Perhe-elämä
16.3.2014

Uutena jäsenenä perheessä

Uutena jäsenenä perheessä

Todennäköisesti kaikki suhteessa olevat voivat samaistua tähän: kun tapaa puolison sukulaisia ja perhettä, joskus olo on ulkopuolinen. Erilainen. Minkä lisäksi sitä toivoisi, että he hyväksyisivät sinut ja sitä kautta puolisosi kumppanin valinnan. Joskus sitä valmistautuu tapaamiseen henkisesti kuin arkaan sotatilaan, miettien ”eiväthän he kanssani seurustele, ihan sama siis mitä he minusta ajattelevat”!

Pikkaisen päältä kahden vuoden seurustelumme aikana olen luonnollisesti tavannut Danin puolen perhettä jo jonkin verran. Osaa enemmän, joitain vähemmän. Ei niin useasti kaikkia kerralla.

Perjantaina meillä oli koko perheen kokoava tapahtuma, nimittäin Danin serkun synttärit. Minua jännitti. Vaikka olin ydinperheen jokaisen jäsenen tavannutkin, tämä oli ensimmäinen sukujuhlan kaltainen tapahtuma, johon osallistuin. Aiempiin olin mm. raskauden tuoman väsymyksen takia jättänyt menemättä tai ollut aikuisten oikeasti kipeänä. Aikaisemmissa tilanteissa, jossa enemmän uutta perhettäni oli paikalla, olin huomannut helposti tuntevani surumielisyyttä ja tietynlaista kaihoa. Kun he rupattelevat keskenään, vitsailevat ja perheille tyypillisellä tavalla kiusoittelevat toisiaan, minä kuuntelen halaillen tiukasti Dania. Koska se, mitä he ovat keskenään, muistuttaa minulle siitä, missä oman puolen perheeni on.
Kaukana.

Antaisin mitä vain, että he voisivat olla täällä kanssani. Eli vaikka perjantaina minua jännitti ihan suoraan senkin takia, että miten tämä uusi sukuni ottaa minut vastaan tällaisessa rennossa, hieman alkoholinhuuruisessakin juhlassa, niin sen lisäksi hermostutti oma tunne-elämäni. Osaisinko nauttia tilanteesta ilman, että ikävöisin liikaa omia verisukulaisiani?

Oma nuori ikäni on toinen ylianalysoivan mieleni kysymyskivi. Olenhan Dania 12 vuotta nuorempi, joten kaikki hänen sisaruksensakin ovat minua vanhempia. Olen tätipuoli itseäni vain pari vuotta nuoremmalle tytölle. Tämän takia joskus herään pohtimaan, että pitävätkö he minua jollain tavalla huithapelina tai nuoruuteni takia tyhmänä? Mitä he ajattelevat iästäni?

Alkuilta meni ihan leppoisasti. Dan tanssitti Rubya, ja Ruby juoksenteli yhdessä muutaman vuoden itseään vanhemman serkkunsa kanssa ympäri hotellia. Kun nämä kaksi huliviliä halusivat mennä tutkimaan hotellia juhlatilan ulkopuolelta, yllätyin, kun he tulivat tiedustelemaan minulta siihen lupaa. Hämmentyneenä kyselin, miten kauas he ajattelivat mennä ja pysyväthän he samassa kerroksessa, ja annoin sitten luvan mennä.
Ensimmäinen todistus siitä, että he pitivät minua aikuisena.

Minä nautin alkoholia ihan luvan kanssa, olimme nimittäin Danin kanssa sopineet että minä saisin vähän tuulettaa ja hän huolehtisi pienistämme. Hän lähtikin hyvissä ajoin Rubyn kanssa takaisin kotiin, ja minä jäin nauttimaan oluestani. Istuimme pyöreässä pöydässä, moni vain hiljaa nauttien juomastaan ja katsellen tanssilattian tapahtumia. Ja niin kuin olin vähän arvellutkin, minulla oli omaa isääni ja muuta perhettäni ikävä. Niinpä rohkaisin mieleni, kävelin nallekarhumaisen Danin isän luokse ja pyysin isämaista halia.

Siinä lämpimässä syleilyssä oloni oli välittömästi parempi. Tulevat anoppini juttelivat minulle mukavia, ja anoppini paras ystävä kertoili, mitä kaikkea häneltä saamme uuteen kämppäämme.

Istuin sitten hetken suvun tyttöporukassa, ja he vauhdikkaasti muistelivat vanhoja. Toisen heistä häitä, joitain hautajaisia, randomia kyläilyreissuakin, jolloin joku teki jotain eriskummallisen hassua. Välillä he yrittivät avata kyseisiä tapahtumia minullekin, mutta koska he eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, luonnollisesti suurin osa jutuista kulki nopeina läpänheittoina kun jo siirtyivät seuraavaan aiheeseen. Ihan turhaa avata niitä minulle, joka ei heidän elämässään ollut vielä mukana tuolloin.

