Perhe-elämä
22.11.2014

Voi, kun he vain kysyisivät!

Voi, kun he vain kysyisivät!

miecorel

Ymmärrän, että lapseni on pienikokoinen ikäisekseen ja motorisilta taidoiltaan jäljessä. Luonnollisesti se riipaisee, sillä kaikista ”voi kunpa aina pysyisit näin pienenä, vitsit miten aika menee nopeasti” – huokaisuista huolimatta uskallan väittää, ettei kukaan vanhempi oikeasti sanomaansa kirjaimellisesti tarkoita.

Yritän edelleen tottua ajatukseen, että Elsaa jopa vuoden nuoremmat ihmisalut osaavat enemmän kuin meidän tyttäreni. Edelleen koen suuria tunnekuohuja nähdessäni pienokaisten istuvan ilman tukea ja leikkivän omatoimisesti. Tunnen syyllisyyttä siitä ylenpalttisesta ahdistuskohtauksesta, jonka koin nähdessäni Facebookin uutisvirrassani videon alle vuoden ikäisestä pienestä ottamassa ensiaskeliaan. Kun joskus tuntuu siltä kuin meidän pienokaisemme olisi jämähtänyt paikoilleen, tunnen kateutta ”normaalien” vauvojen kehityksestä. Mikä taas tuntuu pahalta, koska käännän sen vihreän monsterin itseäni vastaan.

”Eikö tyttäreni olekaan minulle täydellinen juuri sellaisena kuin hän on?”

minnuu

Joskus ahdistuskohtauksen saa aikaan ihmisten vaivaantuneisuus. Miksi he eivät vain uskalla kysyä niitä mieltään polttavia kysymyksiä, kun ovat tilanteeseen kanssani jo ajautuneet? Kai brittienkin kaikessa ylikohteliaisuudessaan pitäisi ymmärtää, että kohteliaasti asetetut kysymykset satuttavat vähemmän kuin se vaivaantunut varpaisiin tuijottelu ja painostava hiljaisuus…

Viime aikoina ulkomaailmassa liikkuessamme vanhemmat ovat tulleet ihastelemaan meidän iloisesti hymyilevää ja äännähtelevää ”vauvaa”, ja kutsuvat omia taaperoitaankin tervehtimään pientä. Kuin noudattaen perheellisten smalltalkin käsikirjaa he tiedustelevat tyttäreni ikää, odottaen kuulevansa mitä tahansa parista kuukaudesta puoleen vuoteen vastaukseksi. Ne jähmettyneet kasvot ja tiukaksi puristetut huulet, kun kerron tyttäreni olevan jo 1v. 7kk vanha.. He vilkaisevat sitä omaa taaperoaan, jota olivat kutsuneet ”vauvaa” katsomaan – taaperoa, joka onkin ”vauvaa” nuorempi. Eivätkä he osaa sanoa mitään.
Eivät yhtään mitään.

Joskus itse yritän korjata tilannetta lepertelemällä Elsalle sanoen häntä minun pikkupikkupikkuruiseksi keskosvauvakseni, mutta sekään melkein poikkeuksetta ei vaivaantunutta ilmettä noilta ystävällisiltä sieluilta leikkaa. Niinpä yhä useammin jään vain istumaan bussin penkille hiljaa, tytärtäni hoidellen. Omalta ahdistukseltani en muuhun kykene.

Jos he vain kysyisivät.. Jos he vain saisivat suunsa auki kysyäkseen, että syntyikö hän ennenaikaisesti tai onko hän erityislapsi.. Kysyisivät vaikka suoraan syytä lapseni pieneen kokoon! Se helpottaisi niin paljon. Se osoittaisi, etteivät he hämmentyneet liikaa tyttäreni iästä ja olisivat edelleen kiinnostuneita. Että he haluaisivat oppia. Se satuttaisi niin paljon vähemmän kuin se ilkeä, turhan painostava hiljaisuus, johon he vajoavat vastaukseni jälkeen. Hiljaisuus, jota minä en osaa rikkoa ilmoittamalla välittömästi tyttäreni vammoista. Koska pelkään, että se taas saisi heidät entistä vaivaantuneemmiksi, jos pelkkä iän kertominen saa heidät reagoimaan noin.

simmunimun

Pitää tosin myöntää, että olen ollut hyvin herkillä lähiaikoina. Väsymys painaa koko kroppaa; päänsärystä olen kärsinyt päivittäin jo viikon ajan. Tytön hampaiden tehtailu käy tosiaan koko perheen voimille. Se on ajanut Danin nukkumaan olohuoneeseen yöunensa arkisin, jotta minä ja tytär voimme nukkua vierekkäin parisängyssä. Suukivuissaan tyttö öisin kaipaa syliä enemmän kuin koskaan ennen. Hän vaatii rauhoittuakseen vanhemman tasaisen sydämensykkeen sekä turvalliset käsivarret kiedottuna ympärilleen tiukassa haliotteessa. Ja kaikkein tärkeimpänä äidin peukalon, jota puristaa koko pikkuruisella nyrkillä yön pimeydessä.

