Muut
2.1.2015

Minähän en liiku laihduttaakseni!

Minähän en liiku laihduttaakseni!

selfiepaita

Toissapäivänä vuosikatsauksessani kerroin avoimesti omasta painostani, mielenkiinnolla odotellen reaktioita. Mitä ei tullut. Yllätyin positiivisesti!

Eritoten me naiset olemme valitettavasti niin paino-orientoituneita, että mikä tahansa kommentti kiloihin liittyen yritetään hiljentää. Se tehdään automaattisesti, ja sitä itse yritän omassa kommunikoinnissani välttää.

Sannan kanssa kävellessäni Bournemouthin katuja hengästyin. Tämä on tietysti luonnollista ottaen huomioon, että olin tuolloin edelleen antibioottikuurilla. Hengästymistäni kommentoin Sannalle sanomalla, että ”Huh, kun on mulla nyt huono kunto. Varmaan johtuu yhdessä kasvaneesta mahasta ja antibioottikuurista”. Sanna lausahti välittömästi: ”Höpsistä, et sinä lihava ole!”

Mikä on hyvin kauniisti sanottu, vaikkakaan ei totta. Kyllä minulla oikein komia ja pehmeä masu löytyy, sellainen kiva röllykkä. Niin kuin terveyskeskuksen vaakakin kertoi, en enää ole vain lievästi ylipainoinen vaan nimenomaan ylipainoinen. Vastasinkin hänelle, että ei, en minä tarkoittanut kommenttiani millään tavalla ulkonäkööni liittyen, kunhan totesin faktan huononneesta kunnostani.

laski

Olen järkyttyneenä lueskellut muutamia raskausblogeja, missä tulevat äidit kauhistelevat kasvanutta mahaansa ja kuvailevat itseään kauhean lihaviksi valaiksi. Heitä se pömppö ahdistaa, ja pelko rinnassa he pohtivat raskauskiloja. Olen joillekin heille kommentoinutkin, että vaikka kuinka hankalaa se onkin, yritä rentoutua. Nauti raskaudesta, sillä se on ihan ainutlaatuista aikaa. Mikään raskaus ei ole samanlainen, jokainen on oma ainutlaatuinen kokemuksensa. Kuka siitä välittää, jos raskaus tuokin muutaman kilon tai enemmänkin?

Melkein yhtä kauhistuneena luen äitiysblogeista äitien raskauskilostresseistä. Kuinka sinne salille mennään huonoista yöunista huolimatta, väsyneenä ja kärttyisenä – vain, koska niistä muutamasta kilosta halutaan päästä eroon. Ymmärrän kyllä, että se oma aika on tärkeää ja jos se salilla tai juoksulenkillä käyminen koetaan itsensä toteuttamiseksi, niin minulla ei tietenkään ole mitään sitä vastaan. Mutta suoraan sanottuna minä säälin niitä mammoja, jotka ulkonäköpaineiden takia sinne salille vääntäytyvät.

Silloin, kun minä ensimmäistä kertaa mainitsin blogin puolella, että pyrin muuttamaan elämäntapojani terveellisimmiksi, sain jotain kautta kommenttia että kyse on itsearvostuksesta. Se salilla hikoileva äiti arvostaa itseään, koska hankkiutuu raskauskiloistaan eroon. Koska pitää ulkonäöstään huolta. Vaikka ymmärrän, mitä tällä haetaan takaa, en silti sitä voisi itse allekirjoittaa.

tasa

Minusta itseään pitää oppia arvostamaan juuri sellaisena, kuin on. Niin kilojen, raskausarpien kuin ryppyjenkin kera, meikittömänä ja tukka pystyssä kuin myös laittautuneena. Oma onnellisuus ei pitäisi olla omasta peilikuvasta kiinni. Menen jopa niinkin pitkälle, että mielestäni liikuntaakaan ei pitäisi harrastaa vain ulkonäöllisistä syistä tai vaakaa tuijottaen. Jos liikunnan tuottamia tuloksia tuijottaa vain peilikuvan kautta, ei siitä liikunnasta itsessään opi nauttimaan. Liikunta on vain suoritus, jota tehdään saavuttaakseen jotain muuta.

Tietysti jokaisen motivaatiot liikkumiseen kuin kaikkeen muuhunkin ovat henkilökohtaiset, mutta minä toivon jokaisen tarkistuttavan ne omat motivaattorinsa. Olen aikanani minäkin raahautunut lenkille vain sen takia, koska luulin olevani lihava. Olen ähertänyt lattiatasossa vatsalihaksia tehden vain saadakseni olemattoman vatsakumpuni katoamaan. En ikinä nauttinut siitä tekemisestä, suoritin sitä vain siksi koska koin olevani ruma. Tuijotin jumpassa peilistä vatsaröllykkääni (olematonta silloin) ahdistuen ja toivoin, ettei kukaan minua siellä nurkassani näkisi ja kauhistuisi läskeistäni.

