Perhe-elämä
5.8.2015

Vuosi sitten tänään: REPOST sisäkorvaistuteleikkaus

Vuosi sitten tänään: REPOST sisäkorvaistuteleikkaus

Lukiessanne tätä meidän koko poppoo istuu bussissa matkalla Savoon, perheeni luokse. Vuosi sitten tähän aikaan meininki oli kuitenkin ihan erilainen. Eipä silloin käynyt mielessäkään, että vuoden päästä samaan aikaan oltaisiin Suomessa…

Mitä siis tapahtuikaan vuosi sitten?


Leikkauspäivä – äidin fiiliksiä sisäkorvaistuteleikkauksesta

WP_20140805_001

Tytön nukkuma-asento – johon kierähti itse! Selältä sivulleen alkaa siis luonnistua jo nukkuessakin!

Puoli kuudelta tiistaiaamu virallisesti starttasi, vaikka itse olinkin ollut unestaan havahtunutta tyttöä uudelleen nukuttamassa aamukahden aikaan yöllä. Silmät ristissä nousimme tuon karvaisemman puoliskoni kanssa sängyn lämmöistä ylös, Dan laittoi vahvat kahvit tulille ja minä otin kännykästä muistilistan esille. Aloin robottimaisesti tarkistamaan, että tytön hoitolaukussa oli kaikki tarvittava, valikoin vaatekaapista hänelle leikkauksen jälkeiselle ajalle sairaalaan vaatekappaleita laukkuun mukaan, tein ja pakkasin meille evästä.. Istahdin nuokkuvan mieheni viereen ryystämään kahvia ja hellimme yhdessä unestaan herännyttä tytärtämme, joka välittömästi alkoi inisemään aamupalansa perään. Sydäntä vihloen yritimme pitää hänet viihdytettynä niin, ettei raukka vaan tajuaisi, ettei tänä aamuna aamupalaa nenänsä alle saisikaan.

Olimme edellisenä yönä valvoneet keskiyölle saakka, jotta saimme tytön napaan tungettua vielä puuroa ennen keskiyön rajapyykkiä. Tuntui julmalta väkipakolla herättää suloisesti syviä unia näkevä lapsi, mutta ei siinä muu auttanut – muuten olisi ollut seuraava päivä varmasti erityisen ankea. Vaipan vaihto ei yksinään tyttöä herättänyt, vaan piti läntätä kosteuspyyhe keskelle kaunista vauvannaamaa ja hieroa sillä reippaasti, että tytön sai havahtumaan. Hyvät unenlahjat, täytyy myöntää. Keneltäköhän saanut?
(Ennen kuin oma äitini ehtii vastata, niin minulta.)

InstagramCapture_28da4435-0be6-4b84-abd8-1f6b28b2e539

Matka sujui hiljaisuuden vallitessa. Potilaskuljetuksen kuskimme yritti pitää juttua ensin yllä, mutta huomasi pian saavansa vain hyvin suomalaistyyppisiä vastauksia. ”Joo.” ”Ei.” ”No niinpä.” ”Jep.” Pian Dan olikin takapenkillä unessa, ja minä silittelin mietteliäänä tyttömme silhoista poskea.

Saavuimme ajoissa sairaalalle, missä se suuri tunnemyrskyinen päivä ihan totisesti pääsi alkamaan. Osasto oli sentään jo ennestään tuttu, tyttären sänkypaikka oli jopa samassa huoneessa missä se oli tyräleikkauksen aikoihin. Meitä vastassa oli D, tuo aivan ihana sisäkorvaistutetiimimme tukihenkilö. Ymmärtääkseni hänellä oli vapaapäivä, mutta hän oli silti asiakseen ajanut sairaalalle vain meitä vastaan ja meidän henkisenä tukena olemaan! Hän meitä sitten jututti, piti mielialaa yllä, kyseli leikkauksen jälkeisten aikojen suunnitelmia ja muutenkin oli vain läsnä. Pahoittelimme moneen otteeseen, ettemme olleet aivan parhaimmassa sosiaalisessa kunnossa. Hän vain nauroi vakuutellen, että huolestuttavaa olisikin jos olisimme olleet.

Sairaanhoitaja punnitsi tytön ja kyseli vaihteeksi koko tytön sairashistorian. On aina niin mielenkiintoista kerrata koko tarina kerralla.. Hoitajan jälkeen touhukas aamuvirkku leikkaava lääkärimme tuli meitä jututtamaan, kyseli fiilikset ja tiedusteli mahdolliset kysymykset ja jatkoi sitten viihterin askelin eteenpäin. Jäimme odottelemaan nukutuslääkärin näkemistä, mutta siinä sitä vasta tunteja sitten kestikin.

Sitä odottamisen tuskaa..

WP_20140805_10_28_16_Pro__highres

Odottava potilas. Nälkäinen sellainen.

