Perhe-elämä
21.2.2015

Oivallusten perjantai: Päästämisestä irti äitinä

Oivallusten perjantai: Päästämisestä irti äitinä

Kello oli jo matkalla kohti keskipäivää, kun minä makasin vällyjen välissä. Hereillä. Kuuntelin olohuoneessa tapahtuvaa – siellä tuntui Ruby kovasti selittävän jotain, hevarityttö nauroi ja Dan heitti ilmoille jotain nasevaa. Raotin verhoja ja vilkaisin pihalle. Ulkona paistoi aurinko.

Olin saanut ihan hyvät yöunet nukuttua, ja olin herännyt aamulla kovaääniseen ammuntaan. Dan ja hevarityttö eivät olleet tajunneet, kuinka kovalla xbox huudatutti Call of Dutya. Nousin kahville, syöteltiin yhdessä Elsalle aamupala ja sitten minä karkasin takaisin petiin.

Meidän hevarityttö – nannymme oli meillä ollut tosiaan yötä, ei lapsenvahtihommissa vaan ihan muuten vaan. Me olemme ystävystyneet hänen kanssaan, ja harva se päivä hän viettää kanssamme aikaa. Näin ollen noin aikaisin aamustakin minulla oli täydet mahdollisuudet karata takaisin peittojen alle heti, jos vain siltä tuntui.

Niin myös tein. Enkä halunnut nousta sieltä peittojen lämmöistä ja unien maailmoista minnekään. En halunnut nousta ja kohdata yskivää pientä. En halunnut nähdä tiskivuorta, sotkuista olohuonetta tai kaikkea sitä muuta, mitkä suorastaan korostuivat ”to do” – listojeni kärjessä. Halusin vältellä sitä kaikkea.. Mutta samalla kääntäessäni kylkeä tajusin jotain tärkeää.

Muutama vuosi takaperin masennuksesta kärsiessäni välttelin myös arkea. Välttelin rutiineja, sängystä nousemista ja kaiken tavallisen kohtaamista. Sikiöasennossa maatessani peittojen alla toivoin, ettei minun ikinä tarvitsisi nousta enää sängystä. Että voisin vain nukkua pois.

Nyt en sitä toivonut. Nyt toivoin vain, että saan vielä ihan vain hetken aikaa nauttia tästä ylellisyydestä. Että minun ei ole pakko olla pystyssä ja pyörittämässä arkea. Että minä voin vain kääntää kylkeä.

Hymyilytti.

Ja oi kyllä. Nukuin vielä pari tuntia, minkä jälkeen nousin oikein mielelläni kohtaamaan sotkuisen kämpän, itkuisen tytön ja kaiken muunkin tämänhetkiseen perhearkeeni kuuluvan. Puunasin keittiön ja vastaanotin innosta puhkuvan Rubyn, joka oli viettänyt hevaritytön kanssa aikaa Christchurchissa. Ruby-lomalainen oli käynyt hevaritytön parhaimman ystävän luona paijailemassa tämän lemmikkieläimiä. Voi sitä tarinoiden määrää taas! Oli niin sydäntä lämmittävää seurata, kuinka sekä hevarityttö että Ruby olivat nauttineet toistensa seurasta.

Oivalsin, että vaikka minä en ollut sen kummemmin minkäänlaista ohjelmaa lomalaisellemme järjestänyt, tällä oli silti ollut hauskaa. Ettei kaikkeen aina tarvita minua henkilökohtaisesti.

Minun pitäisi selvästi jättää stressaaminen vähemmälle. Asiat hoituvat ilman sitäkin!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Joskus stressaaminen todellakin on turhaa ja monesti saisi ottaa rennommin… Mutta minkäs sitä itselleen voi. Siinäkin mielessä voi olla armelias itseään kohtaan, että hyväksyy että on yksinkertaisesti huolehtija 🙂

Meriannen

Heh, siinäpä onkin eritoten tekemistä! Itsensä hyväksymisessä .. 😀

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.