Yleinen
9.5.2015

Lapsettomien Lauantai

Lapsettomien Lauantai

Äitienpäivän alla vietetään Lapsettomien Lauantaita. Huomisen takia moni lapsia kovasti toivova tuntee pistoksen sydämessään; kun koko Suomi juhlistaa äitejä, oma syli kiljuu tyhjyyttään.

Minä itse en voi kuin kuvitella sitä kipua ja kaipuuta, mitä lapsettomuus tuo tullessaan. Miltä tuntuu, kun lasta ei kaikesta yrityksestä huolimatta liity joukkoon?

Minulla ei itselläni ole henkilökohtaista kokemusta lapsettomuudesta. Pelkäsin ajatustasolla ennen lastensaantia, että entä jos minun olisikin mahdotonta saada lapsia? Mitään lääketieteellistä syytähän moiseen ajatukseen ei ollut, minä vain pelkäsin. Entä, jos en saisikaan kokea sitä, miltä tuntuu oman lapsen pitäminen sylissä, miltä tuntuu kasvattaa pieni ihmisalku yhteiskuntakelpoiseksi..?

Lapsettomien lauantai koskettaa. Oman blogini kautta haluan tuoda esille niitä tärkeitä ja vaikeita asioita. Kun meidän pitäisi pystyä puhumaan kaikesta. Hihkaisin Twitterissä, josko sieltä sfääreistä löytyisi ketään, joka olisi valmis jakamaan omaa tarinaansa.

Ja löytyihän sieltä.


Milloin ne alkaa tekemään lapsia?

Kirjoittaja: Pieni Haave / Twitter

Sinä päivänä, kun sain vakituisen työpaikan…. Ei, kyllä se alkoi aiemmin. Sinä päivänä kun aloitimme omakotitalon rakentamisen, SE alkoi.

”On sitten talossa tilaa pienten lasten juosta…”
”Kohta se Jaana on maha pystyssä, kun saavat talon valmiiksi.”

Niinhän sitä luulisi. Annoimme vauvalle luvan tulla syksyllä 2012, noin puoli vuotta taloon muuttamisen jälkeen. Mutta vauvaa ei kuulunut. En ollut maha pystyssä.

Seuraavana kesänä koimme ensimmäisen kerran jännät päivät. Kuukautiset oli jo useamman päivän myöhässä. Ostin ensimmäisen raskaustestini. Jännitin ostohetkeä paljon. Näkeekö joku tuttu?

Seuraavana aamuna pissasin tikkuun ja näin negatiivisen tuloksen. Itkin katkeria kyyneleitä, koska odotukset olivat olleet niin korkealla. Koska tiesin, että minulla saattaisi olla ongelmia raskaaksi tulemisen kanssa, päätin kääntyä lääkärin puoleen.

Vuoden yrittämisen jälkeen sain lähetteen keskussairaalaan. Kutsua sinne saimme tosin odottaa vielä muutaman kuukauden. Lihoin. Sain katseita aikaiseksi. Onkohan se raskaana? Vanhenin vuodella. Kolmenkymmenen vuoden rajapyykki alkoi lähestymään.

Enää minulle ei todettu pikkujalkojen juoksusta. Nyt asiaa puitiin kylällä.

”Milloinkohan ne alkaa tekemään lapsia?”

Keskussairaalassa päätettiin tehdä aukiolotutkimus. Ihan rutiinitutkimus, joita tehdään aina ennen hoitojen aloittamista. Mutta eihän se minulla voinut onnistua. Kipu oli jotain niin kamalaa, että tutkimus jätettiin kesken. Sain lähetteen tähystysleikkaukseen. Elettiin helmikuuta.

Tuli kevät. Tuli kesä. Ei kutsua. Pieni toive kuitenkin eli koko ajan, että jos tässä kumminkin luomusti tulisi raskaaksi. Ja kuukausi toisen jälkeen sain pettyä. Kaksi vuotta yritystä tuli täyteen. Vai oliko se nyt sitä tekemistä?

Tähystysleikkauksessa selvisikin jotain, mutta ei tilanne aivan toivoton ollut. Lääkäri ehdotti koeputkihedelmöitystä. Asiaa pureskeltiin, ehkä kuukausi. Päätettiin lähteä kokeilemaan.

