Perhe-elämä
8.4.2015

Luonnoksista: Paras ystäväni

Luonnoksista: Paras ystäväni

Pitkästä aikaa kävin lävitse luonnoksia. Suurin osa niistä 70 WordPressiin tallennetusta julkaisemattomasta postauksesta oli muutaman sanan muistutuksia tien päällä saadusta inspiraatiosta ja joku harva oli vain julkaisua vaille valmis pakkaus.

Kuten tämä.


Paras ystäväni

Ala-asteen ”alakko mun kaa?”, tuon ujon ja samalla testaavan kysymyksen rinnalla on toinen, melkein yhtä vahva kysymyspari: ”ollaanko kavereita?” Joskus laiska ”joo:n” lausuminen toi elämään vankan tukipilarin ja sisäpiirin vitseille hihittäjän pitkäksikin aikaa, toisinaan solmittu tuttavuus oli jo unohdettu seuraavaan välituntiin mennessä. Siitä, kuka oli kenenkin paras kaveri, oli merkitystä. Oli tärkeää tietää, että oli jonkun paras ystävä. Melkein yhtä tärkeää oli sanoa se sille omalle parhaalle ystävälle. Koska sillä oli merkitystä. Paremmuusjärjestyksellä.

Elämä tuo, se vie, se kuljettaa, ottaa ja antaa. Niin myös ystävien kanssa. Jotkut ovat tulleet siihen satamaan jäädäkseen, jotkut ovat vain ohikulkumatkalla, osa tyhjentämässä lastia ja osa täyttämässä varastoa. Surumielisimmät eivät usko minkään olevan pysyvää, positiivisimmat jaksavat aina uskoa, tuulenkin riepotellessa. Kyllä tosiystävän tuntee, kun se kohdalle saapuu, vähän niin kuin tosirakkaudenkin kanssa, kerrotaan.

Mutta kuka pysyy kanssasi aina ja ikuisesti, kuka on seuranasi joka hetki, kenen mielipiteellä itsestäsi on eniten merkitystä? Kenen sanat vaikuttavat syviten, kuka saa sinut toimimaan, kuka onnistuu parantamaan haavat ja selventämään epäselvän tilanteen?

Paras ystävämme kuuluisi olla me itse. Se, jonka intuitioon luotamme, se, jonka sanoja uskomme. Jonka tulevaisuuden haaveita tuemme, jossa näemme hyvää ja annamme palautetta rehellisesti. Se, jonka kanssa uskaltaa myöntää virheensä ja tuntea olonsa silti mukavaksi, ymmärretyksi, lämpimäksi. Emmehän me parasta ystävämme lannistaisi, parjaisi, soimaisi ja rangaitsisi, vaan rakastaisimme ehdoitta ja auttaisimme takaisin ylämäkeen.


Olen kirjoittanut tämän joulukuussa 2013. Elsa oli vähän päältä puoli vuotta vanha ja olin juuri aloittanut terapian. Miten voisin kuvailla niitä synkimpiä kuukausia elämässäni, kun taistelin oman itseni kanssa.. Kun yritin jaksaa ja uskoa, että minä olen arvokas. Tarpeeksi hyvä. Tarvittava.

En muista, mistä tämä kirjoitus on saanut alkunsa enkä sitä, miksi sitä ei julkaistu. Mutta tässä se nyt on.

Koska minun pitäisi olla oman itseni paras ystävä. Niin kuin sinun itsesi.


The other day I went through my drafts in WordPress and found this little piece of writing. I can’t remember what was the inspiration behind it nor why I wrote it, but reading it brought tears to my eyes. At the time of writing it I was seriously depressed, therefore the very thought behind the text is just touching. As I have written how our ”bestest friend” of all times should be ourselves, as the self is always with you and will never leave you no matter what.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Mä en muuten koskaan ole ollut kenenkään PARAS ystävä.
Muistan minäkin ajan, jolloin järjestyksellä todellakin oli väliä!
Kumma muuten, ettei siitä koskaan puhuta lapsille, kun opettavaisesti aikuiset aina vaan jauhaa sitä samaa ”kaikki on kavereita” -mantraa. Ja kuitenkiknkulisseissa arvoasteikot olivat meille hyvinkin selvät.

Meriannen

Minä olin se liikkuva nappula 😀 ala-asteaikoina ihan ensimmäisillä luokilla oli paras ystävä, sen jälkeen tuli kaveriporukka, jossa oltiin tasa-arvoisia 🙂 Ja sepä! Ehkä ero onkin siinä, että kaikille ollaan kavereita, mutta on OK jos on se ”lempparikaveri” aka paras ystävä. 🙂 Mutta ketään ei kiusata/syrjitä/kaikki otetaan mukaan leikkeihin, ei vain se paras ystävä. 🙂 Kuulostaisiko tuo paremmalta mantralta lapsille?

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.