Perhe-elämä
24.2.2015

Kuva-analyysihaaste: Pelottava itku

Kuva-analyysihaaste: Pelottava itku

kuvaanalyysiotsikko1

Kädestä pitäen – blogin Elina aloitti kuva-analyysihaasteen, jonka ensimmäisen kierroksen osallistumiseni voit lukaista täältä. Toisen kierroksen kuvan valitsi Uraäidin Ruuhkavuodet – bloggaaja. Hänen postauksestaan löytyy myös linkkilista kaikkien muiden kuva-analyysihaasteeseen osallistuneiden bloggaajien postauksiin!

Tässä minun:

crying_baby-t3

Kuva täältä.

Pelottava itku

Ennen kuin tulin tädiksi, olin hermostunut lasten seurassa. Mitä pienempiä ihmisalkuja, sitä enemmän jännitin. Otin jokaisen hymyn, naurun ja vakavan naaman hyvin henkilökohtaisesti. Halusin epätoivoisesti lasten pitävän minusta. Ehkä jännitin heitä enemmän tietäessäni heidän olevan aidoimpia ihmissieluja, mitä maan päältä löytyy.

Jos pikkuruinen ihminen alkoi edes nyyhkyttämään, tai auta armias rääkymään, minusta tuntui kuin hän olisi puukottanut minua tylsällä veitsellä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Luulin kaikenlaisten itkupurkauksien olevan minun syytäni. Tämä ei tosin pätenyt siskoihini – heitä kohtaan olen kuulemma aivan alusta asti ollut hyvin äidillisen huolehtiva, enkä hätkähtänyt itkuistakaan. Mutta serkkujen lapset ja kaikkien muidenkin pikkupiiperot… Pienen lapsen itku sai minut tolaltaan.

Kun tapasin siskoni esikoisen ensimmäistä kertaa, tunsin häntä kohtaan välittömästi hyvin alkukantaisen vahvaa rakkautta. Häntä sylissä pidellessäni ajattelin, etten koskaan ennen ollut nähnyt mitään yhtä kaunista. Kun siskontyttäreni itki, ensimmäistä kertaa ymmärsin itkun tapana kommunikoida – keinona ilmoittaa meille väsymyksestä, nälästä, likaisesta vaipasta tai särystä. Onnistuin jopa pitämään itseni rauhallisena niin, että siten kykenin vastaamaan vauvan tarpeeseen minulle neuvotulla tavalla ja mikä tunne se olikaan, kun itku loppui minun ansiostani ja vauva tyytyväisenä rauhoittui! Vastaavasti sitä suurempaa onnea en ollut kokenut, kun sain pienen siskontyttöni hymyilemään.. nauramaan.. ja kun viimeisenä joulunani Suomessa hän kantoi minulle kaikki joululahjansa yhdessä avattavaksi ja tutkittavaksi, tämän tädin sydän oli ratketa liitoksistaan kaikesta siitä ylpeydestä ja onnesta!

Kun tulin raskaaksi, rakastin sitä pientä solurykelmää koko sieluni voimalla alusta asti. Itkin onnesta, kun tunsin hänen ensipotkunsa, ja jatkuvasti pitelin käsiäni suojelevasti vauvamasuni ympärillä. Halusin ja toivoin niin kovasti, että elämän ihmeelläni olisi kaikki hyvin. En pystynyt edes käsittämään sitä yksinkertaista ajatusta siitä, että sisälläni kasvoi toinen ihminen – toinen samanlainen vaippapeppu kuin siskoni tytär! Pelkäsin, että jotain menisi pieleen, ja jännitin, josko kohtuni lämmöissä kasvava ihmisalku olisi samanlainen koliikkivauva kuin mitä minä itse olin ollut pienenä.

