunis.

Se pysäytti. Miksi minä siis häpeän näitä arpia? Miksi? Nehän kertovat vain siitä, että kiloja on kyllä tullut. Ja että masuni lämmöissä kasvaa uusi upea ihmisalku, oma persoonansa.

Postasinkin välittömästi instagramiin kuvan noista arvista. Käytin tuon mallikaunokaisen omaa hashtagia, #effyourbeautystandards, koska hänen ansiostaan sain tämän rohkeuden ja ymmärsin oman hupsuuteni asian suhteen.

Pohdin suhtautumistamme myös muihin arpiin. On pienistä arjen onnettomuuksista tulleita arpia, kuten peukaloni arpi. Mitä en häpeä. Kokkaillessani joskus kiireessä onnistuin leikkaamaan peukaloni auki säilykepurkin kanteen. Se oli niin syvä, että se olisi tarvinnut tikkejä, mutta minä en mennyt sitä näyttämään ajoissa kenellekään. Tai polvessani oleva arpi lapsuudestani, kun leikin Tarzania metsässä ja käytin kuusen oksia liaaneina. Satuin kerran laskeutumaan polvilleni niin, että raapaisin polven muistaakseni terävään kantoon. Enkä minä sitäkään arpea häpeä.

Miksi siis häpeäisin näitä arpia? Ne ovat ihan samalla tavalla arpia kuin nuokin pienistä sattumuksista syntyneet. Vaikkakin ovat tulleet lihomiseni takia, tai vauvamasun takia. Ne tulevat vaalenemaan ajan myötä, ja vaikka eivät tekisikään, niin ne ovat minulle aina muistona tästä raskaudesta. Aivan niinkuin ne vaaleat viivat tisseissäni, jotka muistuttavat minua siitä, että aina nämä mollukat eivät ole olleet näin isot. Ne muistuttavat siitä tytöstä, joka toivoi isompia rintoja, ja ne luonnostaan sai. Mikä minua itseasiassa nyt huvittaa, koska nykyään mieluummin ottaisin ne pienemmät tissit. Tai se polveni arpi, joka muistuttaa minua kaikista niistä hauskoista leikeistä, joita lapsena lapsuuskotini metsissä puuhailin.

arvet arvet

Blogimaailmassa on ennenkin puhuttu oman itsensä arvostamisesta sellaisena kuin olemme, ja raskauden kokeneet naiset ovat aiemminkin ottaneet kehostaan kuvia ja taggailleet niitä sosiaalisessa mediassa – kuten The Beautiful Body-haaste.

Minä haluaisin keskittyä arpiin. Heilauttaa sitä häpeän verhoa, joihin ne on kiedottu. Haluaisinkin aloittaa nyt haasteen, jossa otamme kuvan arvistamme, oli ne sitten näitä venymisarpia tai muita. Osallistuminen ei ole sidottu sukupuoleen, sillä arpia saamme me kaikki. Jos olet bloggaaja, kirjoitathan pienen kertomuksen arvistasi kuvien kera, ja postaat sen tagilla #ylpeäarvistani. Olit bloggaaja tai et, mutta käytät sosiaalista mediaa (Facebookia, twitteriä, instagramia, ym.), otathan kuvia arvistasi ja postaat ne mieleiseesi mediaan samalla tagilla, kertoen kuvatekstissä miksi olet ylpeä arvestasi? Mistä se kertoo, mistä sen sait, mistä se on muisto?

Jos sinulle on OK, että postaan kuvasi ja arpesi tarinan haasteen tuloskoosteessa, taggaathan sosiaalisessa mediassa minut kuvaasi (nimimerkkini kaikkialla on @meriannen) ja jos olet postannut arvistasi blogiisi, heitäthän minulle linkin kommenttina? Facebookissa voit tagata joko blogini fb-sivut (@meriannenmielessa) tai laittaa minulle kuvat tarinoineen yksityisviestillä. Sähköpostiinikin (blogi@meriannen.com) saa kuvia laittaa!

Parhaimmillaan arvet voivat olla myös muisto selviytymisestä. Arvet koetusta kotiväkivallasta, mistä olet rimpuillut nyt pois ja elät nyt turvallista elämää. Masennuksen kautta itsetuhoisuudesta, josta olet nyt selvinnyt – kuten minä. Autokolarista henkiinjääminen. Lasketteluonnettomuus, joka säikäytti.

arvet

Toivon, ettei tämän haasteen myötä kukaan muu enää peitä kehoaan vain jonkun elämän jäljen, arven, takia. Ettei kukaan muu enää jättäisi ottamatta masukuvia raskausmasusta vain venymisarpien takia. Minäkin aion ottaa nyt enemmän kuvia masustani. Välittämättä noista arvista.

Koska ne ovat muisto. Eikä kenenkään iho ei ole virheetön. Eikä sen tarvitsekaan. Ihomme on elimistömme suurin elin, ja aivan kuten meistä moni keraa iholleen muistoja tatuointien kautta, meistä jokainen saa elämän pienistä kolhuista ja tapahtumista myös luonnollisesti merkkejä iholleen. Eikä meidän niitä tarvitse hävetä!

Täytetään media arvilla!