En tasan tarkkaan osaa sanoa, mikä on muuttunut, mutta en enää ole itselleni yhtä ankara tässä asiassa. Ehkä se on osa sitä, että en enää kutsu itseäni läskiksi (ylläolevaa kuvaa lukuunottamatta), kuten lupasin? Että puhun itselleni kauniimmin, kun katson itseäni peilistä. Keskityn niihin positiivisiin asioihin.

En halua rajoittaa itseäni mitenkään. En halua asettaa itselleni sääntöjä. En pakota itseäni lenkille tai salille. Haluan lähteä liikenteeseen siitä liikkumisen ilosta, tuloksia tuijottamatta.

Enkä minä liikkumiseen muuta motivaattoria tarvitsekaan. Jo tällä viikolla kävin kävelyllä Danin kanssa ja kävelin takaisin kotiin nähtyäni Paulaa. Kiersin ylimääräisen lenkin, kartuttaen kävelyn kilometrimäärää parilla ihan vain liikkumisen ilosta. Oli ihana tallustaa ja saada hiki pintaan, veri kiertämään ja lihakset tekemään töitä. Oli ihana huomata, kuinka virkistyin.

nyt

Nyt haluankin kysyä juuri sinulta, että miksi sinä liikut? Mikä saa sinut liikenteeseen?

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Valitettavasti en liiku. Tarpeeksi. Arkiliikuntaa tulee toki jonkin verran, kun meillä ei ole autoa, mutta ei sitäkään niin hirveästi.

Tiedostan, että pitäisi liikkua enemmän. Kyse ei niinkään ole ulkonäön tai painotilanteen parantamisesta, vaan siitä tosiasiasta, että olen kolmikymppinen, enkä enää nuorru tästä. Kohta alkaa kroppa prakata jos en saa itseäni ihan oikeasti liikkeelle. Etenkin wanhalle selkäwammalle tekisi liikunta hyvää. Ja tekikin, muistan että selkä voi paremmin silloin kun olin aktiivisempi.

Jos ulkonäköä mietitään, niin olen oppinut olemaan itselleni melko armollinen. Enimmäkseen en juurikaan kiinnostu siitä miltä näytän. Kunhan näytän ihmiseltä. Tilanne on huomattavasti helpompi kuin vaikka teini-ikäisenä. Tai edes viisi vuotta sitten, vaikken äärimmäisen ulkonäkökeskeinen ole koskaan ollutkaan. Siltikin tunnustan, että mielelläni hankkiutuisin eroon raskauden jäljiltä jääneestä mahasta. Se ei ole suuri, eikä kiinnosta ketään muuta kuin itseäni, mutta se on jollain tapaa …ylimääräinen. Painoa noin ylipäätään on vähemmän kuin vuosiin, olen vissiin syönyt huonosti viime kuukausina.

Mutta summa summarum, muutama vuosi sitten kun oli aktiivisempi liikuntakausi, muistan kropan voineen paremmin. Ja sitä paitsi laihduin ihan oikeasti tuntuvasti, vähän vahingossa. Ilman sen suurempaa ruokavalioremonttia. Jos taas löytäisin kunnollisen liikuntamotivaation, niin se pohjautuisi nimenomaan hyvinvointiin, ei ulkonäköön… vaikken kiinteytymistä pahakseni pistäisikään.

Meriannen

Arkiliikuntaa voisi lisätä asteittain, ja kun kunto kasvaa niin ”nälkä kasvaa” eli tekee mieli lähteä ihan oikeasti hikilenkille tai vaikkapa aerobiciin? Näin ainakin käy aina miulla! Kun helposti innostus lopahtaa jos lähden suorilta hikilenkille ja sitten kun lihaksia kolottaa, niin sohva kutsuu taas.. 😀 Pitäisi osata lähteä sillein hitaasti liikenteeseen!

Ihana, että olet oppinut olemaan itsellesi armollinen! <3 Se on iso ja merkittävä asia! Itsekin olin hyvin itsekriittinen ja mollasin ulkonäköäni vuosikausia, luulin aina olevani lihava ja ruma.. Ja nyt kun katson noita kuvia niiltä ajoilta, näen laihan kauniin tytön, joka olisi tarvinnut vain roimakaupalla itseluottamusta lisää. Nyt sitten huvittaakin, että kun kiloja on enemmän kuin koskaan aiemmin, niin koen silti olevani kaunis 😀 Se entinen-minä olisi ollut ihan kauhuissaan! 😀

Minkälaista liikuntaa harrastit silloin aktiiviaikana?
Minä olin aktiivisempi kun olin kotona, sillä minulla oli siellä miun oma koira.. Jota käytin pitkillä lenkeillä, ihan vain koska halusin. Nyt sitten ei ole sellaista samanlaista lenkittäjää (eli pakkoa lähteä koiran kanssa ulos päivittäin), niin sitä pitää repiä motivaatiota ihan itsestä eikä vinkuvasta koirasta! 😀

Kehonkuvapostauksiasi on mielenkiintoista lukea, sillä olen kooltani ja vartalotyypiltäni samaa sarjaa kanssasi. Rintava ja juuri tuota tyyppiä, jolle ylimääräinen kasaantuu vatsaröllään ja vyötärölle.
Vielä tuo diabetesriskikin, sekin täsmää ;).