Kun pieni Elsa sitten tulla tupsahtikin maailmaan ennenaikaisesti, hän ei päästänyt ääntäkään. Pitkään aikaan. Sitten keuhkojen harjoittaminen itkemällä alkoi, ja pian muut keskoslasten äidit pitivät lastani koko osaston itkuisimpana vauvana. Hän rääkyi, itki ja tuhisi, ja minua kotona ollessani kylmäsi ajatus siitä, kuinka pikkuinen lapsukaiseni itkisi yksinään sairaalan kehdossa. Kuinka hoitajat eivät häntä ehkä saisi rauhoittumaan. Tyttö tykkäsi olla sylissä, silloin hän oli rauhallinen.

Kun Elsan saimme viimein kotiin ja kaivettuani pienen nyytin auton turvaistuimesta syliini, ensimmäinen mitä tyttäreni sairaalan ulkopuolella teki oli sydäntä raastava itku. Sellainen järkytysitku, kun ympäristö olikin ihan eri näköinen kuin mihin hän oli tottunut. Tunsin ylivoimaista ylpeyttä saatuani hänet sylissä rauhoittumaan, vaikka olin aluksi säikähtänyt hänen voimakasta itkuaan. Entä, jos hän ei rauhoittuisi, entä jos nyt menisi jotain pieleen eikä sairaanhoitajat olisivatkaan vieressä heti apuna?

Muistikuvani tytön ensimmäisistä kuukausista kotona ovat sumeat. En muista, itkikö tyttö paljon vai vähän, ja toisaalta, minulla ei ole mitään mihin sitä verrata. Mutta pian opimme jokaisen itkun merkityksen. Ymmärsimme, että tyttö itki vain tarpeeseen – nälkään, väsymykseen, likaisen vaipan takia. Muuten hän oli tyyni. Tuosta osaston itkuisimmasta vauvasta onkin nyt kasvanut yksi onnellisimmista vauvoista, jonka minä olen ikinä tavannut. Hän itkee edelleen ennen nukahtamista, sillä hän suorastaan taistelee unta vastaan – onhan se pelottavaa, kuurona pikkuihmisenä, sulkea silmät. Sulkea porttinsa maailmaan. Siksi emme pistä pahaksi pitää häntä sylissä silloin, kun hän kamppailee väsymystään vastaan. Ainakin hän tuntee jokaisella kehonsa solulla, ettei hän ole yksin. Vaikka silmät olisivatkin kiinni.

Kaiken muun ajan.. Tyttö nauraa. Hihittää. Hymyilee!

Itku on edelleen, kohta 2 vuoden iässä, yksi hänen voimakkaimmista keinoistaan kertoa meille, jos jotain on vialla.

Eikä se haittaa.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Ihana postaus! Jotenkin tästä on luettavissa kuinka empatiataitosi on kehittynyt yhtä aikaa äitiyden myötä. Kiitos kun osallistuit analyysihaasteeseen! <3

Meriannen

Ainakin pikkuisten ihmisten ymmärtämisessä ehdottomasti! .. Ja itseasiassa, kyllä, allekirjoitan. Tätä kuule pääsen miettimään ylianalysoivassa mielessäni vielä joksikin aikaa, mutta voisin jo nyt tosiaan sanoa että olet ihan oikeassa!
Ja kiitos ihana hyvästä kuvavalinnasta! Seuraavaa odotellessa Voikulta… 😀

Se onkin niin mielenkiintoista, itse olen kuullut myös monelta huonokuuloiselta kaveriltani että hekin ovat olleet vauvoina ja lapsina tosi vaikeita nukutettavia kun eivät ole malttaneet nukkua. Pitää olla valppaana ja selvillä mitä ympärillä tapahtuu kun kuulokojeet on viety pois korvista. 🙂

Meriannen

Enkä sitä yhtään ihmettele! Joskus tyttö nukahtaa paremmin jos istutteet on jätetty paikoilleen, mutta joskus se taas stimuloi niin paljon että sitten sitä vasta ei nukahtamisesta mitään tulekaan! 😀 Pitää osata lukea tyttöä että milloin parempi ottaa ”korvat pois päältä” ja milloin jättää 😀

Kaunis kirjoitus!

Meriannen

Oi kiitos <3 <3
(Ps. Miten menee? Uutisia, mitään minulle kerrottavaa? <3)

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.