Koomaväsymyksessäni olen tuijottanut kahvilassa monttu auki myyjää, joka tiedusteli mitä voileipääni halusin. Olen itkua tihrustanut bussissa, kun väsyttää niin ja joku ystävällinen sielu erehtyi tiedustelemaan tyttäreni ikää. Olen höpöttänyt Paulan kanssa yliopistolla ja mennyt sekaisin ajatuksissani pelkästään kuulumisia kertoessa. Olen kärsinyt jatkuvasta ahdistuksesta, eikä nukkumaanmeno paniikkia vastaan taistellen ole sitä kaikkein helpointa. Vaikka omalla tavallaan huvittavaa onkin tuntea sydämensä hakkaavan kylkiluita vasten kuin tarkoituksenaan puskea rintakehän lävitse haukkomaan ilmaa..

Mutta kyllä tämä tästä. Sitten kunhan hampaat on puskettu ikenien lävitse. Ulkona on jo kivan kirpsakka keli, ja Dan yllätti meikäläisen ostamalla mehustimen. Porkkana-appelsiini-inkivääri – mehu piristää kyllä, oli päivä miten ahdistava tahansa!


Why can’t people just ask? When you come to see the baby who turns out to be older than your toddler, why do you fall into silence? Why do you bite your lips and look away: how about just show your humanity and let the question out there? Admit how uncertain you feel and how you do not tend to hurt anyone’s feelings in any way. But that you are curious and would like to learn more. Ask about my daughters disability. Ask if she will ever walk. Ask why she don’t talk yet. Ask why she’s so small, and why can’t she pick her own dummy up. There is no harm in asking. Honestly it’s better that way. It doesn’t hurt me to answer to those questions. The silence you are afraid to break as you worry there’s nothing left to say that’s safe to say without hurting my feelings is more hurtful than any of your words. Trust me. As I know you are a good person and that’s why you are so quiet right now. Just. Ask. Me.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Jenni sanoi tuossa yllä nätisti sen, mitä itsekin tulin ehdottamaan: että mikset ”tarjoaisi” tietoa erityislapsesta heti alkuun, niin keskustelukumppani toivottavasti hoksaisi, että asiasta saa keskustella ja kysellä? Siis jos vain jaksat. Britit ovat niin kohteliaita, eivät varmaan halua tungetella ja kysellä, jos ei itse tarjoa tietoa ”hankalasta” aiheesta.

Tosi kauniita kuvia kyllä susta, vau!

Meriannen

Näinpä – jos vaan mitenkään jaksaisi. Tässä pari kertaa tällä viikolla olen ollut niin ahdistunut että olen toivonut ettei kukaan tulis juttelemaan, ja onneksi ei ole tullutkaan. Toisaalta odotan innolla sitä että pääsisin ”kokeilemaan” että miten tilanne muuttuisi jos tarjoaisin heti nuo kyseiset infot.. Vai muuttuisiko mitenkään! Kun joskus se brittien kohteliaisuus ärsyttää, vaikka suurimmalta osin suorastaan nautin siitä! 🙂

Kiitos! Ja toivottavasti nähdään pian!! <3 <3

Etelä-Savon piäkaupungissa 😀

Meriannen

Savon tyttöjä! Niin miekii! Tosin pohjosempana 😀

Luen sinusta ensimmäistä kertaa.

Mitä jos vastaisi kysyjille heti, että tämä meidän ihana erikoislapsemme on sen ja sen ikäinen ja me kasvetaan (hän kasvaa) tässä omaa rauhallista tahtia tähän suureen maailmaan. Että ei pidetä sen suhteen kiirettä 🙂

Tsemppiä teille jatkossakin.

Meriannen

Jenni, oi ihana lämpimästi tervetuloa! ´

Ihana vastaustyyli – ehdottomasti otan käyttöön! Kiitos!

