Muut
11.11.2014

Kuinka selvitä ahdistuskohtauksesta?

Kuinka selvitä ahdistuskohtauksesta?

Silloin kun pää on väsymyksestä raskas, pussit silmien alla flirttailevat poskipäiden yli huulille ja ahdistus kiristää rintakehää saaden sydämen rummuttamaan kylkiluita vasten kuin se kiihkein viidakkorumpu.. On tuolloin vain kaikkein ihaninta pysähtyä hetkeksi. Katsoa tyttöä, kun tämä makaa lattialla ja heiluttelee jalkojaan tomerasti. Laittaa hänet kulmatuoliinsa ja todistaa, kuinka hyvin pelkästään viikon aikana tytön pään hallinta on parantunut – kuinka tyttö ei enää sinua tarvitsekaan pitääkseen päänsä ylhäällä. Voitkin keskittyä auttamaan häntä leikkimisessä vain hänen käsivarsiaan pitelemällä niin, että ne eivät innostuksesta lennähdä sivuille vaan pysyvät keskitasossa. Katselet, kun tyttö paukuttaa Portagelta saatua uutta värikästä, isoa puulelua ja pohdit, kuinka tässä leikkii se ”aivokuollut tyttö”, jonka ei edes pitänyt selvitä. Näet, kuinka tyttö tietää tehneensä jotain fiksua – se onnistumisen riemusta johtuva hymy leviää hänen kasvoilleen, kun hän seuraa ”puukarusellin” pyörimistä akselinsa ympäri. Koska hän sai sen aikaiseksi.

Hetken kuluttua innostut ottamaan hänet ulos tuosta tuolista ja asettamaan hänet jaloilleen eteesi. Tuet häntä kainaloista. Tyttö virnistää ja antaa päänsä tipahtaa, jotta hän näkee varpaansa. Et korjaa asentoa, koska tiedät tytön nimenomaan haluavan tuijottaa noita jännityksestä kippurassa olevia varpaitaan. Melkein fyysisesti itse tunnet, kuinka tyttäresi keskittyy – ja hän saa sen vaikeamman jalan nostettua lattiasta ja asetettua eteenpäin. Vilkaiset, että implantit ovat pysyneet paikoillaan ja kiljaiset sitten ylpeydestä, kehuen tyttöä anteliaasti. Koska tytön kasvot ovat edelleen alaspäin, et näe hänen hymyilevän, mutta tunnet sen käsivarsiasi vasten. Tunnet sen tytön olemuksessa. Sitten se helpommin hallittavissa oleva jalka seuraa toista, ja kohta se vaikeampi ottaa taas askeleen. Kolme, neljä pientä askelta otettuaan tyttö seisoo koukussa olevien jalkojesi edessä, ja sitten tyttö vasta innostuukin. Hän nostaa jalkaa ylemmäs, vielä vähän ylemmäs, jotta saisi jalan asetettua pohkeellesi. Kun hän siinä onnistuu, hän ponkaisee sillä jalalla.. Ja toinen jalka seuraa perästä. Tyttö seisoo pohkeellasi ja vetäisee syvään henkeä. Sitten jalka nousee taas, jotta hän voi astua reidellesi – ja pian hän on sylissäsi.

Se onnistumisen riemu!

 

Nyt, kun olen äiti, on niin paljon helpompaa toteuttaa psykoterapeuttini ohje ahdistuksesta selviämiseen. Nimittäin kuluvaan hetkeen keskittymiseen. On helppoa kääntyä ja keskittyä täydelleen tyttäreeni, keskittää häneen kaikki energiani ja huomioni.

Yritän keskittyä hetkeen päivittäin silloinkin, kun en ole ahdistunut – esimerkiksi juuri silloin puistossa sinä ohimenevänä aurinkoisena hetkenä keskityin kuuntelemaan tuulta. Kuinka se havisutti puiden lehtiä ja kuljetti niitä muutamaa maassa olevaa kuivaa lehteä. Katselin auringonvalon siivilöitymistä puiden lehtien välitse, ja annoin katseen levätä myös edessä olevassa leikkipuistossa leikkivissä lapsosissa. Kuinka he kiipeilivät, ottivat vauhtia kiikussa, huudahtelivat toisilleen ja nauroivat. Keskityin tyttäreni kehonlämpöön sylissä ja siihen rauhoittavaan keinutuksen tunteeseen rauhoitellessani väsymyksestä itkevää Elsaa. Keskityin siis aivan kaikilla aisteillani kokemaan juuri sitä hetkeä, jossa elin – tuulen viileyteen poskilla, puupenkin tuntuun persuuksissani, tytön kehonlämpöön, lasten kiljahduksiin, visuaalisiin elementteihin ympärillä. Olin vain, ja keskityin.

