Perhe-elämä
30.9.2015

Maanantain päiväkotiaamu

Maanantain päiväkotiaamu

Maanantaina meillä oli se ensimmäinen oikea päiväkotipäivä. Nimittäin annoin tytön Liisan osaavaan hoitoon, käänsin selkäni ja lähdin.

elsakotiovi

Kuulostipa se kylmältä. Mutta melkein näin siinä kävi. Irroteltuani Elsan rattaistaan, kannoin hänet päiväkotiin sisälle. Siellä meitä vastassa olikin Liisa, joka minut päivitti välittömästi tulevasta. Puhuimme selkeimmästä tavasta Elsalle tehdä tämä luovuustilanne. Päädyimme siihen, että toisin hänet jatkossa pyörätuolissaan sisälle, enkä enää irroittelisi häntä tuolistaan ulkosalla ja kantaisi sisälle. Näin myös tehtäisiin tytölle selkeämpi toistuva tilanne, mikä oppia – äiti sanoo minun ollessa vielä rattaissa hei hei, sitten Liisa laulaa tervetuloa-laulun ja mennään sitten taaperohuoneeseen, minne äiti ei enää seuraa. Sitten session loppua kohden tyttö laitetaan jo uudestaan pyörätuoliin ja he menevät hetkeksi ulkoilemaan, mistä minä tulen sitten hänet noutamaan. Taas johdonmukaisesti pyörätuolissaan.

Ojensin tytön Liisalle syliin, ripustin tytön päiväkotilaukun hänen omalle nimikoidulle paikalleen, pussasin ja sanoin heipat tytölle. Käänsin selkäni kirjoittaakseni sisääntuloajan rekisteriin, ja kääntyessäni takaisin sanoakseni vielä sen ihan viimeisen heipan, oli Liisa jo häipynyt Elsan kanssa.

Hän tiesi.

Sydämestäni kouraisi, itku nousi silmiin. Sinne se meni. Minun tyttö. Keräsin itseni ja astuin ulko-ovesta pihalle. Minulla olisi nyt puolitoista tuntia itselleni.

Mutta minua itketti. Tuntui niin alastomalta mennä jonnekin ilman Elsaa. Pysähdyin hetkeksi päiväkodin eteen, hengitin. Kuuntelin ympäristön ääniä ja katselin päiväkodin pihaa. Sitä, miten yksi hoitajista siisti pihan aluetta ja varmisti, että piha olisi turvallinen lapsille tulla sinne leikkimään tunnin sisällä. Huomasin ikkunasta Liisan, joka oli selkeästi keskittynyt minun tärkeimpääni. Elsaan. Se näky rauhoitti, ja jatkoin matkaa.

pohtivaelsa

Juoksin lähimpään kahvilaan, tilasin kahvit. Kaivoin kalenterini esille ja ryhdyin suunnittelemaan viikon postauksia. Ryystin kahvia, yritin postata instagramiin kuvaa tilanteesta, kirjoittelin ajatuksia ylös kirjaseeni. Helpotti. Olo oli rennompi.

Suunnittelin, että seuraavalla kerralla tulisin myös kahvilaan, mutta tällä kertaa ihan läppärin kanssa. En menisi kotiin itkemään tai tekemään kotitöitä. Menisin ihan muualle, istuisin alas, keskittyisin blogiin tai johonkin ihan muuhun, mikä juuri sillä hetkellä minua inspiroisi. Ottaisin nämä hetket vain itselleni.

Puolitoista tuntia meni normaalia hitaammin, mutta sitäkin enemmän se tuntui minun ajaltani. Ajalta, jolloin minun ei tarvinnut huolehtia yhtään mistään muusta kuin itsestäni. Siitä, tilaisinko kahvilasta voileivän itselleni, mitä seuraavaksi ideoisin blogia varten. Pohdin, miltä tuntuisi ottaa kaksinkertaisesti sama aika itselleni ihan pian. Niin kuin olimme Liisan kanssa siinä aulassa keskustelleet, Elsan hoitoaikaa kasvatetaan puolella tunnilla kerrallaan vähitellen, kunnes tyttö viettäisi päiväkodissa aamuyhdeksästä kahteentoista joka maanantai ja torstai. Vammaisuutensa takia tuohon hoitoaikaan siirrytään niin hiljalleen kuin mikä näyttäisi sopivan Elsalle itselleen parhaiten. Että hän saa kaiken hyödyn irti päiväkodista.

Jännitin mennessäni hakemaan tyttöä takaisin. Miten heillä oli mennyt? Oliko tytöllä ollut hauskaa? Nauttiko hän Liisan seurasta yhtä paljon kuin edellisellä kerralla?

pihlajat

Minulle kannettiin takaisin hyvin väsynyt, mutta tyytyväinen tyttö. Kerrottiin, kuinka hän ei ollut valittanut ollenkaan eikä kyyneliäkään oltu vuodatettu. Kuinka Elsa oli innokkaasti maistellut muiden lasten kanssa mansikkaa ja viinirypälettä välipalalla, ja kuinka hän oli ahkerasti leikkinyt värikkäillä leluilla, kuten seurannut katsellaan jotain lelua, jossa oli ollut vilkkuva valo. Elsa katseli minua rauhallisena Liisan sylistä, eikä hänellä selvästi ollut mitään kiirettä tulla kotiin.

Jätettiin kiitolliset heipat hoitopoppoolle, ja kävelimme kotiin. Hyvä, että ehdin kotona tytölle edes tarjota kaloririkasta maitoaan välihuikaksi, kun hän oli jo nukahtanut unilleen. Tästä taitaa olla tulemassa tapa! Päiväkodissa leikitään ja touhutaan ihan väsymykseen asti, ja heti kun kotiin päästään niin uni voittaa.

Tyttö nukkui reippahat kolme tuntia, aivan niin kuin viimeksikin.

kavely

Päiväkoti todellakin tekee ihmeitä.


On Monday we had the first proper day at the nursery. Meaning that I dropped Elsa off to the nursery and actually left the building. I thought I would be fine but actually the leaving part was harder than I expected. When they disappeared out of my sight it felt like my heart was ripped off my chest and the tears were filling up behind my eyes. I left though, I didn’t linger any longer there. I stopped outside the nursery just to calm down and happened to see Liisa from the window. She was all concentrated on my daughter, and seeing that calmed me down. I went to a closest cafe, drank coffee and planned my blogging for the week. I had hour and a half for just myself, which went by slowly.. But I actually enjoyed it. When I went to pick Elsa up I was nervous – how did she do this time? Did she enjoy it as much as last time?

Yes, she did. She had settled in immediately, started smiling, played eagerly with the toys Liisa gave her, tried some strawberry and grapes with the other kids at snack time.. In Liisa’s lap I saw tired but really content little toddler of mine. Again, it took her less than a half an hour to get down to sleep after nursery at home, and she slept three hours straight. Nursery really does make miracles happen.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.