Kävin nykäisemässä lankoani hihasta. Avauduin tuntemuksistani, ulkopuolisuuden tunteesta ja jännityksestäni siitä, että pidetäänkö minusta. Lankoni nauroi, ja kertoi minun hermoilevan ihan turhaan. Ylianalysoivani tilannetta.
”Minkälaista se oli sinulle tulla osaksi tätä perhettä?” kysyin sitten.
”Kävin läpi ihan samoja tunteita kuin sinäkin,” hän vastasi, ”On luonnollista tuntea olonsa ulkopuoliseksi, kun muut kertaavat vanhoja. Mutta sinä tulet olemaan kaikissa tulevissa muistoissa mukana, sinä olet osa perhettä nyt.”
”Olethan mukana näissäkin synttäreissä, ja kaikki mitä täällä tapahtuu ja mitä teet, on osana koko perheen tarinaa. Sinä olet osa näitä kokemuksia, kuin myös tulevia.”
”Ajan myötä sukutapaamiset tulevat siis helpommiksi, usko pois.”

Ymmärryksen ja helpotuksen syvä aalto ravisteli sisintäni.
Minä tosiaan olen osa tätä perhettä nyt.

Miten sinä olet selvinnyt tilanteista, missä kumppanin sukulaiset kertaavat muisteloita ajalta, jolloin et ollut vielä tavannut puolisoasi?

Avainsanat

Kommentit

Mä en oikeastaan tunne itseäni sen ulkopuolisemmaksi suvun seurassa kuin muutenkaan. Välillä olen ollut ihan pihalla. Alkuaikojen illanistujaiset olivat tuskallisia, kun ymmärsin melun keskellä keskustelusta ehkä puolet, enkä nyt muutenkaan ole erityisen ulospäinsuuntautunut ihminen. Nyt, reilun kahdeksan vuoden jälkeen, koen jo olevani aika itsestään selvä osa sukua. Siinä kuin muutkin puolisot. Ja kivaa on se, että miehen vanhemmat ovat mulle melkein vanhempien korvikkeita täällä kaukana. Vaikka heitäkin näkee vain muutaman kerran vuodessa (asutaan päälle 500 km päässä).

Meriannen

Minullekin he ovat omien vanhempieni korvikkeita – eivät vielä ihan sillä samalla tasolla, mutta kuitenkin. Ihana, ettet tunne oloasi ulkopuoliseksi! Enköhän minäkin pian tunne kuuluvani joukkoon mukaan..

Ihana postaus! En voi kuvitellakaan, että millaista on ikävöidä omaa perhettään kun asuu niin kaukana. Mutta ehkä ihan murto-osan verran voin ymmärtää kun asun vanhemmista/sukulaisista kahden tunnin ajomatkan päässä, ei heitä hirveän usein loppujen lopuksi pääse näkemään. Täällä Kuopiossa olen aika tiiviisti tekemisissä hyvän ystäväni perheen kanssa, niin he ovat minun kuopion perhe. Se helpottaa vähän ikävää 🙂

Mutta uskoisin, että mitä useammin tapaat Danin perhettä/sukulaisia niin pian he eivät edes muista sitä aikaa, kun sinä et ole ollut kuvioissa mukana.

Meriannen

Jännäähän on, että aiemmin matkustellessa ikävä oli erilaista, ei näin raastavaa. Lapsen myötä sekin muuttui… itkettää ajatella, että esim isäni ei ole koskaan fyysisesti tavannut tätä lapsenlastaan…

No, toivottavasti pääsemme Suomessa käymään piakkoin!

Miten usein sinä näet vanhempiasi?

Jep, aika parantaa tässäkin mielessä! 😀
Kiitos kommentista <3

Niinpä! Vanhempien luona asuessa ajattelin, että haluan mahdollisimman kauas koko paikasta mutta nyt kun on muutamia vuosia asunut kauempana niin johan olisi mukavempaa asua vähän lähempänä. Voi ei, onneksi kuitenkin Skypet ja sun muut on keksitty, että edes sen välityksellä pystyy näkemään mutta ei missään nimessä korvaa oikeaa näkemistä! Toivottavasti hänkin pääsee tapaamaan mahdollisimman pian EL:n!

Itselläni vanhempien näkeminen vähän vaihtelee, välillä useammin ja välillä harvemmin. Ehkäpä suunnilleen kahden kuukauden välein. Siellä on myös vanhat ystävät joita myöskin pitäisi ehtiä näkemään niin mielellään siellä vierailee/vierailisi pidempään kuin viikonlopun verran. 🙂

Meriannen

Heh, näin se menee! On varmaan joku teiniaikaan kuuluva vaihe, jolloin on kaipuu päästä olemaan omilla jaloillaan ja kokeilla niitä siipiään, osoittaa kaikille ja eritoten itselleen että pystyy pärjäämään yksin! Sitten kun ikää taas tulee lisää, niin sitä ymmärtää minkälainen rikkaus on, kun vanhemmat asuvat lähellä. <3

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.