Sairaalan työpäivään mahtuu tietenkin vain tietty määrä leikattavia potilaita, ja siitä leikkausajasta Elsa tuli viemään leijonaosan. Tämän vuoksi meille alun perin kerrottiin, että tyttö todennäköisesti pääsisi leikkaussaliin joko ensimmäisenä tai sitten lounasaikaan – ja osastolla meitä infottiinkin, että tyttöä ennen oli vain kaksi ”nopeaa tapausta”. Odottaminen oli niin suloisen tuskaista. Toisaalta halusi, että tyttö pääsisi mahdollisimman nopeasti leikkaussaliin, jolloin koko homma olisi nopeammin ohitse ja tyttökin pääsisi takaisin nauttimaan ravinnosta – mutta toisaalta sitä toivoi vielä edes pienen hetken lisää vielä leikkaamattoman tytön kanssa. Tytön, jolla oli ehjä kallo, ja joka oli hereillä. Pirautinpa minä oikein sievät pienet kyyneleet, kun ajatus tytön menettämisestä iski tajuntaani – entäs, jos hän ei herääkään nukutuksesta? Entä, jos jotain menee vikaan? Piti ottaa tyttö tiukkaan haliin ja pussata naama ihan puhki. Vannotin tyttöä suomeksi, että hän ei sinne leikkauspöydälle sitten jää, vaan tulee minun luokseni takaisin. Koska äiti ei osaisi olla ilman omaa pikkuruistaan.

WP_20140805_014

Puolenpäivän jälkeen hoitaja toi tytölle sairaalakaavun, mihin vaitonaisina tyttäremme puimme. Tässä vaiheessa D:n piti lähteä jo takaisin, mutta varmisti vielä että meillä oli hänen puhelinnumeronsa sekä hänellä meidän – että yhteyksissä oltaisiin vielä saman päivän aikana. Mitään ei vielä kuitenkaan hetkeen tapahtunut. Ehti hyvin hitaasti raahustaa eteenpäin tunti, ennen kuin nukutuslääkäri pelmahti paikalle.

”Onko mitään allergioita?” ”Onko ikinä saanut Ibuprofeenia tai Paracetamolia?” ”Onko hän ollut aiemmin leikkauksessa?” ”Nukutettu aiemmin?” ”Milloin söi ja joi viimeksi?”
”Miksi hän on kuuro?” No siinäpä vasta kysymys. Kerro sinä meille?

Kysymystulvan tipautettuaan hän hiihti matkoihinsa, ja sitten se tuli. H-hetki.

WP_20140805_009

Veimme tytön yhdessä alakertaan, missä leikkaussalissa avustavat hoitajat kysyivät ne samat kysymykset uudelleen. Milloin syönyt viimeksi, onko allergioita.. On kuin irtaannuin kehostani, katselin isänsä sylissä rauhallisesti makailevaa tyttöä enkä enää halunnut ajan liikkuvan ollenkaan. Pysähdy, jäädy, älä juokse.. Mutta niin tuli se aika, ja minä lähdin tyttöä viemään leikattavaksi. Istahdin nukutuslääkärin osoittamalle jakkaralle ja ohjeiden mukaisesti pitelin tyttöä sylissä. Varoittamatta pieni muovinen maski asetettiin tyttäreni pienille kasvoille, ja ollenkaan vastustelematta tyttö vaipui uneen. Minun pyydettiin kauniisti laittamaan tyttö leikkauspöydälle, ja tottelin. Kuin olisin itse ollut huumattu, hitaasti. Uskomatta että minua ei oltu varoitettu. Olisin halunnut sanoa pienen rukouksen, pienen toiveen tytölle päin naamaa vielä siinä, ennen kuin uni hänet veisi. Vielä kerran olisin halunnut vannottaa, että tule takaisin luokseni. Älä jätä.

Heti, kun tytön olin saanut makuulle, hoitaja nappasi minua käsivarresta kiinni ja lähti retuuttamaan pois salista. Edelleen iloisesti jutellen, ystävällisesti asioita tiedustellen, toimintaani kehuen ja tyttäreni nopeaa vastustelematonta nukahtamista ihaillen. Yrittäen viedä ajatuksiani muualle, saada minut hymyilemään.

Dan odotti minua odotushuoneessa, ja yhdessä ymmyrkäisinä lähdimme leikkausosastolta pois.
Nyt alkaisi se todellinen koitos. Leikkaus kestäisi seitsemän tuntia, he sanoivat. Seitsemän!
Kello oli nyt kaksi.

InstagramCapture_00a661bb-d1f5-4193-b769-67baa3992599

Tämä kuva on itseasiassa jo aamulta. Kun kesken turhauttavan odottelun iski suoranainen ällötys. Oli pakko mennä ulos ja saada suolaista. TOSI suolaista.

Kävelimme hetkeksi ulos sairaalasta. Istuttiin alas, haisteltiin raikasta ilmaa. Dankin vaikutti itkuiselta, mutta valitti vain väsymystä. Olimme suunnitelleet, että lähtisimme kävelylle tytön ollessa leikkaussalissa.. Mutta se tuntui ylivoimaiselta. Nappasimme alakerran kahvilasta kahvilitkut ja menimme takaisin osastolle. Minä näpräsin puhelinta, ja kaikkien teidän lähettämät tsemppaukset lämmittivät mieltä ja auttoivat hengittämään. Niin moni siellä ajatteli meitä.. Se lohdutti. Emme olleet yksin.

