Perhe-elämä
23.2.2015

Vammautuneen lapsen äiti: ”Ei se ole lopulta sen lievempi teko tuijottaa kuin sanoa ääneen”

Vammautuneen lapsen äiti: ”Ei se ole lopulta sen lievempi teko tuijottaa kuin sanoa ääneen”

Ilta-Sanomien tekemä haastattelu meikäläisistä on poikinut kivasti huomiota ja ajatusten vaihtoa eri kanavilla tärkeästä aiheesta, eli juuri siitä mihin kääntämäni avoin kirjekin perustui. Facebookin ihmeellisessä maailmassa haastattelun myötä tutustuin toiseen erityislapsen äitiin, joka riemukseni innostui jakamaan omia ajatuksiaan erilaisuuden kohtaamisesta blogini puolella.


Törmäsin Meriannen maailmaan ihan sattumalta yhteisen tuttavan kautta. Facebook, jokaisen paras kaveri. Aihe liippaa läheltä ja monia samoja ajatuksia on pyörinyt omassakin mielessä liittyen siihen, miten maailma ”erityislapset” näkee. (Lainausmerkit siksi, että vihaan sanaa erityislapsi).

Kuvan (c) Durianhetket

Kuvan (c) Durianhetket

Tyttärelleni sattui marraskuussa tapaturma koulunliikuntatunnilla. Seitsemän vuotta tanssia aktiivisesti harrastaneelle kärrynpyörä on jokapäiväinen juttu, mutta sinä päivänä kaikki meni vain pieleen eikä mitään ollut tehtävissä, kun toinen tyttö tuli takaa liian kovalla vauhdilla katse muualle suunnattuna ja osui E:n jalkoihin kohtalokkain seurauksin. Nyt olen niskavammaisen E:n omaishoitajana toistaiseksi. E:n elämässä ei tällä hetkellä ole mikään muu varmaa kuin epävarmuus.

Minun on ihan pakko kiittää, miten hienosti moni tuntematon E:hen suhtautuu. Moni menee ohi tuijottamatta ja on valmis auttamaan.

Tapahtui tänään: E:n jaloilla on välillä tapana elää omaa elämää, välillä tehdä stoppi ja välillä mennä veteläksi. Tänään koettiin koko kirjo, keskellä katua tietysti. Koko episodi päätyi siihen, että minun oli pakko jättää pyörätuoli saadakseni karkaavat jalat kiinni (niitä kun ei voi tahdonvoimalla pysäyttää). Juuri kun kerkesin napata kiinni, jalat tekivät stopin ja menivät spagetiksi. Kun yritin kannatella liki itseni kokoista tyttöä keskellä lumista tietä ja katselin epätoivoisena 50 metrin päässä olevaa pyörätuolia, takaamme tuleva autoilija pysäytti tien varteen, toi pyörätuolin ja auttoi E:n siihen istumaan.

Kaikella on kuitenkin myös nurjapuoli. Alkuun E:tä otti päähän, että kaikki tuijottaa hänen jalkojaan. Erityisen vaikea E:n oli hyväksyä tätä siksi, ettei E itse huomaa ihmisten erilaisuutta. Meidän perheessä ”erityinen” on ollut käsite vain positiivisessa mielessä: erityinen taito tehdä jotain. Erilaisuus ei ole koskaan ollut käsite, mitä olisi tarvinnut käsitellä sen kummemmin. Bongasin eräässä ruuhkassa katua katsellessani todella upeasti tuunatun pyörätuolin, lapset 4v ja 9v huomasivat tuolissa istuvan nuoren naisen ”siistit vaatteet”. Kumpikaan ei huomannut naisen istuvan pyörätuolissa.

Meillä tuijottamisen käsittely saatiin onneksi oikeaan tasapainoon, kun yhdessä tuumattiin, että ihmiset tuijottavat jalkoja löytääkseen niistä vastauksen pyörätuoli-kysymykseensä. Ehkä kannattaisi vain kysyä suoraan, jos mietityttää eikä tuijottaa? No, kun ei ne kuitenkaan kysy, niin me on ajateltu jalkoihin kylttiä: ”Nämä jalat ei puhu, mutta potkii välillä kovasti.”