Kilot kertyneet minulla pikku hiljaa raskauksien myötä, mutta suuri osa myös niiden jälkeen. Valvottuja öitä on takana kymmenen vuotta, joten se tahtomattanikin näkyy jo naamassa :).
Oma muuttunut olemus tietysti välillä harmittaa, mutta aikaa ja energiaa (ehkä sitä motivaatiota sitten) ei ole tarpeeksi asiaan todella puuttuakseen. Lapset ja kaikki heihin liittyvä, työ ja intohimoni siihen, vievät päivittäisen aikani ja voivani.

Meriannen

Tiedätkö, mä innostuin ihan hirveästi! Siis jo se, että löytyi toinenkin jolla samantapainen vartalo, kun mä oon pitkään kokenut olevani niin outo lintu – mä en ole nähnyt toista samanlaista, jolla kaikki kertyisi keskivartaloon ja olisi rinnakas! JEEE! Nyt voidaan kuule pitää vertaistukisessioita, että miten ärsyttävää on mennä vaateostoksille, kun pitäisi löytää jotain mikä näyttää ja tuntuu kivalta, mutta ei näytä liikaa rintoja ja peittää masun mutta ei kuitenkaan ole teltta! 😀

Ja voin niin samasitua täysin, kuinka lapset ym. vie kaiken energian eikä sitten jaksakaan keskittyä omaan itseensä. Voitaisiinkohan me tsempata toinen toisiamme ottamaan omaa aikaa, vaikka kävelyn muodossa korttelin ympäri tjn? 😀

Sen verran tylsimys olen, että huomautan, ettei liikunta muuten yleensä laihduta. Käytännössä pelkällä liikunnalla laihduttaminen on mahdottomuus, sillä liikunnan lisääminen automaattisesti lisää ruokahalua. Ihminen on niin energiataloudellinen liikkuja, että rankkakin tunnin treeni kuluttaa kaloreita vain parin suklaapatukan kaloreiden verran. Sen sijaan ruokavalioon yhdistettynä liikunta on todella hyvä laihduttaja, mutta ruokavalio laihduttaa yksinäänkin. Liikunnalla on tietenkin terveyshyötyjä, joten liikuntaa kannattaa harrastaa, vaikka ei, no, jaksaisi, laihduttaa. Aina ei jaksa ja osa ei pysty yhtä helpolla kuin jotkut toiset. Tämä voi myös iän myötä muuttua, moni nuorena hoikka ollut lihoo jossain vaiheessa eikä pääse kiloista eroon.

Lisäksi toivon, että et tällä kapinallisella manifestillasi saatat yritä oikeuttaa itsellesi sen, että mässytät lisää herkkuja ja lihot, ja liikut jos huvittaa. En minä siitä sinua moiti, sinulla on sen verran muita stressitekijöitä elämässäsi juuri nyt, että mikään himolaihdutus ja -kuntoilu ei ole järkevää. Eikä varmaankaan ole sinun juttusi myöhemminkään. Ole silti tarkkana, ettei paino lähde hallitsemattomaan nousuun, vaikka kuinka olisit sinut oman itsesi kanssa. Sinuina oleminen on tietenkin hyvä asia! 🙂

Alkuperäiseen kysymykseen vastaus: itse saan yleensä hyötyliikunnasta riittävästi liikuntaa, mutta viime aikoina on ollut vähemmän syitä liikkua. Ei tullut joululahjaksi sitä (täällä) tämän joulun hittituotetta, aktiivisuusranneketta, mutta luulen silti, että en nyt liiku tarpeeksi. Täytyy alkaa täydentää pelkästään liikkumisen vuoksi.

