Perhe-elämä
19.1.2015

Vieraskynästä: Meidän tarina kummitädin silmin

Vieraskynästä: Meidän tarina kummitädin silmin

Kun paras ystäväni tuli raskaaksi, en ollut pysyä housuissani. Minua huvitti suuresti, kun hän lähetti minulle Facebookissa valokuvan, jossa komeili positiivisen tuloksen antaneita raskaustestejä. Ja niitä testejä ei siis ollut vain yksi, vaan niitä oli monta! Erilaisia tikkuja sojotti ympäri lattiaa, jossa jokaisessa komeili kaksi punaista viivaa. ”Minä olen oikeasti raskaana!” Merianne hehkutti. Niin olisin hehkuttanut minäkin, ja olisin varmasti itsekin tehnyt vähintään yhtä monta testiä uskoakseni asian todeksi.

Raskaus oli hänelle ja hänen puolisolleen erittäin odotettu elämäntapahtuma.

Olihan se minullekin, sillä minusta tulisi sylikummi! Kummitäti! Meille on ollut jos ystävyytemme alkuajoista selvää, että silloin kun saamme ensimmäiset lapsemme, tulee toisesta sylikummi. Tietenkin myös kaaso, kun hääkellot soisivat. (Ei sillä, että sitä odottaisin! Wink, wink!)

Ystävyytemme alkoi lukion filosofian leirillä Rautavaaran Metsäkartanolla ja heti ensi hetkestä alkaen minä rakastin sitä vaaleatukkaista tyttöä, joka tuli pöydän ääreen piirtelemään kanssamme. Ja piirsikin todella suloisen undulaatin! Vuosien mittaan välillämme on ollut tuhansia ja tuhansia kilometrejä, maita ja kokonaisia mantereita, mutta silti ystävyytemme on säilynyt ja oikeastaan vain vahvistunut. Niinhän se menee, todellisia ystävyksiä ei voi kilometrit erottaa. Olemme aina jakaneet kaikki asiat keskenämme. Ei ole ollut niin pientä tai suurta asiaa, jota ei olisi voinut tai halunnut kertoa toiselle. Sen tiesi jo etukäteen, että kyllä se tajuaa! Luottamus ja toisen hyväksyminen sellaisena kuin on ovat meidän ystävyytemme peruspilareita.

Kun Merianne meni vaihtoon Englantiin ja alkoi kertomaan hepusta nimeltä Dan, tiesin, että se oli menoa. Kutsuin miekkosta pitkään Alieniksi, koska ajattelin että ei tuollaista herrasmiestä voi olla olemassakaan! Joka osti kukkia, toi aamupalan sänkyyn, osti lahjoja. Ennen kaikkea olin onnellinen, että paras ystäväni oli viimeinkin löytänyt ihmisen, joka rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on ja on valmis tekemään hänen puolestaan mitä tahansa, ymmärtää ja tukee häntä.

Mietin usein miten Merianne kestää pitkää välimatkaa kun hän tuli takaisin Suomeen. (Hieman myöhemmin sain myös itse kokea ikävän tunteen, kun aloin seurustelemaan nykyisen kihlattuni kanssa ja asuimme ensimmäiset 5 kuukautta eri kaupungeissa.) Minä olen aina uskonut, että kaukosuhteet voivat toimia aivan yhtälailla kuin ”normaalitkin” suhteet, jossa pariskunta asuu samalla paikkakunnalla. Silti olin huolissani hänestä. Tunsin rinnassani sen tuskan, jota hän ikävässään koki. Kun uutinen raskaudesta tuli, huoleni kasvoi vain entisestään. Keskustelimme hyvin usein siitä, miten ikävä raastaa sydäntä. En itse vielä ollut silloin kokenut samaa, mutta yritin ymmärtää. Olinhan minäkin ikävöinyt Meriannea vuosia hänen ollessaan ulkomailla.

Oli raskasta seurata vierestä toisen surua, kun tuntui siltä, ettei itse voi tehdä asialle mitään.

Tammikuussa 2013 sain tärkeän kutsun. Kutsun tulla mukaan kummityttäreni rakenneultraan Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Olin ilosta ja onnesta soikeana! Näkisin ensimmäistä kertaa parhaan ystäväni vatsassa kasvavan pienen ihmisen! En ollut koskaan aikaisemmin ollut ultrassa, joten ajatus oli jännittäväkin. Muistan, että alunperin lapsen isän oli tarkoitus olla mukana ultraäänessä, mutta hänen ei ollutkaan mahdollista tulla Suomeen. Se oli rikkoa ystäväni sydämen. Enkä ihmettele, olisin itsekin ollut aivan rikki. Niinpä koin ”tehtäväni” entistä tärkeämmäksi.

