Perhe-elämä
28.6.2015

Olen parantunut masennuksesta?

Olen parantunut masennuksesta?

Perjantai oli sellainen päivä, joka ei todellakaan mennyt putkeen. Vaikka käytännön asiat tökkivät, niin koko päivästä kuitenkin löytyi paljonkin positiivista!

nauruirvistys

Huomasin nimittäin itsessäni, kuinka olen parantunut masennuksestani. En edelleenkään uskalla sanoa, että olisin täysin terve, vaikka siltä nyt ihanasti vaikuttaakin.
Perjantai sen eritoten osoitti!

heiiiii

Meillä on ollut rahallisesti tiukkaa tässä kuussa monesta erinäisestä syystä, mutta olemme onnistuneet kituuttamaan eteenpäin suhteellisen sujuvasti.
Paitsi nyt tosiaan perjantaina.

Ruby on halunnut edelleen omasta vapaasta tahdostaan viettää enemmän aikaa meidän kanssamme, joten jälleen perjantaina olimme valmistautumassa viedäksemme hänet kouluun. Meillä on kaupungin keltaisiin busseihin bussikortit, joista minä käytän omaani elektronisena kukkarona ja Danin ja Hanlonin kortteihin ostetaan aina viikkoliput. He nousevat bussiin päivittäin useita kertoja, kun taas minulla saattaa olla päivien tauko bussireissuissa.

Alkuperäinen suunnitelma oli, että Dan veisi Rubyn kouluun ja ostaisi hänelle bussilipun minun bussikortillani. Matkallaan töihin hän tipauttaisi aamupalakerhon vetäneelle Hanlonille bussikorttini, jotta minä saisin sen käyttööni päiväksi.

Minun aamumenoihini kuului Elsan lääkäriaika Child Development Centeriin (Lasten Kehityskeskus).

Minäpä aamukohmeessa tajusin, etten ollut muistanut tilata meille sairaalakuljetusta. Peukut pystyssä ja sormet ristissä pirautin sairaalakuljetuksen toimistoon, missä hyvin aamuäreä asiakaspalvelija vastasi puhelimeen ja melkeinpä kettuili minulle puhelimitse. Vastaukseksi olisi minulle ihan hyvin riittänyt, että ”anteeksi, meillä on kaikki kuljetusyksiköt täynnä, eikä näin lyhyellä varoitusajalla onnistuta teille järjestämään kyytiä”. Puhelimeen vastannut teki kaiken muun, kuin vastaavan, ja hormonihuuruissani suljin luurin itku kurkussa.

Metsästin sitten eri kätköistä, mihin pikkukolikoita taloudessamme tuntuu aina päätyvän, Rubylle hänen bussilippunsa hinnan ja isänsä kanssa hän lähti sitten iloisesti koulutielle.

perus

Minä syötin aamupalan röhäiselle Elsalle, keräsin kamppeet kasaan ja noin puolta tuntia muita myöhemmin olin matkalla bussipysäkille. Olin tarkistanut Internetistä, että bussikukkarossani pitäisi olla vähän päältä kuusi puntaa jäljellä, mikä olisi enemmän kuin tarpeeksi päivälippua varten.

Bussi tulikin, hyppäsin kyytiin ja heiluttelin keltaista korttia lukijan päällä ilmoittaen kirkkaasti, että haluan päivälipun. Bussikuski katsoi kortin saldon, ja ilmoitti ”no can do”. Kortissa olikin vain alle kolme puntaa rahnua jäljellä. Täh? Kaivoin kukkarostani sen ainokaisen punnan, joka sinne oli jäänyt pyörimään, ja kysyin voisiko hän sen lipun hinnan ottaa sekä kortilta että punnan kolikolla. Näin saisin lipun hinnan täyteen. ”No can do, sorry,” oli vastaus, ja minä jo toisen kerran saman aamun aikana itkin kyyneleitä. Nousin pahoitellen bussista pois, ja hipsin kotiin. Siellä sitten kyynelkanavat aukesivatkin.

Jouduin soittamaan Child Development Centeriin, että emme pääsisikään tulemaan. Pyysin, jos lääkäri voisikin soittaa meille, jotta voitaisiin osa asioista ainakin keskustella puhelimitse.

Hyvin pahoitteleva ja osaanottava lääkäri soittikin sitten meille, ja juteltiin puhelimitse lähes tunti kaikesta Elsaan liittyvästä. Hän lähettää taas muutaman lähetteen eteenpäin eri yksiköille, ja kaiken kaikkiaan oli hyvin tyytyväinen kuullessaan tytön painonnoususta ja kehityksestä.

Jouduin soittamaan myös kiropraktikolle ja perumaan meidän molempien ajat sinne. Samasta syystä. Kamala rahatilanne.

sivuuuu

Iltapäivästä pakkasin tytön uudestaan reissuun mukaan, ja lähdettiin kohti Bournemouthin sairaalaa. Se pari puntaa, mikä minulla oli kortissa jäljellä, oli tarpeeksi menopaluu – lippuun sairaalalle. Näimme ihanaa erityislääkäriämme, joka on ottanut minut siipiensä alle, ja morjestimme hyvin kasvavaa ja voivaa pientä sisarusta masussa. Tästä myöhemmin lisää.