Meriannen

Hei ihanainen tessa!
Tottahan sinä siinä turiset, että ei liikunta yksissään laihduta. Mutta liikuntaa yleensä lisätään laihtumistarkoituksessa, ja mennään sinne lattiatasoon pusertamaan vatsalihasliikkeitä ja muita lihasharjoitteita, jotta saataisiin ne ”ongelmapaikat” kuntoon. Ruokavalion muuttamisella terveellisemmäksi voi painoa pudottaa, mutta se taas ei vaikuta kuntoon – vaikka tietysti, vähemmän massaa tarkoittaa vähemmän kannettavaa, joten askel voi olla kevyempi 😉 Ja laihtumiseen vaikuttaa niin monet asiat, kuten aineenvaihdunta sekä hormonitasapaino, mihin osittain vaikuttaa tämä mainitsemasi iän vaikutus! Koko kehommehan kuitenkin uusiutuu seitsemän vuoden välein, ja aiemmin vilkas aineenvaihdunta (mikä pitää nuoren hoikkana, saa elää vaikka kokonaan juustohamppareilla) saattaakin hidastua vanhetessa (jolloin ruoansulatus ehtii varastoida energiaa talteen, eikä osa energiasta vain sujahda ”läpi”).

Ihana, hymyilyttää ajatus ”kapinallisesta manifestista”! 😀 Piti ottaa hetki ihan miettiä, että voisiko minulla olla tällaisia taka-ajatuksia, saattaisinko itselleni ajaa oikeuksia tehdä niin kuin huvittaa oman terveyteni uhalla? Tulin siihen lopputulokseen, että en. Olen kuitenkin aina ollut kohtuullisen aktiivinen liikkuja – en mitenkään urheilullinen, mutta kuitenkin niin että olen aina nauttinut kävelyistä ja paineita tulee, jos liikkumaan en pääse – ja en voisi kuvitella jatkavani elämääni näin passiivisena, kuin nyt olen ahdistukseni vuoksi tehnyt. En vain halua palata siihen samaan jamaan, missä olin nuorempana, ja mitä vähän postauksessanikin sivusin. En halua tuijottaa peilikuvaa, ja etsiä motivaatio liikkumiseen sieltä. Entä, jos tuijottaisinkin vain vaa’an lukemia ja pettyisin, kun paino ei tipahtaisikaan (enkä tajuaisi, että lihakset ovatkin kasvaneet, nekin vievät oman painonsa vaa’alla)? Entä, jos mittanauha ei näytäkään vatsan pienenevän toivomaani tahtiin (kokemusta aiemmilta vuosilta – syntyy ahdistusta, ja sitten alan nipistää ruoasta. mikä taas johtaa siihen, että kärvistelen nälässä, koska koen olevani läski). Kaiken tämän takia koen tärkeämmäksi, että en tuijota tuloksia peilin tai minkään muunkaan ”mittalaitteen” kautta, vaan enemmänkin oman olon ja jaksamisen kautta. Että oppisin oikeasti myös nauttimaan liikunnasta, ja eiliseen postaukseeni liittyen, en syyllistyisi siitä omasta ajasta, jonka otan itselleni ja liikunnan harrastamiselle. (Tuleepas pitkiä lauseita, anteeksi jos on sekava vastaus!)

En usko, että paino lähtee tästä enää nousuun – mutta jos kuvista alkaa sellainen paljastua, tule lyömään muhun vähän järkeä!

Olisiko mitään helppoa tapaa, jolla sinäkin voisit lisätä arkeesi enemmän liikuntaa? Kuten vaikkapa .. kävely kauppaan ja takaisin? Hiihtolenkki lasten kanssa, eväsretki sitten luonnossa? Tai jotain yhtä mielekästä, yhdessä tekemistä? 🙂

Kiitos taas tessa ajatuksia herättävästä kommentistasi! <3

Milläs hiihdät kun lumi meni jo? 🙁 Kävelemään olen ihan superlaiska, tohon puolen kilsan päähän lähikauppaan menen pyörällä kävelemisen sijasta. 😀 Kyllä mä bussipysäkille jaksan sentään kävellä, riippuu vähän minne olen menossa, mutta saatan kävellä kilometrin tai kaksikin. Pääasiassa kuljen joka paikkaan pyörällä ja se oli helpompaa silloin, kun työmatkoista tuli 30 km joka päivä. Nyt matkaa on vähemmän eikä tarvetta mennä päivittäin, siinäpä se syy. Autoa en aja koskaan, kyydissä toki istun joskus.

Mä en muuten ole suunnilleen koskaan tehnyt jotain vatsalihaksia kotona laihdutusmielessä, vaan olen vetänyt niitä vaan jumpan päätteeksi ohjattuna. 🙂 Mulla tosin ei maha ole ongelmana muutenkaan, mulla on aika hyvä tiimalasivartalo, johon sitten tulee tasaisesti kiloja joka puolelle, jos niin pääsee käymään – kun herkkuja mättää. Sitten pitää hakea kaupasta rahkapurkkeja ja pistää laihduttaen. Ensi viikolla lähtee taas…

Itselleni nimenomaan ne herkut ovat se ongelma. Kaikilla tuntemillani lihavilla ihmisillä puolestaan ongelmana näyttää olevan se, että tykätään syödä ruokaa ihan olan takaa. En tiedä ketään, joka olisi herkuilla lihonut muuta kuin lievän ylipainon puolelle, se toki onnistuu helposti.

