Perhe-elämä
8.1.2014

Kun kaikki ei mene yhtä sujuvasti luistellen..

Kun kaikki ei mene yhtä sujuvasti luistellen..

Aluksi mietin, uskallanko olla ihan näin avoin blogissani, mutta.. Ei olisi ensimmäinen kerta. Muistutin itseäni, että mikäs se olikaan koko bloggaamiseni idea? Vertaistuen tarjoaminen ja tietoisuuden kasvattaminen siitä, että elämä ei aina mene niin kuin ”pitäisi”.. Ja että vaikeuksista huolimatta selviäminen ja onnellisuuskin on mahdollista. Mutta joskus siihen tarvitsee apua. Ja siitä tässä postauksessa onkin perimmiltään kysymys. Avun saamisesta, ja sen alkutaipaleesta.

Viime vuoden viimeisinä päivinä minulla nimittäin alkoi viimein terapia. Sen olisi pitänyt alkaa jo paria viikkoa aiemmin, mutta Elsan sairaalepisodin takia en ”yllättäen” päässyt noille kerroille. Mutta tuona maanantai-iltapäivänä jätin koko perheen taakseni Rubya myöten ja juoksin bussipysäkille lievässä paniikissa. Tiesin, minkä bussin ottaa, mutta minulla ei ollut käsitystäkään minnepäin suunnata sitten päätepysäkiltäni. Ja olin jälleen lähtenyt vähän myöhässä – sitä se teettää, kun haluaa ennen lähtöä valmistella vähän vauvan hoitolaukkua myöhempää varten ja varmistaa että kaikki kotona on hyvin ennen lähtöä. Yritin pitää hengityksen rauhallisena, kun nousin bussiin, ja tuijotin ikkunasta ulos pää kovaäänisesti raksuttaen. Kai jossain olisi kylttejä, matkan varrella? .. Ei, nyt puhutaan Britanniasta, ja kyseessä on pieni terveyskeskus. Tietysti olin unohtanut tallentaa puhelimeen saamani kartan meno-ohjeineen.

Mutta hei puhelin! Nokiassanihan on navigaattori! Ja niin sekin huoli pyyhkiytyi mielestä, kun Here Maps- ohjelma löysi äkkiä määränpääni ja pystyin seuraamaan sijaintini edistymistä vihreän pallon muodossa ohjelman ilmoittamalla reitillä. Ja mikä parasta, homma toimi myös kävellessä, se ei näyttänyt pelkästään autoreittejä! Kiitos Nokian, löysin oikein hyvin piilotetun pikkuterveyskeskuksen pikkuteiden sokkelosta ja vielä ajoissa!

Mutta ahdistushan ei päättynyt siihen.

Terapiakerta itsessään oli.. No. Ahdistava. Puskin itseäni henkisesti että puhuisin tälle mukavalle ja pehmeä-ääniselle naiselle, enkä voinut olla itsekin huomaamatta, kuinka vaistonvaraisesti pitelin käsiäni kehoni ympärillä suojelevasti – selkeä puolustautumisrefleksi, tapa suojautua pelottavalta tilanteelta. Pakotin itseäni keskittymään siihen, miksi olin täällä, jotta onnistuisin sanomaan edes jotain. Kuitenkin kertoessani kuluneesta vuodesta huomasin, kuinka terapeuttini silmäkulmat kostuivat, ja se .. Antoi minulle varmuuden siitä, että hän ei ollut kylmä ammattilainen, vaan nainen ja äiti itsekin, joka oikeasti kuunteli ja ymmärsi siten kipuiluni. Terapeutti kuvailikin minua session päätteeksi lämpimäksi ja älykkääksi ihmiseksi, joka on elämässään kokenut paljon. Vakuutti myös että hän pystyy kyllä auttamaan minua, mutta että paranemisessa luonnollisesti kestäisi aikaa.