Myös Dan oli asiasta pahoillaan ja surullinen. Hän otti minuun yhteyttä Facebookissa ja pyysi minua ostamaan Meriannelle kukkakimpun. Tein työtä käskettyä. Hain kukkakaupasta kauniin kimpun, johon minua käskettiin laittamaan jotain hempeää ja pinkkiä.

Ystäväni tuli isänsä kanssa hakemaan minua kotoani. Asuin tuolloin itse Kuopiossa ja opiskelin kuvataidetta Pohjois-Savon opistossa. Menin autoon ja ojensin Meriannelle Danin tilaaman kukkakimpun. Hän meni aivan hämilleen. En oikein osannut sanoa oliko hän yllättynyt, iloinen vai jopa surullinen? Muistuttiko kukkakimppu häntä siitä, että hänen miehensä ei ole paikalla? Vai oliko se niin suuri yllätys, ettei hän osannut siihen reagoida?

minajakukat

Merianne kyseisen kimpun kanssa.

Ajoimme KYSsille. Minua jännitti hirveästi, mutta olin myös rajattoman innoissani. En osaa edes kuvitella mitä tunteita ystäväni kävi tuolloin läpi. Hänen vatsansa oli pyöristynyt viime näkemästä ja mielestäni hän näytti kauniimmalta kuin koskaan. Hän ilmoittautui hoitajalle ja kertoi, että tulevan lapsen isoisä ja sylikummi tulisivat mukaan rakenneultraan. Kun pääsimme ultrahuoneeseen, näin edessäni kaksi tuolia ja mietin kumpaan istuisin. Tiesin että haluaisin istua ystäväni vieressä ja pitää häntä kädestä, mutta mites tuleva pappa? Hänkin varmasti haluaisi, olihan kyseessä hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa. Tilanne meni kuitenkin täysin vaivattomasti ja molemmat löysivät oman paikkansa Meriannen vierestä. Minä hänen lähellään, puristaen hänen pientä ja sileää kättään. Katsoin ruutua jännityksen vallassa. Milloin kuva näkyisi? Mitä sieltä näkyisi? Katsoin ystävääni, mietin mitä hänen mielessään liikkuu.

Sitten se tapahtui. Kuva ilmestyi ruudulle ja näimme EL:n! Pieni sydän sykki pikkuruisen lapsenalun rinnassa. Silmäni kostuivat; olin niin onnellinen. Kuvasta erottui jalat, pienet kädet, kallo, aivot ja helminauhaa muistuttava selkäranka. ”Kaikki hyvin”, lääkäri sanoi. Sydämen valtasi lämpö. Me kaikki olimme huojentuneita ja onnellisia.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin hyvin, kuin me kaikki olimme odottaneet. Elsa syntyi etuajassa ja hän taisteli pitkään elämästään. Muistan sen valtavan möykyn rinnassa ja polttavat kyyneleet silmissä kun odotin uutisia kummityttärestäni. Muistan sen erään päivän, kun Dan soitti minulle. ”She is absolutely fine”, hän sanoi. Itkin, itkin niin lujaa. Elsa on elossa. Kuinka paljon toivoinkaan, että olisin voinut olla heidän tukenaan Englannissa tuona aikana. Kuinka paljon toivoinkaan, että voisin edes vähän ottaa sitä taakkaa kannettavakseni, joista heidän selkänsä olivat vääränä. Mutta sitten tajusin, että kaikella on tarkoituksensa. Ja tiesin, että kaikki tulee menemään hyvin. Heille on syntynyt pieni ihme, jolla on elämä edessä. Heillä kaikilla on elämä edessä, ja ihana elämä onkin!

Seurasin kummityttäreni kasvua Facebookin, sähköpostin ja älypuhelimen välityksellä. Jokainen kuva sykähdytti ja sai minut rakastamaan häntä entistä enemmän. Pieni enkelini. Tunsin huonoa omaatuntoa, etten ollut heitä lähempänä, auttamassa ja tukemassa. Eritoten halusin olla osana kummityttäreni jokapäiväistä elämää. Oma elämäntilanteeni ei kuitenkaan silloin antanut periksi ostaa lentolippuja Englantiin. Ikävöin myös ystävääni, sillä viime näkemisestämme oli jo kauan aikaa.