Meriannen

Onko lunta jo tullut takaisin? On jotenkin vain niin järkyttävää että tähän aikaan vuodesta ei ole Suomessa lunta!

Minulla ehkä ongelmana on juuri ne herkut! 😀 Mutta toisaalta, nyt kun olen lisännyt liikuntaa päiviin niin samalla tavalla ei tee edes herkkuja mieli 🙂 Eikä haittaa vaikka mies vieressä huputtaisi menemään suklaata!

Hyvä keskustelunavaus tärkeästä aiheesta. Heti aluksi haluan sanoa muutaman asian ettei tule väärinkäsityksiä. Jokaisella on oma tilanteensa (perhe, työ, opiskelu, lähtökunto, liikuntatausta) mikä vaikuttaa heidän valintoihinsa, enkä koe että minulla on kompetenssia lähteä arvostelemaan mikä on oikein ja sopivaa. Alla mainitsemat asiani sanon siis suhteessa itseeni – en oleta että muut tekisivät tai ajattelisivat samoin.

Jossan määrin koen, että liikunnan on oltava tavoitteellista, jotta sitä tulee harrastettua tarpeeksi usein. Jokin tavoite tai määränpää usein lisää motivaatiota, kunhan se ei ole liian tiukka ja pakkomielteinen. Jos ei ole tavoitetta, on huonompana päivänä liian helpo siirtää asioita ikuiseen huomiseen tämän päivän sijaan. Sen sijaan jos käy Personal Trainerilla, tai treenaa jotakin urheilutapahtumaa tai matkaa varten, porukassa, tai on (järkevä ja terveellinen) tavoitepaino tai -rasvaprosentti, tulee skippauksen ajattelusta pikkuisen syyllinen olo, mikä ajaa ovesta ulos. Itse saan myös nautintoa tavoitteiden savuttamisesta, sillä siinä huomaa treenin toimineen. Tavoitteen saavuttaminen myös auttaa kohti uusia haasteita! Eli siis pienessä määrin pakotus on hyvästä, mutta toiminnan ei tule ole joka kerta epämieluista.

Pääsääntöisesti tavoitteellisuuteni kumpuaa kohonneesta kunnosta. Alkuun se lähti 1,5 vuotta sitten ihan peruskunnon nostamisesta, lähemmäksi sitä tasoa mitä se oli teinivuosina aktiivisen urheilun aikaan. Olin kyllästynyt olemaan voimaton. Näihin aikoihin huomasin myös, että pari vuotta vanhat mekot eivät enää istuneet entisellä tavalla. Keikuin myös painoindeksin mukaan ylipainon rajalla (mikä oli vähän shokki koska en kokenut olevani lihava, korkeintaan vähän pyöreä ja yliopiston alussa BMI oli alle 20 ihan ilman yrittämistä), joten päätin ottaa mukaan pienen painonpudotus/kiinteytystavoitteen. Ei mitään tiettyä lukua enää, ne vuodet ovat ohi, lähinnä vaan se, etten halua uudistaa vaatekaappia vain sen takia ettei minulla ole itsekuria pysyä terveellisellä ja liikunnallisella polulla mahtuakseni ei-niin-vanhoihin vaatteisiini. Lisäksi suvussani on paljon II-tyypin diabetestä, minkä saamista aion itse viivästyttää niin paljon kuin mahdollista elintapojani valitsemalla. Ja se paino on tässä suhteessa yksi tekijä.

Jossain määrin havahduin myöskin siihen kuinka vähän monet ihmiset liikkuvat täällä, esimerkiksi kollegat. Se maailma oli minulle ihan vieras, minut on ollut ”pakko” harrastaa vapaavalintaista (ei liian kallista) liikuntaa vähintään kerran viikossa siitä asti kun menin kouluun. Mukaan on mahtunut montaa eri lajia (yleisurheilu, joukkuevoimistelu, showtanssi, uinti, lentopallo, lattaritanssit, pilates, perus talviurheilu), eikä ensimmäisten lajinvaihtojen jälkeen tuosta ”säännöstä” vanhempien tarvinnut muistuttaa. En kuitenkaan koe että olisin missään vaiheessa ollut urheiluhullu, oli aina paljon muita jotka urheilivat enemmän, vakavammin, ja olivat paremmassa kunnossa. Lisäksi minulla ei ole ajokorttia joten olen tottunut kävelemään tosi paljon jo lukioaikoina. Järkytyin ajatuksesta että olisin kuten joku kollegoistani 10-30 vuoden päästä – autolla töihin, sipsejä ja kolmioleipä lounaaksi eikä oikein mitään liikuntaharrastusta. Onnellisuus ei ole peilikuvasta tai vaa’asta kiinni, mutta itse olen onnellisempi ollessani paremmassa kunnossa, silloin jaksaa paremmin ja on muutenkin virkeämpi. Silloin tosin olen laihempikin, mutta se johtuu siitä paremmasta kunnosta.