Päivän koettelemuksista selvinneenä, kun koko perhe oli taas koossa ja kaikki hyvin, minä huokaisin. Ja huomasin. Aiemmin tämänkaltaiset pienet vastoinkäymiset, jotka hankaloittavat jokapäiväistä asiointiamme, saivat minut ahdistuneeksi ja paniikkiin. Saatoin itkeä holtittoman hysteerisesti, ja tuntea oloni epäonnistuneeksi luuseriksi.

Nyt?

Hormonihuuruissa päästin muutaman kyyneleen, mutta oma oloni itsestäni pysyi samana. Ei yhden yhtä kielteistä kuvaa, ei itsesyytöstä. Olin luonnollisesti stressaantunut, niin kuin kuka tahansa muukin olisi voinut olla vastaavassa tilanteessa. Mutta se ei kehittynyt ahdistuneisuudeksi tai paniikiksi. Masennus ei lamaannuttanut minua, vaan etsin jatkuvasti vain ratkaisuja erilaisiin päivän ongelmatilanteisiin.

Tämän tajuamisesta minulle tuli niin hyvä olo.

Olen parantunut?

meika

(Ainiin, niin kuin kuvista näkyy, on meikäläinen mennyt leikkauttamaan tukkaansa. Tästäkin kirjoitan myöhemmin lisää.)


Friday didn’t go as smoothly as hoped. As we have been struggling moneywise this month a lot because of various reasons, I found it difficult to get to the days appointments with Elsa. I even had to cancel some of them just because there was literally no money for the travels. (Luckily the payday is coming!)

As before a situation like that would have made me extremely anxious and panicky, on Friday it didnt. I was stressed, as anyone in that situation would have been, but it didn’t go any further than that. My head didn’t insult myself, it didn’t turn the whole situation against me or make it seem like it’s my fault like it usually did. I did cry, but that was because of the pregnancy hormones. It felt so good to realise how much better I am with myself now than I was!

Oh, as you can see from the photos I have had my haircut (finally), I will write more about that later. As well we saw our lovely doctor in Bournemouth hospital who personally takes care of me and the growing baby bumb now. We had a good exchange of thoughts, and yes, I will write more about that later on as well.

But the main thing to notice from this is that it seems I’m cured from depression. High fives all around!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Luen lähes kyynellsilmin arkipäiviesi kokemuksia – Joensuu tai Bournemouth, sama ongelma rahatilanteen kanssa. Luen kirjoituksiasi myös siten, kuinka selviytymissisulla elät päivästä toiseeen. Niinkuin me täällä Pohjois-Karjalassa. Olet selväjärkinen nainen ja äiti, ja hoidat perhettäsi mahtavasti – ja olet antanut kodin sekä rakkauden myös kovia kokeneelle Danlonille (olikohan nimi oikein). Suomessa voisit milloin vain perustaaa perhekodin; vain harva kykenee siihen! Olen iloinen kun saan lukea elämästäsi Engalnnissa.

Meriannen

APUA! Tajusin, että oli jäänyt ihana kommenttisi välistä kun vastasin kommentteihin, olen niin pahoillani! Luin kommenttisi ensimmäistä kertaa bussissa ja melkeinhän sitä itku tuli hyvällä tavalla.. Niin ihana olet, kiitos! <3 Toivottavasti teillä ei ole liian raskasta selviytymissisulla pärjätä, tiedän todellakin itse kuinka raskasta se voi joskus olla…

Olen iloinen, että jätit minulle kommenttia, kiitos hurjasti! <3 <3 <3 <3

Huomasin heti uudet hiukset – näytät upealta! Masennuksesta parantuu mielestäni juuri noin, eli huomaamalla itse itsessään muutoksen. Onnittelut ja onnea ja iloa elämääsi! <3

Meriannen

Kiitos! Jotain tosi erilaista ja vissiin jollain tavalla muodikasta :’D Ja näin minäkin uskon, että kun itse huomaa voivansa paremmin.. ja kun ottaa huomioon senkin, että masennuslääkkeet olen jo tiputtanut maksimista minimiin eikä olo ole muuttunut…!

Kiitos Selina ihanasta kommentista <3

Onnellista odotusta

Ihanat uudet hiukset! Ja ihana sinä! Mahtava, että masennus alkaa helpottaa! <3

Meriannen

Kiitos! Tää on ihan mielettömän upea fiilis, kun sitä herää huomaamaan että niin tosiaan, eipä ole muuten iskenyt ahdistus/paniikkikohtausta aikoihin ja että mieli on muutenkin pysynyt iloisena, toimeliaana ja kaiken kaikkiaan onnellisena ! Niin, niin upeaa!
Ja kiitos! <3 <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.