Toivottavasti viihdyt kanssamme jatkossakin <3

Kiitos taas ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta! Mietin, että ootko jo niin brittiläistynyt vai oonko mä niin juntti, että en ole tullut ajatelleeksikaan…! Vai mistä oikein on kyse. Joku kirjoittikin, että menisi itse vaikeaksi omasta tyhmästä kysymyksestään tai siis jotenkin nolostuisi siitä, itse koen samoin. Sitten toisaalta on jotenkin noloa jatkaa kysymällä, että miksi lapsesti on erityinen tms. Tai sitten vain kuvittelen niin. Ja mä olen sosiaalialalla, teen työtä ihmisten kanssa, joilla on mun pakeille tulleessan joku ”perusvaikeus”, ongelma tms. ja puhun siis väkivallasta lähtien monista asioista 🙂 Eli niistä puhuminen ei ole mulle vierasta tai outoa, lähinnä ehkä sitten nolostuisin tyhmää kysymystäni esim. autossa. Tai oikeastaan ehkä en lähtökohtaisesti kysyisi edes aluksi tuota vaan jotain muuta small talkia. Mutta osuitpa taas ytimeen! Joskus kirjoitit, että olette raha-asioiden selvittyä tulossa jouluksi Suomeen. Onkohan se toteutumassa? Kyselen siksi, että minun tekisi mieleni kovasti muistaa teitä jotenkin. En tiedä oikein mistä tämä ajatus on herännyt, mutta tunnutte niin tutuilta ja teitä on ihana seurata!

Meriannen

Mulla ei nyt ihan leikkaa näin aamusta, tartteen selkeästi lisää kahvia – et oo tullut ajatelleeksi mitä? 😀 Siis ylipäätään tällaista tilannetta tai tai ? JOO! Kahvia 😀 *ryypps* Mietin viikonloppuna jo tätä että olenkohan kuinka brittiläistynyt, mikä on hyyyyyyvin mahdollista – niin helposti huulilta lipsahtaa ”anteeksi”, vaikka joku toinen törmää meikäläiseen ruuhkaisella kadulla, ja kysyn kuulumiset tuntemattomalta kauppatädiltä ennen kuin hän ehtii oman vastaavan replansa heittää meikäläisen suuntaan 😀 Sitä sitten jo mietin, että siedänköhän hiljaisuutta enää samalla tavalla kuin mitä suomalainen yleensä.. Hmmmmmm…

Minusta henkilökohtaisesti siinä ei ole mitään noloa kysyä että miksi, kaikkihan tosin riippuu siitä kuinka kysyy – jos se tulee jotenkin syyllistävästi, niin nousee karvat pystyyn ja tunne siitä että prhana anna olla, mutta jos se tulee ystävällisesti niin mielelläni kerron enemmän.. Kun kuitenkin yleensä voisin kuvitella että ihmiset haluavat vain ymmärtää, aivan niin kuin minäkin jos näen ”erilaisen” ihmisen.. Ja kaikkein mieluiten haluaisi edes jonkinlaista muuta reaktiota kuin sitä painostavaa hiljaisuutta, jos ollaan jo small talkia vähän aikaa harrastettu ja sitten yhtäkkiä yhden vastauksen voimasta koko tilanne menee yhdeksi suureksi ”apuamitämäsanoinvoiei” – tilanteeksi..

Toivon mukaan on! Nyt on passihakemukset täytetty ja niiden kanssa ollaan Lontooseen menossa lauantaina, jotta saataisiin ne asap kätösiin ja sitten lentoja varaamaan! Joten kova olisi tarkoitus ja toiveissa, ja niiiiiiiiiin haluan uskoa että päästään Suomeen vihdoinkin! Ja minä ihan herkistyin Annukka, olet ihana tiedäthän sen? <3 Missäpäin Suomea sie asusteletkaan?

