Muut
26.5.2015

Bloggaaja ja minuuden pohdinnat

Bloggaaja ja minuuden pohdinnat

En koe itseäni kovinkaan vahvaksi luonteeksi. Helpoiten kuvailisin itseäni ujoksi ja joukossa hiljaiseksi sieluksi, joka ei vedä huomiota tarkoituksella puoleensa. Olen kuuntelija, en vitsinikkari. Olen helposti lähestyttävä, jolle tuntemattomatkin ihmiset helposti purkavat huolensa. Suurin osa lapsista hakeutuu seuraani ja ilmeilee kanssani.

Yritän aina parhaani. Tein mitä tahansa, haluan tehdä sen niin hyvin kuin vain kykenen. En ole tyytyväinen, ellen koe oikeasti tehneeni kaikkeni tehtävän asian eteen.

meeeeeee

Minua kuvaillaan usein rohkeaksi. Siksi, koska lähdin valloittamaan Australiaa yksin heti saatuani paperit lukiosta. Olen matkustanut Hongkongiin ja Indonesiaan omillani, menin Kreikkaankin työharjoitteluun silloin, kun siellä riehui mellakat. Tiedän, miltä kyynelkaasu haisee.

Ehkä siihen kaikkeen tarvitaan rohkeutta. Olin toki peloissani. Mutta halusin ylittää itseni. Australiaan lähtiessäni halusin osoittaa eritoten itselleni, että maailma on minulle avoinna. Voin tehdä ihan juuri sitä, mitä minä elämälläni halusin. Onko se silloin rohkeutta? Vai itsensä toteuttamista?

”Sinä olet niin vahva”, on yksi kuvaileva lausahdus, jota en ikinä täysin osaa itseeni mieltää. Olen kahlannut masennuksen syvissä kuopissa ja olen ollut niin heikko, että jokaiset arkipäiväiset rutiinit olivat kuin sulia mahdottomuuksia. Olen kuitenkin selvinnyt. Ystävieni, perheeni ja ammattilaisten avustuksella. Olen selvinnyt.

”Minä en kykenisi siihen, mihin sinä”, on toinen, mitä en ymmärrä. Kyllä, meillä on vammainen lapsi, eikä taipaleemme ole ehkä ollut se kaikkein helpoin, niin kuin eilen uudestaan julkaisemastani NICU-kertomuksestakin voi selvitä. Mutta mitä muutakaan mahdollisuutta meillä olisi ollut? Vaikka tyttäremme ei vastannutkaan niitä raskausajan haaveita, hän on silti meidän tyttäremme ja tärkeä juuri sellaisena kuin hän on. Oli hän vammaton tai vammainen, oman lapsen eteen sitä tekee ihan mitä tahansa. Sitä tekee, mitä pitää. Oman lapsen eteen. Kai niin sinäkin tekisit?

moi

Olen miettinyt paljon minuuttani ja persoonaani viime aikoina ja sitä, kuinka se on kehittynyt. Teini-ikäisenä olin niin epävarma, että jopa sähköpostia kirjoittaessani tarkistin sen lukemattomia kertoja lävitse ennen lähettämistä. Koska minua hävetti, jos viestistäni olisi löytynyt pienikin virhe tai ajatuskatkos. Vaikka unelmoin kirjoittajan urasta, en olisi ikinä kuvitellut pystyväni kirjoittamaan jotain näin julkista ja laajan lukijakunnan löytämää blogia kuin mitä nyt kirjoitan. Olisin ollut liian hermostunut, taiteillut jokaisen lauseen kanssa ikuisuuksia.

Olen pohtinut, mikä minussa on muuttunut. Miksi siis kykenen tähän nyt?

Olen päätynyt siihen, että iän myötä olen oppinut nauramaan itselleni. En ota itseäni enää niin vakavasti. Olen edelleen se sama ujo tyttö kuin aiemmin, enkä edelleenkään halua olla se huomion keskipiste seurassa. Mutta jos tänne blogiin ilmaantuisi kirjoitusvirhe tai muu hassun hauska musta aukko ajatusketjussa, en häpeäisi sitä silmät päästäni. Nauraisin, aivan niin kuin hihitin lukijoiden korjatessani hullunkurista käännösmokaa laajalle levinneessä blogini postauksessa.

Toisin kuin siis ennen, kun pelkästään pilkkuvirhe olisi saanut minut tuntemaan suurta huonommuutta.

Kasvamisessa ja ikääntymisessä tämä onkin parasta. Oman kehityksen ja minäkuvan muuttumisen seuraaminen.

Miten sinä olet huomannut itsesi muuttuneen vuosien saatossa?