Täytin 30. Usealla minun ikäisellä on jo lapsi. Kaksikin. Parhaimmilla viisi. He ovat jo kokeneet itkevät vauvat, vaipparumbat, hoidon aloitukset, eskarin aloituksen. Minä en ollut vielä saanut ensimmäistä nyyttiä syliini. Halusin sitä. Mutta kylällä vain pohdittiin:

”Eiköhän ne halua lapsia, kun ne ei oo vielä niitä tehnyt?”

Päädyttiin kokeilemaan ensin inseminaatiota. Söin lääkkeitä. Lääkkeitä, jotka on tarkoitettu rintasyöpäpotilaille. Lääkkeillä saatiin minun hormoonitoiminta pysähtymään ja sitten sen lopettamisen jälkeen hormoonit kiihdyttivät vauhtiaan. Mutta eihän se inseminaatio voinut onnistua. Turhaan söin lääkkeet. Taas meni kuukausi.

Sitten alkoi uusi kierto. Minun piti aloittaa pistäminen. Hain piikit, hinta yhteensä 657 euroa. Onneksi on olemassa Kela ja lääkekatto. Loppuvuoden ajan maksan Kelan korvaamista lääkkeistä 1,50 euroa.

Ensimmäinen piikki jännitti, onneksi Heikki auttoi. Toinen meni jo helpommin, kolmas vielä helpommin. Sitten aloin piikittämään kahta piikkiä joka ilta. Kävin ultrissa. Aloin valmistumaan munasolujen keräykseen. Piikitin kolmannen erilaisen piikin.

Sitten munasolut kerättiin. Heikki antoi oman osansa ja niistä tehtiin cocktail. Sillä aikaa kun meidän mahdollinen lapsi kasvoi petrimaljalla laboratorion lämpökaapissa, minusta jaksettiin kylällä udella:

”Milloinkohan ne tekee lapsia?”

Tällä hetkellä kun tätä kirjoitan, sisälläni mahdollisesti kasvaa alkio. Siirto tehtiin yhdellä alkiolla, viisi alkiota meni pakastimeen. Pelkään mennä vessaan, koska pelkään kuukautisten alkaneen. Pelkään, että joku pyytää minua istumaan iltaa, koska joutuisin kieltäytymään alkoholista ja sekös nostaisi kysymystulvan. Kuuntelen kroppaani koko ajan. Oliko tuo nipistely vatsassa raskauden merkki? Onko minulla huono olo?

Olen sulkenut ystäviäni ympäriltäni pois, ettei minun tarvitsisi kertoa tästä. Koska kukaan muu kuin lapsettomuudesta kärsinyt ei voi tätä ymmärtää. Yli kahden vuoden tuskaa. Eloa kuukautisista toiseen, vuodesta toiseen. Uteluita vauvauutisista, raskaudesta. Kuulla, kuinka kylällä juoruillaan ja mietitään meidän perheenlisääntymistä.

Siksi pyydänkin ihmiset, että miettikää ensi kerralla ennen kuin kyselette kenenkään lisääntymisestä. Asia ei aina ole niin yksinkertainen. Se voi olla kuin avonainen haava, jota kirveltää koko ajan. Ja jokainen kysymys avaa sen haavan uudelleen ja uudelleen.

Olette varmaan kuullut sanonnan: ”Lapsia ei tehdä, niitä saadaan”.
Muistakaa se.


Kolme surua

Kirjoittaja: Minna Wikström / Twitter

Se ensimmäinen suru oli hentoa kaipausta
Malttamattomuutta
Sanoiksi muotoutumatonta muminaa
Tyytymättömyyttä
Milloin on mun vuoro?

Toinen suru oli raastavaa kipua
Ikävää, kaipausta
Epäonnistumisen kokemusta ja pelkoa
Katkeruutta
Voinko koskaan onnistua?

Kolmas suru oli hiljaista ja rauhallista
Sinisilmäistä unelmointia
Väsytystaistelua toivon ja toivottomuuden välillä
Luovuttamista
Kun oli pakkoa uskoa, että tie on kuljettu.


Minna on kirjoittanut myös Lapsettomien yhdistyksen Simpukan sivuille koskettavan kirjoituksen ”Lapsettomuudesta täytyy puhua”. Olen samaa mieltä. Lapsettomuudesta, kuten mistä tahansa muustakin vaikeasta aiheesta, pitää pystyä puhumaan. Se auttaa ymmärtämään. Samaistumaan. Ja vaikka näihin asioihin ei ole helppoa ratkaisukeinoa tai apua, niin uskallan väittää, että pelkästään jo ymmärtävä ja säikähtämätön korvapari auttaa.