Tuttujakin tunteita ja ajatuksia <3

Ps. Oot kyllä tosi nättinä! ^_^

Meriannen

Oi Etna <3 <3 *halirutrutrut*

Ps. Kiitos! ^^

Mä komppaan muuten Paprikaa, tosi kauniita kuvia sinusta! Mutta tosta itse aiheesta, oon huomannut monta kertaa samaa. Jos tulee ilmi jotain mahdollisestirankemaa, ihmiset eivät uskalla kysyä enempää. Ja ei se rajoitu pelkästään tuntemattomiin, tututkaan eivät aina uskalla. Mutta enpä uskalla itsekään. Kun en koskaan tiedä mitä ihmiminenvon valmis kertomaan, onko asia kuinka arka paikka, loukkaantuko, ahdistuuko. Esim kun tuttuni (ei siis varsinaisesti ystävä, vaan leikkipuiston äitikaveri) on joskus puhunut sairaudestaan, en ikinä uskaltanut kysellä enempää. Olin just sellainen tönkkö, joka vastasi ”ok”. Pelkäsin olevani tungetteleva. Kun tajusin tämän, olen yrittänyt itse olla avoimempi sellaisissa tilanteissa, joissa tulisi ihmettelyä.
Voin kuvitella kuinka kurjilta susta nuo tilanteet tuntuvat, varmasti satuttaa todella. Vaikutat kuitenkin niin avoimelta ja rohkealta, että mitä jos kokeilisit noissa tilanteissa kertoa itse miksi El on pieni? Ei tietenkään ole varmaan mielekästä mitä pitkää selostusta tuntemattomille esittää, mutta ihan vaan parilla lauseella? Moni varmasti arvostaisi sitä, minä ainakin! Tsemppiä väsymyksen kanssa, toivottavasti helpottaa pian <3

Meriannen

Kiitos Kaze! Oli se harvinainen hetki jolloin oli olo jopa virkeä ja olin jaksanut meikatakin -> heti kuvia ottamaan että muistan tällaisina tötteröhiuksisena ja väsyneenä, että kyllä minäkin ihan ihmiseltä voin näyttää! 😀

Ja tämä on vaikeampaa, näiden rankempien asioiden kohdalla! Sitä pitäisi vain uskaltaa sanoa omat tunteensa ääneen, ihan jo sen että anteeksi minua nyt pelottaa että loukkasin, mutta minua kiinnostaisi kuulla lisää jos vain olet valmis kertomaan.. Mutta se on vaikeampaa tehdä itse tilanteessa kuin mitä se tässä sohvannurkassa pohtiessa on miettiä..

Ja minä lupaan koittaa! Täytyy sanoa että kaikkien näiden ihanien kommenttien ansiosta minä melkein jopa odotan nyt että joku tulisi ihastelemaan vauvaa ja kysymään ikää.. Että pääsen tekemään sosiaalisen testin ja sanomaan het kättelyssä tytön keskosuudesta ja vammoista, ja katsoa miten tilanne etenee siitä.. ! Mutta sekin riippuu sitten siinä hetkessä ihan siitä, kuinka ahdistunut/paniikissa olen itse.. Koska luonnollisesti tässä väsymyksessä olen herkemmillä kuin normaalisti..

Ja kiitos Kaze aivan mielettömän ihanasta kommentista <3 <3 <3

Ihan ohi aiheen vain, että oletpas ihan tosi kaunis näissä kuvissa!

Meriannen

Oi, kiitos! Naureskelin tässä juuri että ihana kun marmatan väsymyksestä ja kuitenkin kuvissa on se hetkellisessä vireystilassa otetut kuvat, jossa näytän ihan ihmiselle.. 😀 Mutta onneksi blogista löytyy sitten myös niitäkin kuvia, jossa ei näin ihan ole! 😀 Mutta siis, kiitos!

Sanoisin, että loukkaamisen pelon lisäksi on pari muutakin syytä hiljaisuuteen. Ensimmäinen on ihan silkka oma turhamaisuus. Ajatteluketju menee siis jotenkin näin ”ei vitsit se lapsi olikin vuoden vanhempi kuin minä luulin, jestas miten noloa tää on nyt MULLE!”. Ja toinen se, että ei olla aidosti oltu kiinnostuneita vastauksista. Vaikka meitä suomalaisia aina haukutaan small talkin puutteesta, me olemme sentään rehellisiä eikä kysytä tuntemattomilta ”mitä kuuluu?” kun meitä ihan oikeasti ei kiinnosta se. Tuskin nyt hirveän laajasti ulkomaalaisiakaan, vaan kysymykseen pitää vastata ”kiitos hyvää” eikä kertoa miten pomo on ilkeä töissä, puoliso lähti toisen matkaan ja kissakin vielä kuoli. Meillä tää on niin paljon helpompaa. ”Hei!” ja siihen vastaus ”Hei!” ja sama asia on kuitattu. 😀

Nämä kaikki ovat herkkiä asioita. Negatiivisista asioista opitaan nopeammin ja kun kerran tulee kunnolla lunta tupaan, ei sellaiseen tilanteeseen tahdo toiste joutua. Silloin sitä on mieluummin hiljaa kuin kysyy jotain, johon saa töykeän vastauksen. Sitä ei todellakaan päälle päin näe, kuka on hullu huutaja ja kuka ei. Osa taas ei muuten vaan osaa reagoida yllättäviin tilanteisiin. Siksihän sitä saatetaan testata työhaastattelussakin.

