Perhe-elämä
7.5.2015

Yön pimeänä hetkenä

Yön pimeänä hetkenä

Voimakas läpsäisy keskelle ohimoa herättäisi itse kunkin, niin minutkin. Avasin silmät. Huoneessa oli pimeää. En nähnyt värejä, en liikettä. En tiennyt, oliko kukaan vielä hereillä. Yritin potkaista peittoa pois päältä, mutta kädet huitoivat niin että peitto vain vähän heilahti.

Nyyhkytin.

Latasin keuhkot täyteen ja avasin suuni. Puskin kaiken ilman niin lujaa äänihuulten välistä kuin pystyin. Ladatessani keuhkoja täyteen odotin jo näkeväni äidin huolestuneen naaman yläpuolellani. Huusin taas niin kovaa kuin vain pystyin.

En kuullut itse pihahdustakaan.

Olin aloittanut kolmannen huutokierroksen, kun äidin piirteet ilmestyivät näkökenttääni. Päästessäni äidin syliin suljin suuni. Nyyhkytin vain hiljaa ja hautasin kosteat poskeni äidin kaulaa vasten. Äiti tuoksui sängyn lämpöiseltä ja vadelmaiselta.

Tiesin äidin juttelevan minulle, sillä hänen rintakehänsä lävitse kulkeutui äänen värinä. Se rauhoitti, ja ihan vähän kurkkasin jo minne olimme menossa. Äiti oli kävellyt minun huoneestani olohuoneeseen. Hän istahti meidän uudelle sohvalle ja nosti minua parempaan asentoon. Väänsin naamaani vielä teutraalisesti mutruun.

Äiti. Kun mä läpsäsin itseäni poskeen. Sattuu.”

En oikeasti sanonut sanaakaan, mutta uskoin äidin ymmärtävän. Hellästi hän asetteli minut aivan kylkeensä kiinni ja muiskautti huulensa kulmakarvojeni väliin. Silitteli hän ihan hetken aikaa punoittavaa poskeani. Hyssyttelyä en kuullut, tunsin vain tasaisen rytmikkään äänen värinän koko kehollani.

Äiti alkoi keinumaan hitaasti. Puolelta toiselle. Hän antoi pääni liikkua keinutuksen mukana sen muutaman sentin verran.

Äiti oli näyttänyt ällistyneeltä keksiessään tämän ensimmäistä kertaa. Joku toinen ihmisalku saattaisi menettää hermonsa, jos pää noin poikkoilisi puolelta toiselle. Minua se rauhoitti. Antautuessani liikkeen voimaan koko kehoni lihakset rentoutuivat.

Plomps. Pääni kolahti äidin käsivarteen.
Plomps. Takaisin rintakehää vasten.
Plomps.
Plomps.

Ei mennyt kauaa, kun olin nukahtanut uudestaan.

Tietämättäni äiti keinui yhä hitaammin ja hitaammin, kunnes liike loppui kokonaan.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Oikein rinnasta kouraisi. Niin elävästi tekstistä tuntui lapsen hätä. Pitäisi itsekin joskus kirjoittaa välähdyksiä omasta elämästä lapsensa näkökannasta, niin olisi varmasti helpompi asettua lapsen asemaan silloin kuin tottelemattomuus tai kiukuttelu oikein suututtaa.

Meriannen

Onnistuin siis kuvauksessani! Halusin asettautua tyttäreni asemaan silloin, kun hän herää yön pimeydessä (vaikkakin hänellä on tarkoituksella yövalo huoneessa).. oli hätä minkälainen tahansa, miten pelottavaa onkaan kun ei voi kuulla muita! Ja kun tyttärellä on vielä noita näkövaikeuksiakin, mistä ei voi tietää miten hän näkee yöllä…. Itse olen huomannut että minua itseäni auttaa niinä turhauttavinakin hetkinä, kun asettaudun tyttäreni asemaan. Vaikka en pidäkään itseäni mitenkään täydellisenä äitinä, en ole vielä koskaan menettänyt hänelle hermojani. Oli hän miten kiukkuinen tahansa. Koska niille itkuille lopulta aina löytyy syy.. 🙂 Ehkä voisin minäkin siis kirjailla lisää tällaisia kuvauksia? 🙂

Liikuttavaa. Kiitos kauniista kirjoituksesta.

Meriannen

Ihana että tykkäsit – ollos hyvä vaan! <3

Olipa ihanasti kirjoitettu! <3

Meriannen

Oi kiitos! :’) Pikkasen erilainen postaus ku yleensä! :’)

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.