Minäkin siis pyydän – emmehän puhu lisääntymisestä automaationa? Lapsettomuus voi olla toisille valinta, kun taas toiselle kitkerän katkera pala nieltäväksi. Annammehan toisillemme tilaa ja aikaa? Jos haluat oppia ymmärtämään sitä, miltä lapsettomuus tuntuu, voit aloittaa oppimismatkasi esimerkiksi tästä Simpukan artikkelista.


In Finland it’s a national ”Childless Saturday” day today as tomorrow is Mother’s day. It is to be remembered that conceiving children is not automatic and it is not possible just ”make children”. Sometimes it is a struggle that takes years and years, and some people might never get children. Today we remember the couples that are wishing so much to have children but are not yet having luck.. These are difficult issues, but it doesn’t mean it should not be talked about. Talking about it with other people makes the burden lighter and others can understand where you stand better.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Hyvä ja syväluotaava postaus, kiitos! Yhtä lailla lapsi- ja raskauskyselyt sekä erityisesti painostaminen tuntuu pahalta niistä ihmisistä, jotka ovat valinneet kyseiseen elämäntilanteeseen lapsettomuuden.
Ihmiset osaavat olla todella törkeitä kommentoidessaan ja vaatiessaan pienten jalkojen tepsutusta ”kaikkiin koteihin”.

Itse olen tällä hetkellä sen ikäinen, että yleisen ajatustavan mukaan lapset ois jo pitänyt olla tehtynä. En edelleenkään ole varma siitä, mitä haluan. Tiedostan, että miettimisen aika on rajallinen. Kommentit loukkaavat silti.

Aihe on pohdituttanut sen verran paljon, että kirjoitin blogiini ajatuksia otsikolla ”Lapsellisuus” vs. lapsettomuus.

Kauniimpaa jatkoa ”lapsellisille”, omasta halustaan lapsettomille ja erityisesti kaikille heille, joilla haikara ei ole (vielä) vieraillut toiveista huolimatta!

Meriannen

Voin kuvitella, että yhtälailla vapaaehtoisessakin lapsettomuudessa kyselyt alkavat ärsyttää ja tuntumaan pahalta! <3 Ihana kommentti kaiken kaikkiaan, ja kunhan tässä hulinassa ehdin niin yritän käydä vilkaisemassa tuon kirjoituksesi! Jos se on yhtään kommenttiasi vastaava, niin varmasti paljon ajatusta sen takana!

Kaikille toivottaen vain parasta,
Meriannen

Yleensä en mihinkään kommentoi, mutta nyt oli pakko. Tekstiä lukiessa tuli niin vahvasti omat muistot mieleen, meilläkin tehtiin -kyllä, tehtiin, esikoista kolme vuotta. Tuo aika oli täynnä jatkuvia kysymyksiä ja uteluita, ”koskas teille vauva tulee?”.. Munasoluja kypsyttävät lääkkeet saivat aikaan valtavan turvotuksen alavatsalla ja siitäkös sitten riemu repesi, jokatoinen tuttu päätteli minun olevan raskaana. Kirosin itsekseni, että sitähän tässä perskules yritetään. Ja tuo alkioiden siirtojen jälkeinen aika, kuinka jokainen sekunti oli yhtä tuskaa odottaa… Lopulta sitä pelkäsi kuollakseen raskaustestejä, kun oli niin monesti joutunut pettymään. Viimein tein testin vain sairaalan mieliksi, kun heille pitää ilmoittaa tiettynä päivänä testin tulos. Testi olikin positiivinen. Mitä, ei voi olla! En uskonut tulosta ennen kuin olin tehnyt kuusi testiä. Ne viisi seuraavaa testiä mies metsästi 100km päästä päivystävästä apteekista itsenäisyyspäivänä. Lopulta uskoin olevani raskaana vasta siinä kohtaa kun vauvan potkut oikeasti sattuivat kylkiluihin! 😀
Nyt kahden lapsen äitinä tunnen edelleen piston lapsettomien lauantaina ja hieman huonoa omatuntoa äitienpäivänä siitä, saanko iloita oikeasti ja olla onnellinen, vaikka niin moni ei saa olla.
Toivon sydämestäni tsemppiä kirjoituksen päähenkilölle ja kaikille tahattomasti lapsettomille sen nyytin syliin <3
Ps. Maiju, Ihana lukea tätä blogiasi, meilläkin erityinen pentu, niin moneen juttuun samaistun…