Ja kyllä jossain vaiheessa se raja tulee vastaan niissä lisäkysymyksissäkin. Pääsin kerran todistamaan tällaista tilannetta ihan aitiopaikalta. Jonotin lasten kanssa erääseen paikkaan, ja edessä oli nuori henkilö, jolla oli tekoraaja. Hän ei sitä mitenkään peitellyt – eikä toki tarvitsekaan! – ja niinhän siinä kävi, että ensin oma lapseni kysyi minulta miksi edessäolijalla on sellainen. Minä kurtistelin kulmiani ja vastasin, että enhän minä voi mitenkään tietää (vaikka olin arvannut asian laadun oikein muista näkyvillä olleista merkeistä). Koin tilanteen vähän ikäväksi, kun täytyyhän nyt lapsenkin tajuta, että edessäolija kuulee kaiken mitä puhutaan. Sitten pari itsenäisesti liikkeellä ollutta, ehkä 8-vuotiasta lasta huomasivat raajan, ja kysymyspatteristo lähti käyntiin. ”Tosi magee! Mitä sulle on käynyt?? Sattuiko se onnettomuus??? Itkitkö?? Mitä sitten kävi?? Kiusattiinko sua koulussa???” jne. Kyseisen raajan omistaja vastasi erittäin ystävällisesti ja kärsivällisesti, mutta jossain vaiheessa, kun tätä oli kestänyt jo useita minuutteja, alkoi tuijotella minua siihen malliin, että käsitin hänen toivovan minun vaientavan ne lapset. Minun teki mieli sanoa ”ei ne mun ole!” mutta en viitsinyt, vaan yritin sitten muilla keinoin viestittää, että emme ole samaa seuruetta.

Ole itsellesi armollisempi. Ei sinun aina tarvitse olla erityislasten asian sanansaattajana, vaan voit iän kyselijöille vastata ”vuoden ikäinen”. Eihän se väärin ole. Vai olikos siellä nyt niin, että ilmoitat tavan mukaan iäksi 19 kk. Sano silti se vuosi (se on eri asia kuin 12 kk!), etenkin jos et ole sillä tuulella, että haluaisit lisäkysymyksiä tai sitä kysyvää hiljaisuutta. Minäkin ehdotan ennakointia: kerrot saman tien keskosuudesta. Jos toinen haluaa jatkaa aiheesta, on hänellä jo joku tarttumapinta.

Ole itsellesi armollisempi siinä toisessakin asiassa. EL on täydellisen ihana, hän kertakaikkisesti on ihana ja aurinkoinen hymymaatti!, sellaisena kuin on. Hänelle vain on varhaiskehityksessä käynyt ikäviä asioita, jotka ovat häneen jättäneet jälkensä. Asioita, joita hän tai sinä ette olisi mitenkään voineet estää ettekä ole niitä aiheuttaneet! Sinä saat olla pettynyt siihen, että näitä ikäviä asioita on käynyt. Se ei ole sama asia, että olisit pettynyt lapseesi! Et sinä ole pettynyt siitä, että EL ei osaa istua, vaan siitä, että hänellä ei ole samanlaisia fyysisiä mahdollisuuksia siihen kuin normaalin varhaiskehityksen läpikäyneillä lapsilla on. Ja sinulla on siihen ihan täysi oikeus. Sinun vain pitää elää sen asian kanssa, siinä mielessä pettymys ei saa olla hallitsevaa, mutta ei se kipu koskaan täysin katoa. Se kuuluu äidinrakkauteen.

Meriannen

Ja jatkuu aamukahvin voimalla! 😀

Kaikessa on kyllä rajansa, jopa lisäkysymyksillä! Voisin hyvin kuvitella itselläni kärsivällisyyden riittävän johonkin pisteeseen asti, mutta mikä se kohta on niin.. no, jos näin käy niin ilmoittelen! 😀

Joo, täällä ilmoitetaan kuukausissa.. Mutta joskus tuntuu että tuo keskosuudenkin mainitseminen ei auta tuossa hiljaisuudessa, vaan se jatkuu siitäkin huolimatta. Mutta no, ainakin olen jo silloin yrittänyt. Pitää oikeasti myös rohkaista itseään että uskaltaisin mainita cp-vammasta faktana. Jos en itse pelkää reaktioita, ehkä ei se toinenkaan osapuoli pelkäisi..