Sitten kuvioihin tuli pyörä, ja työmatkat pyöräillen. Nälkä kasvaa syödessä, tuli muutamia viikonloppulenkkejä itsekseen, sen jälkeen tuli pyöräilyporukkakin ja pidempiä lenkkejä. Nyt mietin että pitäisi käydä salilla sen takia että se tukisi pyöräilyä!

Loppukaneettina sanoisin, että hyötyliikunta on loistavaa, mutta sitä ei ainakaan toimsitotyöläiselle kerry tarpeeksi (vaikka pyöräilen töihin). Ja hyötyliikunta on usein eri asioita edistävää kuin tavoitteellinen liikunta. Siksi tavoitteet ovat minulle ehdottoman tärkeitä, seuraavana on lila mekko ja 100km pyörälenkki kesällä!

Tulipa aika pitkä juttu, toivottavasti saat tästä jotain jatkoa omiin ajatuksiisi 🙂 Tarkeintä on, että löytyy itselle sopiva tapa liikkua.

Meriannen

Anna – todella hyvää pohdintaa! Arvostan! Ja niin kuin sanoit, kaikilla on oma lähtötilanteensa, mihin vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin pelkästään esimerkiksi juuri liikuntatausta. Itse halusin tuoda postauksellani hieman kärjistetystikin esille sen, kuinka ulkonäkö ei saisi olla se liikunnan ”suorittamisen” kantava voima. Mutta se saa, luonnollisesti, olla se ensimmäinen syy nousta sieltä sohvan perukoilta, mutta .. täysin tuomitsematta ketään giljotiiniin, niin omasta mielestäni se ei saisi olla kuitenkaan se ainut syy. Ulkonäkö on kuitenkin niin häilyvä, muuttuva, eikä kaikki voi saada esim. tietyntyyppistä vartaloa, vaikka kuinka haluaisi. 😉 Anyway, lähdin sivuraiteille!

Ensinnäkin haluan nostaa esille kommentistasi sen, että sinäkään et lähtenyt liikenteeseen ulkonäöllisistä syistä, vaan motivaattorina toimi terveys. Sinulla oli edessäsi esikuvia siitä, mitä et halua olla, ja oma voimattomuuden tunteesi vahvisti sitä mielikuvaa. Vaikka tietysti haluttomuus uudistaa vaatekaappia tottakai edisti päätöksentekoa myös 😉 Mutta et lähtenyt tavoittelemaan bikinivartaloa tulevaksi kesäksi tai mitään muutakaan ulkonäöllistä tavoitetta, vaan siirsit tavoitteet muualle!

Ja tästä noihin tavoitteisiin. Itsekin pohdin, että liikunnan harrastamisesta voisi tulla mielekkäämpää, jos asettaisi itselleen tavoitteita. Tarpeeksi pienin askelin toteutettavia, jotta itselle jäisi kiva palkittu olo edistymisestä. Tiedätkö? Itselle ehkä toimisi niin, että tavoittelen ensin että jaksan juosta puoli tuntia putkeen. Sitten 45 minuuttia. Lopulta tunnin. Ja sitten tavoittelisin puolimaratonia, sitten maratonia. Askel askeleelta. Eikä niin, että asettaisin tavoitteekseni vain ja ainoastaan maratonin, koska todennäköisempää olisi että sen ison haasteen alle ”musertuisin”. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Ja joo! Täällä liikutaan ihan järkyttävän vähän! Bussi otetaan kaikkialle, jopa ihan kulman taakse – matka, joka itsestä ei tunnu missään, niin täällä otetaan bussi alle! TÄH?!

Hyvä pointti tuo hyötyliikunta – itse pohtisin, voisiko sitä toimistotyössäkin lisätä esim. niin, että ei ota hissiä, kävelee lounaalle puistoon ja takaisin, pitää pienen taukojumpan silloin tällöin (esim. puolen tunnin välein nousee seisomaan ja venyttelee?)? Voisiko se olla järkevää? Voisiko niin lisätä edes hieman lisää askelia/lihasharjoituksia päivään?