Sitten viimein koitti se päivä, kun keskustelimme Meriannen kanssa Facebookissa ja minä varasin itselleni ja poikaystävälleni lentoliput. Olin ratketa onnesta! Näkisin pitkästä aikaa ystäväni ja ensimmäistä kertaa rakkaan kummityttäreni, unohtamatta Alienia.

Kesäkuussa automme starttasi kohti Tampereen lentokenttää, josta matkasimme Lontooseen. Stanstedin kentältä jatkoimme bussilla matkaa Bournemouthiin. En olisi uskonut miten nopeasti se matka menee. Lentokentältä soitin Meriannelle ja odotuksen tuoma jännitys kouraisi vatsaani, pian me olisimme taas yhdessä!

Englanti ja sen kansalaiset lumosivat minut täysin. Tuntui siltä, että kuulun tänne. 5 tunnin bussimatka Lontoosta Bournemouthiin tuntui pieneltä hetkeltä. Minusta oli myös ihanaa kuinka innoissaan poikaystäväni oli! Miettikää, tuolloin me parhaat ystävykset tapasimme ensimmäistä kertaa toistemme puolisot! Kun bussi oli viimein perillä ja kuski antoi minulle matkalaukkumme ruumasta sanoen ”You’re welcome sweetheart”, olin räjähtää innosta. Hetkeä myöhemmin näin pinkkimekkoisen keijukaisen kävelemässä meitä kohti. Huusin hänen nimeään ja juoksin häntä vastaan. Halasimme pitkään. Hänen tuoksunsa oli edelleen sama, hänen kosketuksensa oli edelleen yhtä lämmin. Aivan kuin emme koskaan olisi olleetkaan erossa.

Kävelimme muutaman sadan metrin matkan ystäväni ja hänen perheensä kotiin. Minua jännitti, jännitti niin vietävästi. Merianne avasi oven ja näin Elsan isänsä sylissä sohvalla. En saanut silmiäni irti hänestä, kumarruin katsomaan häntä. Juttelin hänelle vaikka tiesin että hän ei kuulisi. Hymyilin ja pian sieltä tuli maailman kaunein hymy minulle takaisin. Se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä. Dan antoi kummityttäreni syliini ja aloimme tekemään tuttavuutta. Elsa ei ujostellut minua yhtään, josta olin äärettömän onnellinen. Tunsin fyysisesti sen suuren rakkauden, jota häntä kohtaan tunsin ja joka kasvoi tuolla hetkellä moninkertaiseksi. Siinä hän viimein oli sylissäni, rakas kummityttäreni.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun Dan toi Elsan viereeni sohvalle. Pieni, pehmeä käärö käpertyi syliini heräilemään yöuniltaan. Silitin häntä. Voi miten onnellinen olinkaan.

Aamuhalit <3

Kokonaisen viikon ajan saimme viettää ihanaa, suorastaan täydellistä, aikaa yhdessä. Sain lomailun ja kulttuuriryöpyn lomassa tutustua myös Elsan kiropraktiikkaan ja totta kai päivärutiineihin. Oli ihana työntää häntä rattaissa, syöttää, nukuttaa, pitää sylissä. Juttelin ja lauloin hänelle, tunsin kuinka vahva side alkoi muodostua välillemme. Ystäväni esitteli meille Bournemouthia kuin matkaopas ikään. Näimme ja koimme aivan ihania asioita. Rakastuin niin kaupunkiin kuin sen asukkaisiin. Daniin ihastuin valtavasti! (Siis en silleen!) Hänen älynsä ja huumorintajunsa ovat mitä mainioimmat. Oli mahtavaa, kuinka hyvin he tulivat poikaystäväni kanssa toimeen. Huvittavinta oli seurata miesten ilmeitä ja kommentteja heidän pelatessaan jalkapalloa Xboxilla. Poikaystäväni ihastui myös Elsaan. Kukapa ei ihastuisi! Niin valloittava, hymyilevä pieni ihme ei voi saada osakseen kuin rakkautta ja ihailua.