Lately I have been doing a lot of self-examination and so I have been tracking all the changes within my own personality. I have been described as brave and strong, though I do not really feel like I can sign my name under those descriptions. I think of myself as a shy girl who prefers staying away from the attention in the crowds, but who is a good listener and easy to approach. I have though come to the conclusion that I have learned to laugh at myself and not to take myself too seriously like I used to do before. That’s why I can blog, as I do not really mind if I make a typo or there is a missing loop of thought somewhere. Before a thought of making a mistake scared me, I would have been so ashamed of myself. Now? I giggle at my own mistakes. They make me human, as I’m not supposed to be perfect anyway. As no-one can.

How have you changed since you were a teenager?

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Hei,
olen lukenut blogiasi muutaman kuukauden ajan. Kun löysin tämän, piti minun kahlata pikku-E:n tarina läpi samana päivänä, vaikka tekstiä oli kertynyt jo pidemmältä ajalta. Kirjoitat totuudenmukaisesti ja mutkattomasti, juttua on helppo seurata. Tämän postauksen myötä tuli tarve lopulta kommentoida jotakin, kertoa omia ajatuksia. Samaistun tuohon ”itselleen nauramiseen”. Ja ymmärrän paremmin kuin hyvin, mitä tarkoitat sanoessani ettei ollut muita mahdollisuuksia, kuin selvitä, jatkaa eteenpäin. Olen menettänyt esikoiseni, kaksoset. Minua ärsytti, kun sanottiin, että ”vahvoja koetellaan”. En halunnut olla vahva, halusin esikoiseni takaisin. En ole vahva. Ei vaan ollut muita vaihtoehtoja. Näinhän se menee. Ei sitä vaan ymmärrä ennenkuuin on kokenut sen.
Minun persoonani muuttui, kun minusta tuli enkelien äiti. Jouduin opettelemaan tuntemaan itseni uudelleen. Se ei ole ollut helppoa enkä aina pidä siitä ihmisestä, jonka kohtaan. Mutta olen todennut, että ei elämää kannata viettää murehtien omia huonoja puoliaan, siitä saa vain pahan mielen itselleen!

Hyvää kesää teidän perheelle!

Meriannen

Hei,

tiedätkö, minä ihan purskahdin itkuun kun luin sun kommentin! Siksi kesti hetki, että pystyin vastaamaan. Oon niin pahoillani <3 Ja voin niin samaistua myös tuohon "vahvoja koetellaan" – kommenttiin.. Kun ei me tosiaan olla valittu tai haluttu olla vahvoja. Halutaan vain saada meidän lapset elävinä ja terveinä kotiin. Hoidettavaksi. Ja sitten siitä tilanteesta on vain pakko selvitä, koska ei ole muuta vaihtoehtoa.

Ja voin.. niin kuvitella sen, miltä tuntui koota itsensä kaiken tuon jälkeen.. Voisinpa antaa sinulle halin! Voin kuvitella, että olet kohdannut itsessäsi katkeria puolia..? *VOIMAHALI* Ja voisin kuvitella psykologien sanovan, että itsensä hyväksyminen tuollaisen ison elämänmuutoksen jälkeen on osa paranemisprosessia. Että hyväksyy sen uuden ihmisen, miksi kasvoi menetyksen koettuaan..

Nyt katkesi ajatukset.. Mutta suurkiitokset että jätit nyt kommenttia! Minä rakastan päästä kommunikoimaan lukijoiden kanssa, on ihanaa oppia tuntemaan myös siltä puolen ruutua tarinoita! Etten täällä vain yksin jorise. 🙂 Kiitos siis kommentistasi, todella koskettavasta kommentista <3

Ihanan aurinkoista kesää sinne teille…! <3 <3 <3 <3 <3

Hyvää pohdintaa. Osaan tosi hyvin samaistua sinuun ja tuo sinun saamasi kommentti ”minä en kykenisi samaa kuin sinä” on epäreilu, koska oman lapsen eteen tekee kaikkensa. Minulle on sanottu pari kertaa, että ihminen tappaisi itsenä samassa tilanteessa kuin minä olen. Sekin on epäreilua koska mun on vain pakko pärjäätä, ei ole vaihtoehtoja – tai on olla onneton kiukutella tai sitten hyväksyä faktat.

Hieno pohditaa koko postaus ja minä pidän sinua vahvana ihmisenä! <3

Meriannen

Tuo sinun saamasi kommentti on erityisen epäreilu! Minä pidän sinua hyvin vahvana ihmisenä myös – mutta ehkä vahvuutta onkin myös se, että ymmärtää omat heikkoutensa?

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.