Ja .. tessa. Mun oli pakko kopioida sun kommentti tästä kateudesta ihan tuonne cp-lasten vanhempien tukiryhmään, se oli niin.. ihana, koskettava, ja niin oikeassa. Kun vaan saisin itseni sisäistämään sen sanoman ihan täydelleen, etten kateuden iskiessä olisi niin herkillä.. Aivan kuten eilen, kun El:n raskaana oleva serkku tuli käymään.. Sen jälkeen kärsin tuntikausia paniikin oireista 😮 syyttä, koska koko tämä perhe on niin ihana ja tottakai toivon heille tervettä lasta, mutta se raskausmasu ja ajatus siitä, että se masussa oleva tyttö tulee jo pian syntymänsä jälkeen olemaan isompi ja ”taitavampi” kuin El.. Huh, nytkin meinaa itkettää.

tessa – kiitos että aina jaksat kommentoida niin ajatuksella ja tuet minua ja koko perhettä näin paljon <3 sä oot ihana, ja toivon todella että pääsisin tapaamaan sinut joku kaunis päivä ihan kasvotusten niin voisin rutistaa sinua oikeasti niin lujaa!! <3

Meriannen

Tuota turhamaisuus-aspektia en ole osannutkaan ottaa huomioon ollenkaan! Että sitä tavallaan hävettäisiin, että tulipa nyt kysyttyä jotain ihan noloa. Tuo muuten auttaakin viemään tilannetta eteenpäin! Kiitos <3
Ja tuo on kyllä niin totta, mä olen nyt jo niin tottunut kertomaan kuulumiset "yes i'm fine you?" – meiningillä, että katsoo sit miten pulassa mie olen Suomessa kun kysyn kuulumisia heti kassaneidiltä ennen kuin hän ehtii sanoa vielä yhtään mitään.. 😀 Ei edes sitä "hei"tä!

-nyttuleeunijatkanhuomennalisää!-

Etkö voi itse lisätä iän jälkeen, miksi hän on niin pienikokoinen? Toteamalla asian ystävällisesti 🙂 Se varmasti helpottaisi ihmisten vaivaantuneisuutta. Useimmat tuskin kysyvät, koska heistä se voi tuntua liian tungettelevalta ja henkilökohtaiselta.

Meriannen

Olen joskus yrittänytkin keskosuudesta mainita, mutta jotenkin se keskustelu vain.. loppuu siihen. Se small talk – pitäisi varmaan vaan repäistä ja sanoa suoraan että tässä on kuulkaa sellainen ihanuus, jolla on cp-vamma ja hän on kuuro, keskosena syntynyt, sanoa aivan niin kuin se on eli toteamalla aivan kuin siitä että hän on tyttö.. Tulipas outo lause.. Mutta tätä oon pyöritellyt mielessä tosi paljon, että miten itse voisin tilannetta muuttaa helpommaksi myös sille toiselle osapuolelle..

Kiitos ihana kommentista! Ja hei, jos tulee jotain mieleen, niin kerrothan? Kaikki vinkit ja ajatukset otetaan mielellään vastaan!

Ensiksi tsemppiä kovasti sinne hampaiden puhkeamiseen. Toiseksi oletko kokeillut täysin viljatonta ruokavaliota? Se ei tietenkään niitä unettomia öitä poista, mutta itse olin aivan itkuherkkä ja todella masentunut kuopuksen syntymän jälkeen. Jätin viljat pois ja viikon sisällä oli kuin pää olisi vaihdettu paremmin jaksavaan ja tasapainoisempaan. Jaksan paljon paremmin ja väsymys on sellaista luonnollisempaa, eikä koko ajan olen aivan ”tööt”-olo. Nyttemmin olen kokeillut sitten viljat läpi se se on vehnä joka ei sovi.

Kirjoituksesi sai ajattelemaan, miten itse toimisin juuri tuollaisissa tilanteissa. Itsekään en varmasti kehtaisi kysyä erikoislapsesta. Ihan kertomallasi tavalla ja se sai kyllä näkemään asian nyt aivan eri vinkkelistä. Kiitos tästä 🙂

Meriannen

Tässä juuri rupesin miettimään että miten paljon syön viljoja.. Ja kyllähän esim. mysliä tulee aamulla syötyä, lounaaksi voileipää ja illallisella on usein pastaa.. Vaikka viljojen syönti onkin vähäisempää kuin mitä Suomessa asuessa, niin silti kyllä sitä ruokavaliosta löytyy! Pitää hei kokeilla.. Kun joskus voileivänkin jälkeen olo on niin raskas..! Kiitos vinkistä! Katson, miten pääsen tätä toteuttamaan!