Yhtään ei tullut liian pitkä juttu, vaan aivan ihana kommentti joka herätti paljon ajatuksia! Kiitos tästä! Odotankin jo innolla että päästään juttelemaan entistä pidemmälle tästä <3

Joo, kaikilla on oma vartalotyyppinsä, ja JOS nyt jotain ulkonäöllisiä tavoitteita haluaa, niin ne täytyisi aina asettaa realistisesti oman iän, vartalotyypin ja elintapojen mukaan. Minua on viime aikoina alkanut kiinnostamaan näkyvämmät lihakset, mutta tiedän ettei tällä harjoittelulla (ja syömisellä) siihen päästä… 😀 Toisaalta ajatuksen pyörittely ja kypsyttely sattaa sysätä minut pikkuhiljaa lihasharjoittelun ja suuremman proteiinimäärän pariin. Ja siis en siis mitään fitness-kisa -tyyppistä vartaloa ole vailla, lähinnä vain niin että olisi hiukan enemmän lihasta, ja niin että se näkyisi myös. Toisaalta tässä elämäntilanteessa (vakiduuni, ei perhettä, on parisuhde) on aika helppo miettiä näitä turhamaisempia asioita kun on vähemmän asioita huolehdittavana kuin opiskelijalla tai perheellisellä.

Joillekin toimii rytinällä aloittaminen, mutta sanoisin että suurin osa hyötyy enemmän juuri tuosta hitaammasta lähestymistavasta. Siitä, että liikunnasta tulee pikkuhiljaa osa rutiineja, ja kuten sanoit, edistyä asteittain. Toisia inspiroivat mahdottomalta tuntuvat tavoitteet, mutta silloin tarvitaan ehkä lujempaa tahtoa, eikä saa tyydytystä ”välietappien” saavuttamisesta.

Toimistyöläisen liikunnan lisääminen on melko olosuhteisiin sidottua myöskin. Meillä on vain kaksi kerrosta, ja melkein kaikki kävelevät portaat kuitenkin. Työpaikan lähellä ei ole oikein mitään, minne voisi mennä lounastauolla. Työpisteeni on tosi lähellä vessaa, vesiautomaattia, jääkaappia ja kaikkia kollegoita jodien kanssa olen tekemisissä päivittäin. Teen kuitenkin sen mitä voin, eli nostan työpöydän ylös yleensä vähintään tunniksi joka päivä, ja joskus se vain jää siihen ja huomaan työskenneelleeni seisten lounaaseen asti. Lisäksi työssäoloaikani on tavallaan myös palautumista työmatkasta, että jaksan taas pyöräillä kotiin.

Pohdin jonkun aikaa, miten saisin lisättyä liikuntaani. Nykyisellään kävelen kauppaan ja junalle (20 min/ suunta) ja usein kun on Lontoossa, on nopeampaa kävellä kuin mennä julkisilla (jos matka ei ole kovin pitkä). Mietin salilla käymistä, mutta se on aika kallista, etenkin jos ei tule käytyä! Epäilen halukkuuttani kävellä jonnekin 20 min töiden jälkeen tarpeeksi useasti maksaakseni £40-50/kk luokkaa jäsenyydestä. Lähimmät halpissalit £20-30 kk maksulla ovat pyöräilymatkan päässä, ja tuntuu tyhmältä pyöräillä salille kun muutenkin pyöräilen paljon! Ja se sähläys ja tavaramäärä jos on työ-, pyöräily- ja salikamat kaikki mukana kerralla! Päätin sitten kokeilla liikkumista kotona Fitstar-appin avulla. ”Premium” maksoi jotain £20 luokkaa, mutta mietin että 1) olen todennäiköisesti sitoutuneempi jos maksan jotain 2) se on silti saman verran kuin 1kk halvimmalla salilla. Ja se on vuodeksi. Eli nyt aion tehdä sitä ehkä kerran viikossa, rykäisen sen heti kun tulen töistä ennen kuin ehdin veltostua, ja satsin joogaa perään samalta firmalta. Toistaiseksi tämä on ollut toimivin & halvin vaihtoehto minulle. (sivumennen sanoen ärsyttää että monet liikuntaharrastukset ovat niin kalliita – enkä nyt puhu edes mistään ratsastuksesta tai laskettelusta vaan ihan perusjutuista kuten sali/jumppa/tanssi/jooga/pilates)

Meriannen

Totta tuokin! Ettei ala tavoittelemaan sellaista vartaloa, joka ei edes fyysisesti ole mahdollista. Mutta silti minä haluaisin painottaa juuri sitä, että kaikki lopulta lähtee korvien välistä – se tunne siitä, kuinka itse on kaunis, ei tule siitä kuinka monta kiloa näyttää puntari. Ei meillä muuten ehkä olisi niin suurta ongelmaa anorektian kanssa kuin mitä nykyään vaikuttaa olevan.. :< Ja hieman lihaksikas vartalo näyttäisi kyllä todella terveelliseltä! Joskus minäkin pyörittelen mielessäni sitä, miltähän näyttäisi ja miltähän tuntuisi jos tää pehmyt kroppa muuttuisikin sellaiseksi terveen lihaksikkaaksi.. Niin että lihakset hieman erottuisi, mutta ei niin kuin huippu-urheilijoilla tai vaikkapa juuri mainitsemillasi fitness-kisaajilla.. Mutta itsellä tosiaan tällä hetkellä on tavoitteena vain ja ainoastaan energian lisäämisen ja jaksamisen tukeminen liikunnalla.. Jos kiloja tippuu/vyötärö pienenee siinä sivussa, niin en minä sitä pahakseni pistä – mutta se ei ole se syyni lähteä liikenteeseen! 🙂