Tuo idea on toistaiseksi vielä toteuttamatta, mutta sarkastisiksi on silti heittäydytty. E:n jalkojen tottelemattomuus saa useimmiten aikaan koomisia hetkiä julkisilla paikoilla: Milloin juostaan peräkanaa kaupassa tai kadulla ja yritetään pikkuveljen kanssa ahdistaa E nurkkaan, milloin taas jalat tekevät balettiliikkeitä kesken kävelyn, suostuvat seisomaan vain tietyssä asennossa tai kävely onnistuu vain sivuttain jalat ristissä edeten. Näinä hetkinä on parasta pistää vahinko kiertämään, nauraa vedet silmissä ja niiailla itse bliét mukana. Varmasti pysäyttää useamman tuijottajan miettimään, mitä tässä tapahtuukaan.

Ilman huumoria tästä ei selviäisi ja onneksi sitä löytyy iso annos myös E:ltä itseltään. Silti, huonoina päivinä, itse väsyneenä ja tyttärestä huolissaan kun taas on huonompi päivä kuin eilen, ei vain jaksa. Silloin tekisi niin kovasti mieli kehottaa tuijottajaa katsomaan peiliin ja miettimään, mitä niin paljon parempaa siellä näkyy, että tuijottaa täytyy. Välillä on pakko pidätellä, ettei päästä sammakoita suustaan. Ja silloinkin mietin, että miksi minun pitää kun ei toisenkaan pidä. Ei se ole lopulta sen lievempi teko tuijottaa kuin sanoa ääneen, kumpikin huomataan kyllä vastapuolella. On tekopyhää olettaa muuta.

E:llä on hyvä itsetunto ja itseisarvo, hän ei pienestä hätkähdä. Kyllä tämä kokemus on silti pienen ihmisen maailman pysäyttänyt ja monet arvot uusiksi pistänyt. Äitinä toivon vain, että ympäristö pystyy aina hyväksymään E:n yhtä varauksetta kuin E hyväksyy ympäristönsä. On epäreilua, että toisten puolustaja joutuu puolustamaan myös itseään. Seuraavan kerran kun tuijotat ”erilaista” ihmistä, mieti jos toinen puoli avaakin keskustelun: ”Moi, mä oon Miia ja tämä on mun tytär E. Kuka sä oot?” Oletko valmis keskusteluun?


Miia on aloittanut kirjoittamaan Durian hetki – nimistä blogia, jonka otsakkeen ensimmäiset rivit ovat jo pysäyttävät ja ajatusta täynnä:

”Sen piti olla ihan tavallinen juttu, kärrynpyörä matkan varrella. Niinhän sinä aina teit. Se pieni hetki muutti kaiken.”

Suosittelen vilkaisemaan – Miialla on sana hallussa!

Jos sinä olet erityislapsen vanhempi tai itse vammainen ja haluaisit jakaa ajatuksiasi erilaisuuteen suhtautumisessa, laita minulle sähköpostia osoitteeseen blogi@meriannen.com! Myös muut aiheideat ovat toivottuja!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Moikka Merianne! Mulla on sulle blogissa haaste, lähde ihmeessä mukaan jos ehdit. 🙂 http://www.rantapallo.fi/lena/2015/02/21/pari-sanaa-reilusta-matkailusta-reilutblogit/

Terkut Kuopiosta 🙂

Meriannen

Terkkuja takaisin Kuopioon! <3 Ja jos käväiset Tahkolla, morjesta miun tuttuja miun puolesta! 😀 Ja Juicen kotipaikkakunnalle eksyessäsi käväse mun isin kahvilassa! 😀 Enivei niin haaste – JOO! MUKANA! Kiitos ihana!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.