Muistan elävästi yhden kesähetken, jolloin olin ahdistunut. Tuolloin menin ulos paljain jaloin ja istahdin nurmelle. Suljin silmäni ja keskityin siihen, miltä nurmi tuntui varpaiden välissä ja maa pepun alla sekä miten auringonvalo lämmitti käsivarsiani. Keskityin kuuntelemaan tuulta ja ohimenevää autoliikennettä, sekä havahduin kuuntelemaan jonkun pihalintumme liverrystä. En keskittynyt katkonaiseen hengitykseeni, vaan kaikkiin muihin tuntemuksiin – ja niin ahdistus pala palalta hälveni.

Joku voisi kutsua tuota meditaatioksi, toinen ajatusten hallitsemiseksi, yksi terapiamuodoksi.

Yhtä kaikki, tärkeintä oli siihen hetkeen keskittyminen.

 

Tämä aihe kimposi eilisestä postauksestani, jossa listasin ahdistukseni syitä – kuin myös keskusteluistani ystävieni kanssa ja tämänpäiväisestä kiropraktikkokäynnistä. Olin siellä nimittäin ahdistunut, enkä itse sitä edes tajunnut – en ennen kuin kiropraktikko-opiskelija kysyi, että olenko kunnossa. Hölmistynyttä naamaa näyttäessäni hän huomautti, että käteni vapisivat, ja niinhän nuo mokomat teki. Vapisivat kuin kofeiinihorkassa. Minua hoitaessaan keskityin hänen kosketukseensa ja hänen rauhallisuuteensa: samalla, kun lihaslukkoni avautuivat, kehoni paniikkitila laski. Heräsinkin siinä miettimään, miten parantava voima ihmiskosketuksella voikaan olla ja mihin se perustuu. Ei pelkästään meidän tarpeeseemme saada huomiota ja läheisyyttä, mutta keskittyessämme kosketuksen tuomaan tunteeseen pääasiallisesti keskitymme juuri siihen kuluvaan hetkeen. Ja sillä, jos millä, on oikeasti parantava voima. Ei väliä eilisellä eikä huomisella, on vain tämä hetki – ja onnellisetkin ihmiset saavat iloa ja onnea enemmän elämästään irti huomionsa keskittäessään juuri siihen kuluvaan hetkeen. Tai ehkä onnelliset tekevät sitä automaattisesti.

(Kyllä – minäkin olen päässyt kiropraktikon potilaaksi! Mutta siitä lisää myöhemmin… Sillä nyt teille runoilen:)

Tämän hetken taiassa
on onnellisuus piilossa.

Avainsanat

Kommentit

Itselle itku helpottaa, se puhdistaa. Voimia sinne ja iso halirutistus! xxx

Meriannen

Itku on kyllä hyvin, hyvin puhdistava! Joskus se ei vaan tule. Kun menee tietyn pisteen yli 🙂 Kiitos ja halirutistus takaisin! xxx

<3 ja iso halaus!
Juuri noin teen minäkin: hetken pieni pysähdys, syvä hengenveto, uloshengityksellä yritän rentouttaa lihakset niin hyvin kuin ajatusten voimalla pystyn. Se auttaa, kun ahdistaa. Tai ihan muuten vain, välillä en itse edes huomaa, kuinka kireällä keho on. Uusin ahdistuksenrauhoittaja on video tytön ilosta ja ääneen nauramisesta,kun häntä yhtenä päivänä heittelin ilmaan. Ääni kovalle niin kuulee sen ihanan naurun. Ei siinä voi olla enää surullinen, kun sitä kuuntelee. Minulla ei sellaista ahdistusta ole ollut kuin sinulla, ei paniikkikohtauksia, mutta semmoinen lievä ahdistus ja surumielisyys nousee välillä pintaan. Välillä auttaa itku, välillä juuri tuo pysähtyminen. Hienoa, että olet löytänyt keinoja hallita ahdistusta! Hali!

Meriannen

<3 <3 ja iiiiiso halaus takaisin!

Se video oli ihana, niin ihana! Nuo El:nkin hymy ja nauru saa kyllä pahimmankin ahdistuksen poistumaan <3 Ja muuten tuo pysähtyminen hetkeen. Siinä on vain sitä jotain taikaa, se rauhoittaa. <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.