Totta tuokin – jokainen on kuitenkin yksilö, ja se mikä sopii minulle ei välttämättä sovi sinulle tai naapurin mrs. Smithille. 😉

Näitkö muuten kuvan uudesta toimistovillityksestä? Toimistotyöntekijän hiiripyörä, odotas.. Löytyipäs !
Lisää liikuntaa toimistotyöntekijälle? :D Ei kun vaan pomolle ehdottamaan! 😀

Tiedätkö, ihan samaa olen miettinyt! Kaikki on tietysti bisnestä, mutta jotain rajaa sentään.. Pitääpä muuten testata tuota fitstaria! Itse laitoin hakuun ”workout apps for Windows phone” ja sieltä löytyi mm. ilmainen jooga – app, jota kautta saa video-ohjeistusta ym. erilaisiin yogatreeneihin.. En vaan ole vielä testannut, mutta lupaan palata asiaan!

Mainio ja rohkeakin postaus sinulta jälleen! Minä myönnän osittain kuuluvani niihin höpsöihin, jotka toisinaan liikaakin tuijottavat omaan pömppömassuun. Innostun liikuntapyrähdyksistä tavoitellakseni vielä hoikempaa olemusta, vaikka oikeasti olen normipainoinen. Pyrin kyllä liikkumaan ihan liikkumisen ilosta, kävellen ja joskus juostenkin. Toivoisin, että saisin elämääni säännöllisen tavan liikkua -eikä ihme motivaatiopyrähdyksiä.

Meriannen

Tiedän tunteen! Minullakin tulee sellaisia motivaatiopyrähdyksiä, ja sen vuoksi yritänkin kiinnittää motivaattorit jollekin pysyvälle pinnalle ulkonäköön tuijottamisen sijaan. En halua, että tuijotan tuloksia peilin kautta, vaan oman olon kautta. Sitä tässä postauksessa ajoin myös takaa. Olen ollut siinä pisteessä, että en uskalla lähteä jumppaan, koska pelkään että ihmiset tuijottavat minua. Koska luulen, että he näkevät minut samoin kuin mitä minä näin silloin itseni. Eikä näin tietysti ole!

Itse olen tässä nyt päivän mittaan miettinyt tuota säännöllistä tapaa liikkua, ja ainut mikä ”helpoimpana” tulee mieleen on hyötyliikunta. Rappuset hissin sijaan, kävely töihin bussin/auton sijaan, kauppaan kävellen/pyörällä.. Siitä tiedätkö sillein pikkuhiljaa rakentaa sitä kuntoa ja siten intoa liikkua? Toimisikohan? 🙂

Hyvä postaus. Mulla liikkuminen on aina liittynyt enemmän juuri siihen oman hyvinvoinnin ja kunnon ylläpitämiseen, mutta siinäkin on kummallista se, ettei se sitten kuitenkaan motivoi liikkumaan jatkuvasti säännöllisesti – mikäköhän siinä onkin, että itsestään huolehtiminen ihan vain oman hyvinvoinnin vuoksi on niin vaikeaa?

Meriannen

Äläpä muuta viserrä! Jokaisen kerran kun liikkuu, niin siitä tulee hyvä mieli, mutta joskus sitä ei vaan saa nostettua peffaansa pois siitä sylipaikasta sohvalta. Itse mietin tätä niin, että ehkä se olisi helpoin van aloittaa pienin askelin, eli hyötyliikuntaa lisäämällä näin aluksi? Itse olen tosin huomannut, että pitkään jatkunut liikkumattomuus tuottaa minulle melkein samoja paineita kuin hevosella, että PAKKO lähteä liikenteeseen! 😀

Mutta en enää ikinä halua motivoida itseäni pelkästään ulkonäöllisin perustein. Kun jokaisen kroppa on kuitenkin erilainen, ja mikään motivointikuva mallista jääkaapin ovessa ei enää saa olla minun motivaationi liikkumiseen. Koska minun kroppani malli ei välttämättä ikinä taivu mallin mittoihin, ja se on vain hyväksyttävä. Paljon parempi, että lähden liikkeeseen oman terveyden ja hyvän olon vuoksi! 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.