Dan yritti omassa tuolissaan nukkua, mutta ärtyneenä lopulta heitti minulle tyynyn. Minä käperryin kapeaan tuoliin ihan sykkyrälle, laitoin silmät kiinni.. ja nukahdin.

WP_20140805_020

Tarkoituksena ei tissikuva, vaan kyseisen kaposen tuolin kuvaaminen. Tossa mä onnistuin nukkumaan!

En rehellisesti sanoen tiedä, miten tuossa onnistuin torkut ottamaan – mutta heräsin virkeämpänä parin tunnin päästä. Dan nauroi, että olin kuulemma hengittänyt sykkyrässäni niin raskaasti, että se melkein kuulosti kuorsaukselta – ja että hän oli tosi vaikuttunut, miten sellaisessa asennossa ylipäätään sain unen päästä kiinni. Ei hän kuitenkaan ollut tajunnut ottaa asennostani kuvaa, joten se nyt jääköön teidän oman mielikuvituksen varaan..

Kello oli siinä vaiheessa viisi. Dan ei pystynyt syömään, mutta minä menin ottamaan kunnon burgerimätöt alakerran Burger Kingistä. Siellä aulassa ranskalaisia leipäläpeeni heittäessä katselin ympärilleni – mietin, ketkä kaikki vaitonaisista olivat itse potilaita, ketkä taas potilaan lähimmäisiä.. Jokainen näytti olevan aivan muissa maailmoissa, herkkinä ja haavoittuvaisina, aivan kuin pienikin tuulenpuuska saattaisi kenet tahansa kaataa kumoon. Tiesin itse näyttäväni aivan samalta.

Yläkerrassa räpläsin puhelinta, luin kirjaa, hyppelin sosiaalisessa mediassa.. Kun kello lähestyi seitsemää, olin lähdössä takaisin alakertaan. Edes pienelle kävelylle, happihyppelylle, ulos osastolta. Yllättäen aivan yhtä energinen leikkaava lääkäri tulikin käytävällä vastaan, ja hymyillen ilmoitti leikkauksen olevan jo valmis.
”10-15 minuuttia ja hoitajat tulevat teidät hakemaan tytön noutoreissulle.”
”Miten meni?”
”Täysin ongelmitta!”

Tyttö löytyi heräämöstä itkuisena. Sitä samaa, tuttua väsynyttä, unta taistelevaa itkua. Sain hänet syliini, ja maailmani oli jälleen kokonainen.

En voinut lakata hymyilemästä.

Tyttö huokaisi, rentoutui. Lopetti itkemisen, ja häntä hoitanut hoitaja sanoi ”Minä yritin kaikkeni, ja ei hän rauhoittunut.. Selkeästi tyttö tietää, että äidin syliin pääsi!”

WP_20140805_19_22_33_Pro__highres

Äidin sylissä tietää, että kaikki tulee olemaan hyvin.

Tästä takaisin osastolle. Oloni oli hyvin rauhallinen – vaikka tyttö kitisi kipua, niin hän oli kuitenkin siinä. Availi silmiään, nukahti uudestaan.. Hengitti ja puristi minua pikkukämmenellään sormesta. Siinä häntä paijaillessa varmistin Danilta, että onhan hän varmasti OK sairaalalle jäämisestä – sillä sairaalalla oli tilat vain yhdelle vanhemmista jäädä yöksi. Hän vakuutti pärjäävänsä, ja niin minä yhdeksän jäljestä illalla menin yön pimeyteen, matkustin rautatieasemalle, hyppäsin vaunuun ja löysin itseni pian sateisesta Bournemouthista. Olo oli kuin kännisellä – kaikki oli hauskaa, pää ei toiminut niin että missään ei ollut logiikkaa eikä esim. numerot aikatauluissa kertoneet minulle mitään.. Sateessa kotiin kävellessä nautin kylmästä viimasta iholla, pisaroiden kosteudesta.. Kaikki oli vain niin hyvin.

Nukahdin vaivatta omaan sänkyyn heti, kun olin Danilta saanut päivityksen tilanteesta.
Kaikki hyvin.


A year ago today we were nervous as it was a really big day in our daughter’s life – she had her cochlear implants surgery. Back then I wouldn’t have thought to be in Finland exactly a year after.. The surgery went well, the waiting was the worst part!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Vuosi sitten minä luin tuon postauksen toisessa maassa. 🙂 Mietiskelinkin tässä juuri, että nythän leikkauksesta täytyy olla vuosi aikaa. Muistan lukeneeni kuulumisenne erään nimeltä mainitsemattoman pikaruokalan pöydän ääressä, koska ilmainen wi-fi. Ja lausutaan siis tosiaankin vifi! 😀

Meriannen

Hahahhah repesin! 😀 Minä sanon edelleenkin ”wai-fai”, ja sitten korjaan ”langaton verkko” XD Ja ihan vähän ajan päästä on vuosi aktivoinnista! JÄNNIÄ AIKOJA! Olivat siis. 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.