Meriannen

Äitiiii, kommenttisi jättää ihan sanattomaksi… Niin paljon ajatuksia ja eritoten tunteita! Jostain luin, kuinka lapsettomuuden kipu ei häviä lasten saamiseen.. Ehkä se vain muuttaa muotoaan, jonkinasteiseksi syyllisyydeksi? Kun nyt saikin toivomansa, mutta entä kaikki muut.. jotka vielä odottavat…? Kunpa oikeasri voisikin heilauttaa taikasauvaa ja siten korjata lapsettomuus…. En sano. että ole onnellinen nyyteistäsi, koska tiedän että olet. Osaat varmasti arvostaa niitä selkäkakkojakin ihan eri tavalla..! Ja silti tuntea myös sitä vanhemmuutern kuuluvaa väsymystä. eikä siitäkään itseään tarvitse syyllistää. 🙂
Ja kiitos.. minä menen ihan hämilleni edelleen kehuista! Minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja eritoten voimia arkeen erityislapsen kanssa! *iso ja lämmin voimahali* 🙂

En tiennytkään tuosta lapsettomien lauantaista, ja ehkä hyvä niin. Itselläni oli aika kovakin vauvakuume nelisen vuotta sitten, oli uusi koti, tilaa laittaa lastenhuone. Jännitystä kuukaudesta toiseen, ja pettymystä kuukaudesta toiseen. Lääkärissä juttelin asiasta, hieman tutkittiinkin ja lähtökohtaisesti kaikki ok. Miehellä entuudestaan lapsia, joten hänelläkin piti olla kaikki ok.

Ehkä puolentoista vuoden jälkeen aloin miettiä, että ehkä mun ei sitten vaan kuulu olla äiti. Onhan mulla pari lapsipuolta kuitenkin. Olen seurannut parinkin ystävän matkaa lapsettomuushoidoissa, ja tiedostan, että musta ei moiseen olisi. Vaikken mitenkään uskonnollinen olekaan, niin jollain tapaa silti uskon, että näin tän nyt vaan kuuluu olla.

Nyt olen jo aika sinut asian kanssa. Joskin viime kesänä kun yksi kaveri pienessä hiprakassa halasi ja sanoi, ihan viattomasti, tietämättä mistään, että ”susta tulisi niin hyvä äiti”. Pari kyyneltä piti siinä kohtaa niellä.

Mutta, Ihanaa äitienpäivää! 🙂

Meriannen

Voi piip – tiedätkö, minulla ihan kostui silmät kun luin kommenttisi! <3 Kunpa voisin heilauttaa taikasauvaa ja saada kaikki toiveesi toteutumaan.. voi kunpa vain voisin! Mutta tavatessani kommenttiasi yhä uudestaan ja uudestaan tunnistan jonkinlaista vahvuutta sinusta.. ja että olet tavalla tai toisella sinut asian kanssa. Mikä on siis todella vaikuttavaa! Oletko käynyt asian suhteen missään terapiassa? Mutta edelleen, täältä lähetän sinulle hurjasti voimahaleja ja olet ajatuksissani – niin eilen, kuin tänään ja varmasti jatkossakin! <3 <3
*HALI*

Kiitos. 🙂 Terapiana taisi toimia lapsipuolieni teini-ikä. 😀 Ja työkseni olen myös lasten parissa, joten vaaleanpunaiset lasit on ainakin tipulteltu silmiltä. Vaikka toki tiedän, että se oma lapsi on aivan eri asia.

Meriannen

Hah, se on kyllä varmasti pitänyt kiireisenä! Ja ainakin tiedät tasan tarkkaan, mitä tämä lasten kanssa päivittäinen puuhastelu on, eli ei ole mitään ruusunpunaisia kuvitelmia siitä, että oman lapsen kakkahan ei haisisi (haisee)! 😀

Todella koskettavia juttuja! Se on kyllä totta että lapsia saadaan, saa olla todellakin onnellinen omasta nyytistä!

Meriannen

Näinpä! Ja kunpa kaikki muistaisivat myös tämän – lapsia todellakin saadaan ja itsekin saa olla niin onnellinen omasta nyytistä! Ja onneksi olkoon siun nyytistä! <3 <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.