Kuvan (c) Heli Vatanen

Viikko oli täydellinen. Viikko oli liian vähän aikaa. Sydäntäni raastoi sanoa näkemiin. Eromme iski tajuntaani vasta Stanstedin lentokentällä katsoessani kuvaa, jonka olin ottanut EL:stä ollessamme ulkona. Purskahdin itkuun. Kyyneleet vaan valuivat poskilleni ja rintaan pisti. Minua vastapäätä istuva mies kysyi onko kaikki kunnossa. Kerroin että voin ihan hyvin, mutta minulla on vain kova ikävä kummitytärtäni ja ystävääni.

Kotiin oli kuitenkin mukava tulla. Fiilistelimme satoja kuvia, joita olimme ottaneet reissulta. Kaikki tunteet, tilanteet, tuoksut ja naurunpyrskähdykset palasivat elävästi mieleen. Tajusin kuinka ihania muistoja minulla oli nyt mukanani. Kuinka paljon elämäni oli rikastunut. Välimatka ei koskaan tule tiellemme. Rakkautemme on siihen aivan liian vahva.

Odotan innolla sitä päivää, kun taas klikkaan ”varaa” ja sähköpostiini kolahtaa kaksi lentolippua. Sillä kultaseni, ei kestä kauaa kun olemme taas yhdessä!

Rakastan teitä.

Tämä postaus on siis täysin ystäväni Helin käsialaa joitain kuvia lukuunottamatta. Heli on yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, joka tietää minusta enemmän kuin minä itse. Perjantaina muistelimme tuon rakenneultran tunnelmia, ja siitä tämä postaus sai alkunsa. Kiitos Heli – olet ainutlaatuisen ihana!

Heli on muuten roihuava taiteilijasielu, ja 30. päivä tammikuuta hänellä on tulossa Jyväskylän Loungeen näyttely! Osoite on Kauppakatu 2, tapahtumasta voit lukea Facebook-sivulta lisää täältä ja käydä tutustumassa Helin tunteella tehtyihin vaikuttaviin taideteoksiin täällä sekä Facebook-sivuillaan täällä! Ystäväni löytyy myös instagramista täältä.

Koska sattuneista syistä minä en välttämättä pääse tuota näyttelyä katsomaan ja jos sinä pääsisit, olisitko niin kiva ja ottaisit kuvia minunkin puolesta? Jos jaat kuvat sosiaalisessa mediassa tagilla #artharakka, minä pääsen tunnelmoimaan sinun kauttasi ystäväni näyttelyn avajaisia ja itse näyttelyä. Kiitos jo etukäteen!

Avainsanat

Kommentit

Helppo ymmärtää, että pidät itseäsi niin onnekkaana, sillä sinullehan on elämässäsi tapahtunut vaikka mitä ihania asioita! Tässä taas yksi ihana osoitus siitä! 🙂

Jokaisella pitäisi olla oma Heli – tai sitten Meriannen, kuinka tuon nyt ottaakaan. 🙂 <3 <3

PS. Ne hääkellot todellakin soimaan nyt!! 😀

Meriannen

Minä olen tosi tosi onnekas <3 Minulla on aivan ihania ystäviä, ja paljon hyvää tapahtunut – myös sitä pahaa, mutta myös hyvää.
PS. NYT! TE MOLEMMAT! Älkää vaan yllyttäkö Dania, tai se kantaa mut maistraattiin vielä joku päivä! 😀 😀 Älkääkä yllyttäkö miun äitiäkään! 😀 😀 Vaikka ikinä en olekaan ollut mikään suuri hääfanaatikko, niin kuitenkin.. Koska tämä tulee olemaan once in the lifetime – juhla, niin kyllä minä haluaisin siihen sen järjestelyihin oikeasti keskittyä. Niin että en hutaise tehdä sitä vähän toisella kädellä, kun ei muuta jaksa.. Eli kaikki ajallaan! 😀 Kyllä ne hääkellot vielä kilkattelee, uskokaa pois!
Ihanat höpsöt <3

Täälläkin eräs silmäkulmiaan pyyhkivä.

Ihana ystävän kynästä kirjoitettu postaus teistä, mä ihan herkistyin ja nyyhkytin valtoimenaan täällä lontoon sohvalla! Ihanaa että sulla ja TEILLÄ on Helin kaltainen ystävä rinnalla ❤️

Meriannen

Me ollaan kyllä aivan onnekkaita.. ja miten ihanaa, että aikanaan sattumalta tapasin Helin! <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.