Meriannen mielessä Facebookissa | Instagramissa | Twitterissä | Ask.fm:ssä | Pinterestissä


Scars and stretch marks. Isn’t it funny how we are ashamed of them? Even though we collect memories to our largest organ, skin, as tattoos, the naturally happened marks on our skin are something we want to hide. I was ashamed of my stretch marks that much that I was not taking photos of my swelling baby belly, as I was so distracted by the deep purple marks on it. My belly is nothing like in those maternity adverts that picture the beautiful perfect pregnant bellies without any stretching marks on them.

I started to wonder why we are ashamed of them, and realised I’m not humiliated by the other scars in my body. Like the scar on my thumb, that I got when I was cooking in a hurry and cut my finger open with a sharp tins lid. Neither I’m ashamed of the scar in my knee that I got when I was a child playing Tarzan and swinging around using trees branch and hit my knee when I landed badly on it.

Every body is different, and nobody has a perfect flawless skin. It collects marks from our lives, and they really are memories of what has happened to us. So even though my stretch marks are there because I have got some weight on quickly and been pregnant, in the end they are memories of this pregnancy for me. Why should I be ashamed of the miracle happening inside me? Why should I be ashamed of the marks it leaves to my body?

Therefore I started this new challenge. I would love to see your scars and hear what they are memories of. It doesn’t matter if they are stretch marks or something else, if you are a male or female, we all get scars. They might be memories of domestic abuse that you have survived from, a car crash that you experienced, or self-harm that you did when you were depressed but are not anymore (just like me). Post your photos to your blog or elsewhere in social media with the hashtag of #proudofmyscars and tell the story behind the scar too. If you would like me to share your photos and stories in my upcoming blogpost that follows up this one then please feel free to tag me in your posts/share your links with me/email me the photos with your story to blogi@meriannen.com!

Let’s see our scars as they are. Memories of our lives.

Meriannen mielessä on Facebook | Instagram | Twitter | Ask.fm | Pinterest

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Ne ovat liekkitatskoja! 😀 (Lähde: joku lukemani Lasten suusta -juttu)

Niin ja kuvatki oli hienot, ei vaan teksti ?

Hieno teksti ? mulle puhkesi aikuisiällä vähän aknea. Aluksi harmittelin sitä, mutta nyt arvet ovat jo melkeinpä vaalenneet ja pari arpikohtaa on muistona yhdestä elämänvaiheesta. Jos ne jotain häiritsee, niin voi voi ? nykyään arpiakin voi ”hoitaa” monin tavoin, mutta olen jo jotenkin tottunut niihin.

Meriannen

Totta, arpia voi hyvin myös hoitaa ja tarvittaessa myös peittää meikillä! Mutta kuten sanoit, myös nuo arpesi ovat muisto yhdestä elämänvaiheesta! 😀 Ne voivat olla muisto siitä ajasta, kun iho jostain syystä voi huonosti, ja miten nyt menee! 😀 Kiitos ihanasta kommentista! <3 🙂

Mulle oli kova paikka kun raskaus aikana lihoin niin paljon ja 3vkoa ennen synnytystä tulivat raskausarvet koristamaan mahaa koko komeuteen! Olin juuri saanut vartaloni omiin ihanne mittoihin ennen raskautta ja olen koko ikäni pallotellut ylipainon ja liian laihan kanssa ja ollut koulukiusattu painoni takia koko peruakoulu ajan.. Mutta nykyään kun katson mahaani ja arpiani siinä ja samaan aikaan tuota 1,6v poikaani niin en voisi olla onnellisempi arvistani! Sinä oot aina niin rohkea ja aito nainen, kiitän taas blogistasi, olet perheesi kanssa mahtava! <3

Meriannen

Oman kehon hallinta ja sen menettäminen on kyllä aina kova pala, ja itsekin yritän muistaa nyt että voin kyllä hyvin saada itseni vielä kuntoon hyvin raskauden jälkeen! Yritän vain ottaa rennosti, ja olla huolehtimatta noista ylimääräistä kiloista. Mutta toisin sanoen ymmärrän todella hyvin aiemman tuskasi! Mutta juuri niin kuin sanoit, arvista voi olla onnellinen, ne ovat tosiaan muistoja elämämme tapahtumista! Niin ihana oivallus <3

Ja oi, kiitos <3 ihan herkistyin!! <3 <3

Sä oot kyllä niin mahtava!! Arvet kertoo elämästä <3 Mulla ot ikuisesti mukana muisto otsassa siitä mitä käy kun hakee vähän liian innokkaasti kylpyankkaa, juoksee tuhatta ja sataa kapeaa tarhan käytävää ankka kourassa kun tarhakaveri päättää "yllättää" avaamalla käytävän oven suoraan mun pikku otsaan! Tohonkin arpeen liittyy vaan hyviä muistoja siitä huolenpidosta mitä sain tarhatädeiltä, äidiltä ja terveyskeskuksen hoitajilta <3

Meriannen

AnnaRosa – kiitos! Sait mun jännityksen kaikkoamaan. Mua jännitti jostain syystä niin paljon postata tää! En edes tiedä miksi 😀 Ja ihana tarina sun arvella! Niin suloinen, että saa mut hymyilemään – mä näen sut niin juoksemassa kumiankan kanssa pitkin käytäviä <3 Mun nenän varressa oleva pieni arpi on paljon "tylsempi", sain sen mun vesirokosta 😀

Ikää oli siis 5-vee eli ei ihan viimeviikolla tapahtunut 😉 Arpi kyllä on ja pysyy vaikka sen aina unohdankin.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.