Perhe-elämä
16.1.2015

Synttärit & Dan kokkaa: Skonssit

Synttärit & Dan kokkaa: Skonssit

”Mitä haluaisit tehdä syntymäpäivänäsi?” kyseli Dan jo viikkoja aiemmin.
”En minä tiedä.. Se sattuu vielä viikollekin, ehkä voitaisiin sit viikonloppuna nähdä sun vanhempia ja siskoasi?”
”Okei, mutta entä ihan juhlapäivänä?”
”Ööö. Katsellaan sitä sitten?”

Mitä enemmän vuosia tulee mittariin lisää, sitä turhemmalta tuntuu järjestää mitään isompia juhlia. Voi sitä aikaa, kun jokainen syntymäpäivä oli kuin vuoden tärkein juhla – heti täysi-ikäisyyden jälkeen merkkipäivänä bailattiin niin kuin nuori likka vain voi, ja sitä ennen perheen ja suvun kanssa vietetyt kahvittelusynttärit oli itselle hyvin merkittävät. Kun kaikki rakkaat kokoontuivat juhlistamaan vain ja ainoastaan minua.

Nyt? Ei 27 ikävuotena ole mikään erikoinen. Ei tasaluku, vaan ihmeellinen väliluku siinä 25 ja 30 ikävuoden välissä. Olo ei ole yhtään sen kypsempi tai viisaampi kuin vuosi sitten, eikä kropassakaan ole tapahtunut sen kummempia isoja muutoksia. Sitä vain pitää muistaa, että on vuoden vanhempi, jos joku sattuu ikääni tiedustelemaan taas bussissa (näitä beibifeissin ongelmia).

Synttäreitä edeltävänä iltana Danin porukat kävivät meillä ihan yllättäen. En edes osannut ajatellakaan, että he saattaisivat muistaa syntymäpäivääni jotenkin! He ilmestyivät kukkapuskan ja korttien kera ja pahoittelivat, kun eivät voineet tulla oikeana merkkipäivänä lastenvahtihommiensa takia.

Minä olin vain yllättynyt, että he ylipäätään muistivat – ja niin liikuttunut. Vielä ilahtuneempi olin, kun löysin korttien välistä lahjakortit vaatekauppaan. Ne täydensivät sitä samaan vaatepuljuun ostettua lahjakorttia, jonka he joululahjaksi olivat meikäläiselle hankkineet.

Tulevan anoppini tietäen kirjauduin välittömästi heidän lähdettyään vaateputiikin nettisivuille ja käytin tuntikausia aikaa heidän vaatekokoelmaansa tutustumiseen. Jotta sitten, kun heidät seuraavalla kerralla näkisin, olisi minulla esitellä mihin heidän pennisensä olin käyttänyt. Onhan anoppini ennenkin ollut järkyttynyt siitä, kuinka vähän käytän rahaa itseeni ja miten vähän käyn ostamassa itselleni vaatteita, minkä vuoksi he nuo lahjakortitkin todennäköisemmin olivat minulle hankkineet.

Tuntikausien selailun, ”alekorien” tutkimisen ja vaatteiden kokojen ihmettelyn jälkeen päädyin ostamaan itselleni kuvassakin pilkistävän sinisen mekon, muutamat topit ja paidat, yöpukusetin sekä parit pitkähihaiset.

Juhlapäivän aamu alkoi meillä myöhään – se oli Elsan antama syntymäpäivälahja minulle. Hän oli mennyt normaaliin aikaan nukkumaan illasta, ja nukkua posotti koko yön lävitse. Me ei meinattu uskoa silmiämme, kun herättyämme kello näytti jo 10:30 aamulla! Yleensä Elsa herättää meidät varmasti reippaasti ennen seitsemää, jos ollaan onnekkaita. Hämmentyneet vanhemmat löysivät iloisesti itsekseen rupattelevan Elsan sängystään.

”Entä, jos leipoisin meille oikein perinteisen englantilaisen ”teen” sun synttäreiden kunniaksi?” Dan kysyi.
”Skonsseja?”
”Tottakai! Ja voileipiä.”
”Mutta kai me syödään ne kahvin kanssa eikä teen?”
”Ilman muuta, jos sä haluat.”
”Joo..”

Paul Hollywoodin resepti BBC:n sivuilta.

”Haluatko sä auttaa?”
”Nää.. mä otan kuvia.”

Murumaiseksi nyplätty taikina – tai kuten BBC:n sivuilla kuvailtiin: ”korppujauhomainen”.

Autoin mä vähän. Sekoitin munat ja maidon keskenään Danin pyynnöstä! Hän nimittäin oikaisi reseptissä jonkin verran, eli lisättyään leivinjauheen ja sokerin jauhomassaan hän pyysi minua kaatamaan puolet maitomuna-sörsselistä kulhoon.

Hän sitä sitten pyöräytteli puukauhalla ympäri, niin että pahnan pohjimmaisetkin saivat varmasti osansa maidosta ja munasta. Sitten mies pyysi lisää maitoa, mutta eipä mennyt meilläkään koko satsi maitoa kulhoon. ”Tää on nyt hyvä,” tuumi mies, ja minä nappasin kameran.

Taikina lätsäytettiin pöydälle, minkä me olimme aiemmin putsanneet ja sitten jauhoittaneet. Ohjeiden mukaisesti mies ripotteli taikinan päälle lisää jauhoja, nappasi reippaasti taikinasta kiinni ja pyöräytti taittaa taikinan kahtia. Sitten hän pyöräytti taikinan ylösalaisin, ja taittoi sen uudestaan. Ja uudestaan. ”Näin tää vaivataan,” sanoi leipurimieheni, ja minua hymyilytti. Kohta hän esitteli taikinaa, joka ei ollut ollenkaan tahmea. Hän tökki siihen sormiaan ja näytti, kuinka niihin ei taikina tarrautunut ollenkaan.

Sitten hän taputteli sen tasaiseksi levyksi (”En mää mitään kaulinta tarvihe”), otti yhden Elsan vanhoista ruokakipoista ja käytti sitä muottina. Pian pellillä oli kuusi pientä latteaa pyörylää.
Loput hän pyöräytteli myöhemmin.

Ne hän sitten voiteli vielä kananmunamaidolla, ja iski sitten uuniin. Niiden ollessa uunissa hän tekaisi voileivät.
”’High tealla’ syötiin yleensä kurkkuvoileipiä ja skonsseja. Voileivistä oli leikattu reunat pois ja siivutettu ne pikkuruisiksi palasiksi. Tiedätkö miksi?”
”No?”
”Koska kurkkuvoileivät ovat hyvin kepeitä ja vähäkalorisia – eli niiden jälkeenkin jaksoi syödä vielä illallisen.”
”Te enkut..”

Koska tämä oli samalla meidän illallinen, Dan tekaisi meille majoneesi-kananmuna-pepperoni – voileivät. Sanalla sanoen: NAM.

Voileipiä mussuttaessamme skonssit olivat pöydällä jäähtymässä. Kohta hän tarjoilikin minulle halkaistua skonssia, jonka hän oli voidellut voilla ja taiteillut päälle vispaamansa kermavaahdon sekä vanhemmiltani joululahjaksi saatua hilloa.

NAM.

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.