Ja ei mitään, ihana että sain avattua tilannetta eri näkökulmasta! Aivan niin kuin tuonne Anullekin kirjoitin, on vain kaksi reaktiota mitä en tuollaisessa tilanteessa itse henkilökohtaisesti toivo – syyttelyä (”täh etkö syötä tarpeeksi?”) tai sitten hiljaisuutta. Jopa tökeröstikin esitetty kysymys on parempi kuin ei yhtään mitään! Ja asianhan voi aina esittää kohteliaasti, ja sanoa esim. se jos jännittää/pelottaa/arveluttaa ääneen — kunhan jatkaa keskustelua!

Kiitos MamaD, ihanasta kommentistasi! Ja tuun raportoimaan siulle jos ja kun saan tätä ruokavaliota muutettua!

Eivät ne viljat välttämättä ole se pahis, vaan ylipäänsä hiilareiden laatu ja määrä. Ruokavaliosi kuulostaa aika hiilaripitoiselta, ja ymmärrän sen kyllä hyvin, sillä suurin osa niistä nyt on helposti syötäviä, hyvänmakuisia ja halpoja. Ja nostavat silleen mukavasti verensokeria, että tulee hyvä olo. Sitten kun nopeasti noussut verensokeri laskee yhtä nopeasti, tuleekin väsynyt olo. Lisää nannaa suusta alas siis, ja taas mennään. Kyllähän sinä sen kuvion tiedät, kun olet diabetesruokavaliolla ollut. Ja oliko se vielä niin, että sulla laski sokerit tosi nopeasti ruokailun jälkeen? Se on sen diabeteksen kannalta hyvä, mutta pääkopan kannalta huono. Mulla on itselläni vähän samaa vaivaa, vaikka ei diabetesta ole koskaan ollutkaan.

Ruokavalion siistiminen kannattaa aina. Täyteen dieettiin ei kannata pyrkiä, jos elämässä on liikaa muita stressitekijöitä, mutta esimerkiksi myslin (ne ovat yleensä todella sokeri- ja jopa rasvapitoisia) vaihtaminen puuroon ja lounasvoileivän vaihtaminen salaattiin (jossa joku proteiinilisuke kyljessä) tekee jo ihmeitä. Jos ne viljat tahtoo kokonaan karsia, ei se ole iso rasti syödä aamupalaksi kananmunia, jogurttia tai rahkaa ja iltaruuan lisukkeeksi pastan sijasta kasviksia. Tässä lisäksi se valintakysymys, sopiiko sokerittomat makeuttajat omaan maailmankatsomukseen. En itse pystyisi syömään jogurttia tai rahkaa ilman makeutusta ja jos ne makeuttaa sokerilla, hyödyksi jää vain saatu proteiini.

Meriannen

Näin muuten oli raskausajan diabeteksen kanssa.. Silloin tuo vähähiilihydraattinen ruokavalio toimi (onko toi muuten oikea sana? täällä on yli keskiyön kello ja mä kukun edelleen ylhäällä. En ees tiedä miksi :D) ja voisi itseasiassa siihen palailla oikeasti takaisin.. Dieetteihin mulla on mennyt usko ja rakkaus, koska mun ajatusmaailmaan moinen ei yksinkertaisesti mahdu. Dieetin ajan eletään niin tiukkojen ohjeiden mukaisesti joku x määrä viikkoja, ja sitten repsahdetaan entistä pahemmin niihin huonoihin tapoihin, kun on itseään ”kiduttanut” dieetillä sen tovin.. Parempi ois tosiaan se elämäntapamuutos, terveellisempää vaan lautaselle ja säännölliset ruokailuajat + liikunta, eikä mitään ihmedieettejä! Miulla muuten nyt tuon Danin hankkiman mehulingon/mehustimen (juicer) kotiutumisen myötä aamupalamysli on vaihtunut mehuun! Eikä tuu nälkä ennen lounasta, eli hyvin toimii! Nyt vain siis miettimään lounaaksi vähähiilihydraattinen vaihtoehto.. Salaatit vois olla khyl kivoja! Juuu!

Minustakin on myös tosi hyvä, kun kirjoitit tästä.

Itselläni ei varmaan juolahtaisi mieleenkään, että (keskosena syntynyt) erityislapsi voi olla noin paljon pienempi kuin normaalisti kehittynyt lapsi! En siis varmasti edes osaisi kysyä kohteliaasti, onko hän erityislapsi. Lähtökohtaisesti minusta tuntuisi tosi epäkohteliaalta kysyä tuntemattomalta, miksi lapsesi on niin pieni kokoinen, vaikka en tiedä pitäisikö niin tuntea, jos asian esittää asiallisesti ja aidon kiinnostuneesti.

