Perhe-elämä
28.2.2015

Erityislasten vanhempien oma tukiryhmä – Bournemouthissa!

Erityislasten vanhempien oma tukiryhmä – Bournemouthissa!

Eilen aamulla heräsin taas päänsärkyisenä ja äärimmäisen väsyneenä – mutta tiesin, että tällä kertaa moinen johtui yksinkertaisesti aktiivisesta liikkumisestani. Aloitin aamun siis venyttelemällä, syötettyäni tytölle aamupalan otin pienet viiden minuutin päikkärit sohvalla ja sitten valmistauduimme lähtöön. Olin niin ylpeä itsestäni, että en kuunnellut väsynyttä mieltäni (”perutaan vaan koko homma, ei se haittaa, jäädään kotiin ja nukutaan”) vaan otin ja lähdin talosta.

mammabloggaaja

Perjantaina meillä oli nimittäin ensimmäinen kertamme uudenlaisessa äitiryhmässä, jossa viikottain kokoontuu lähialueen erityislasten vanhemmat! Olimme sopineet uuden tukihenkilömme kanssa tapaavamme siellä, ja odotin innolla ketä kaikkia siellä tänään näkisimme! Olisiko siellä ketään toista, jonka lapsella olisi cp-vamma? Olisiko toisia kuuroja lapsia? Olisiko näkövammaisia?

Olin edellisenä iltana mennyt nimenomaan sille kuntokeskukselle, jonne minun piti ottaa se sama bussi, jolla matkustaisin sitten äitiryhmään seuraavana päivänä. Ihan siksi, että voisin tarkistaa valmiiksi, millä bussipysäkillä nousisin sitten pois, ettei aamun väsymyksessä tarvinnut siitä enää stressata. Se osoittautuikin hyvin oivalliseksi päätökseksi, sillä ihanan keväisestä auringonpaisteesta huolimatta minulla oli paljon käynnistysvaikeuksia perjantaina.

Ai miten niin ei pääkoppa ollut ihan mukana vielä tuona aamuna?

… nousta pyrähdin bussista yhtä pysäkkiä ennen kuin piti.
(”No, ei haittaa, saanpahan liikuntaa!”)
… tajusin olevani jo myöhässä, vaikka luulin lähteneeni ajoissa.
(”No, ei se haittaa – en kuitenkaan liikaa myöhässä ole!”)
… löysin hakukoneilla tarkistamani tien helposti, jolta ”lasten keskuksen” (children centre) pitäisi löytyä. Tuntia myöhemmin kävelin edelleen edestakaisin kyseisellä kadulla. Täh?

Löysin kuitenkin paikan päälle lopulta, pienen ”hei olen etsinyt teidän keskusta jo jonkin aikaa, missä te oikeasti olette?” – puhelun jälkeen. Toisen äitiryhmän vetäjä, jonka olin sopinut näkeväni tuolla, oli jo myöhästymiseni takia ehtinyt lähteä. Ystävällinen vastaanottotäti ohjasi minut oikeaan huoneeseen, missä minulle heti kiikutettiin tuoli alle, kupponen kahvia ja kakkupalanen eteen ja lapsi lähti sylistä sylikierrokselle. Kukaan ei hätkähtänyt tytön sisäkorvaistutteita tai kontrolloimattomia liikkeitä, kukaan ei ihmetellyt erikoistuoliamme. Päinvastoin – ensimmäinen kommentti tuolista oli: ”Oi, meillä oli ihan samanlainen!”

Jännitys ja ujous katosi välittömästi. Olo oli kotoisa. Ihailin muiden upeita pirpania – down-vauva, yksi näkövammainen ja omissa maailmoissaan elävä neiti, iso ja vilkas kaksivuotias.. Juteltiin kouluista, päiväkotivalinnoista, lasten taidoista.. Siirryttiin toiseen huoneeseen, jossa laulettiin ja leikittiin lasten kanssa. En olisi halunnut lähteä tuolta pois! Lähtöä tehdessä kaksi äitiä kääntyi puoleeni ja kysyi, kuinka olin tänne tulit – ajoinko minä? Kuullessaan, että en ole vielä ajanut Englannissa vaan liikun kaikkialle bussilla, he molemmat tarjoutuivat minulle ja tyttärelleni kuskeiksi. Toinen joutui pyörtämään tarjouksensa muistaessaan, että meillä oli iso aputuoli, jolle hänen autossaan ei olisi ollut tilaa. Toisella kuitenkin tilaa riitti, ja hänen autossaan oli jopa ylimääräinen turvaistuin. Hyppäsin siis tämän kolmen lapsen äidin autoon, ja juteltiin erilaisista operaatioista, jotka lapsemme olivat kokeneet. Hänen down-syndrooma – lapsellaan on huono kuulo liimakorvien takia, ja ollut jo kerran sydänleikkauksessa. Minä kerroin EL:n alkuajoista, ja tiedättekö – se juttelukerta oli samalla aikaa hyvin puhdistava kuin luonnollinenkin, meitä ei ahdistanut tai pelottanut kuunnella toisen vaikeuksista. Oli melkein kuin olisimme puhuneet synnytyskertomuksista ja valittaneet anopeista! Niin normaalia, niin .. ihanaa.

Vaihdettiin meidän parkkipaikalla numeroita, ja odotan innolla jo seuraavaa perjantaita!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Vertaistuki on ihan parasta!
Eikä ongelmien todellakaan tarvitse olla ”samasta puusta”, jotta voisi ymmärtää.

Meriannen

Ei todellakaan! Ja miten vapauttavaa onkaan, kun ei toinen säikähdä erilaisia koettuja ongelmia tai koettelemuksia, vaan voi jatkaa samaan hengenvetoon ”Niin mekin!”.. <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.