Mutta nyt osaisin jatkaa keskustelua – ja tietäisin senkin, että ainakin yhden erityislapsen äiti pikemminkin ilahtuisi kuin loukkaantuisi kysymyksestä, kiitos sinun. 🙂

Ikävää, että joudut tuollaisiin ikäviin tilanteisiin. Tuskin kukaan kuitenkaan tarkoittaa olla loukkaava. Onneksi itse lisäät blogillasi ihmisten tietoisuutta näistä asioista <3

Meriannen

Ihana Anu, minä melkein täällä aloin jo itkemään kun luin siun kommentin <3 SNIF!

Itse olen miettinyt asiaa niin omalle kohdalle, että on kaksi asiaa mitä ei toiselta toivo kuvailemassani tilanteessa – syyttely ("etkö syötä tarpeeksi hä?") ja sitten hiljaisuus. Jopa tökerösti esitetyt kysymykset ovat parempia kuin hiljaisuus – ja ainahan voi tosiaan sanoa, että anteeksi minua pelottaa että satutan mutta.. tai etten tiedä mitä sanoa. Mutta lapset ovat tässä ihan oikeasti parhaita, he osaavat aina kysyä jos joku ihmetyttää ja ottavat tiedon vastaan aivan yhtä luonnollisesti kuin osoittaisi kuun taivaalta tai kuusen havumetsässä!

Mutta toisaalta, se että minä joudun näihin ikäviin tilanteisiin antaa minulle postausaiheita tänne blogiin, mitä kautta sitten kasvattaa juuri tätä tietoisuutta! 🙂 Ja jos edes yksi ihminen uskaltaisi tämän avulla kysyä ne mieltä painavat kysymykset, niin ollaan voiton puolella…!

Olet ihana Anu. Oikeasti <3

Olipa hyvä, että kirjoitit tuosta. Samalla toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi kirjoituksesi, sillä useimmat meistä, joilla ei ole näitä erikoislapsia, eivät todellakaan tiedä miten pitää suhtautua, kun tällaisen lapsen/äidin kohtaa. Ollaan vaivautuneita, ei halua loukata, ei vaikuttaa uteliaalta, mutta kuitenkin haluaisimme tietää, miksi on näin….., halutaan osoittaa myötätuntoa, mutta ei vain tiedetä miten äiti kysymyksiin suhtautuu. Voimia sinulle ja perheelle.. Olet upea, kun jaksat kirjoittaa aiheesta.

Meriannen

Marja, voi miten ihanan kommentin jätit! Piristi niin miun vähäunisen yön jälkeistä aamua.. Ja tuota olen yrittänyt itselleni muistuttaa, että nämä toiset osapuolet ovat vain huolissaan siitä että olisivat jo satuttaneet, eivätkä siksi osaa jatkaa keskustelua.. Olen yrittänyt miettiä asiaa omalta kannalta niin, että mitä minun kannattaisi tehdä/sanoa jotta saisin tilanteen vaivaantuneisuuden raukeamaan? Mikä auttaisi?

Yksi ihmisryhmä osaa tämän kyselyn ja suoran asianlähestymisen niin mallikkaasti, että siitä meidän kaikkien pitäisi kyllä ottaa oppia.. Nimittäin lapset! Heiltä en ole ikinä nähnyt vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan he kysyvät suoraan jos joku ihmetyttää tai jäi mietityttämään tai jos jotain eivät ymmärrä – ja hyväksyvät nämä uudet opitut tiedot ihan tuosta noin vain ja sitten ollaankin innolla pitämässä vauvaa kädestä kiinni ja ollaan ylpeitä siitä, että El pitää siitä heidän pikkusormestaan kiinni – kun juuri vauvan äiti sanoi, että joskus tämän vauvan on vaikea pitää käsillään kiinni mistään ja katso nyt äiti äiti miten vauva pitää mua sormesta! Siis ihan mahtavaa. Joskus harmittaa, kun vanhemmat yrittävät hyssytellä, ihan turhaan – koska lapset osaavat suhtautua tähän erilaisuuteen ihan eri tavalla kuin me aikuiset – koska he eivät näe asiaa erilaisuutena. He näkevät sen tytön vammojen takana suoraan, eikä vain vammaista tyttöä. 🙂

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.