Lähdin terveyskeskukselta edelleen ahdistuneena ja kai lievässä shokkitilassa. Olo oli kuin olisin ollut revitty irti kehostani, ja kävelin Bournemouthin sateesta märkiä mutta nyt aurinkoisia katuja täysin keskittymättä siihen, minne olin menossa. Terapia, vaikka se olikin ollut lähinnä tutustumista ja lomakkeiden täyttämistä näin ensimmäisellä kerralla, oli jättänyt minut haavoittuvaiseen tilaan. Vasta jo jonkin aikaa käveltyäni havahduin siihen, että en ollutkaan automaattisesti kävellyt samaa reittiä takaisin. Löysin itseni Queens parkista, enkä Bournemouthin sairaalalta, missä olin hypännyt pois bussista aiemmin.. Mutta joku vaisto oli kuitenkin toiminut, että en ihan mönkään ollut kävellyt – olin vain lähtenyt tallustamaan kodin suuntaan, mutta en tarvitsemalleni bussipysäkille.
Nokia Lumia taas käteen ja suunnistamaan seuraavalle pysäkille.

Tässä vaiheessa minulla oli kaiken muun lisäksi aikataulullinen paine. Ruby oli pyytänyt edellisenä päivänä jos voisimme mennä tänään luistelemaan – ja olimmekin niin luvanneet tehdä. Kello neljän sessioksi BIC’n . Kello oli nyt jo melkein puoli neljä.

Kun vihdoin ehdin bussiin, Dan laittoi viestiä että ei enää kiirettä, sillä neljän sessio olikin jo täynnä. Päästyäni BIC’n asti varasimme paikat seuraavasta sessiosta ja ennen sitä päätimme käydä syömässä. Löysimme ihanan pienen italialaisen, missä syötiin varmaan parasta pizzaa ikinä! Dan esitteli pizzansa makkaroita iloisena ja minun ja Rubyn jakama kinkkupizza todellakin vei kielen mennessään! Paikan omistaja oli myös itse oikeasti Italiasta kotoisin ja selkeästi perhemiehiä, paikassa oli nimittäin ihanan kotoisa ja rento meininki. Sisustuksen ja musiikin sekä henkilökunnan aksenttien perusteella ei ollut vaikea kuvitella olevansa Bournemouthin sijaan jossain päin Italiaa…

Mutta aihetta unohtamatta – ahdistus oli jatkuvasti päällä. Olin aiemmin ajatellut, että keskittyessäni kivaan tekemiseen en ehtisi niin paljoa miettiä terapiani aiheita, mutta vissiin väärässä olin. En osannut selkeästi osoittaa ahdistukseni syypäätä, mutta en sitä myöskään saanut ajettua pois mielialaani varjostamasta. En edes tuon upean pizzan ja ihanan seuran avulla. Siinä vaiheessa, kun palasimme takaisin BIC’n luistelua varten, oloni paheni entisestään. Paniikkikohtauksen piirteet iskivät päälle, vähän niin kuin aiemmin viikolla käydessäni ASDAssa ruokaostoksilla kaiken sen väkijoukon keskellä. Yhtäkkiä oli vaikea hengittää, ja halusin vain juosta. Kauas pois. Asiaahan ei helpottanut yhtään se, että nytkin BIC oli aivan täynnä porukkaa, ja kun heidät päästettiin jäälle, pisti joku aivan älyttömän kovalle soimaan iloista popmusiikkia taustalle. Olin katsomon puolella, sillä olimme sopineet että Dan menee ensin Rubyn kanssa luistelemaan, ja sitten minä.

Minun oli suljettava silmäni ja hengitettävä syvään. Jos katsoin kaukaloa ja ihmisten epäröivän kömpelöä luistelua, silmissäni alkoi vilistä ja pääni tuntui kuin se voisi räjähtää.
Otin rauhoittavan.
Yritin hymyillä kun Ruby ja Dan tulivat kohdalle, mutta muuten keskitin huomioni vain pöydällä makaamisesta nauttivaan Elsaan ja hänen hurmaaviin virneisiinsä hänen potkiessaan jaloillaan ja ihmetellessään luisteluradan valoja. Silloin tällöin laitoin kädet suojelevasti tyttäreni ympärille, jotta pystyin turvallisin mielin sulkemaan silmäni ja keskittymään vain hengitykseen.

Kun Dan tuli kaukalon reunalle kysymään, josko haluaisin nyt päästä jäälle, minun oli kieltäydyttävä. En voinut kuvitellakaan meneväni tuonne luistelutaidottomien sekaan pyörimään, ihan vain siksi koska minusta heitä jäällä oli ihan liikaa! Vaikka kuinka suurin osa ihmisistä oli ryhmittäytynyt pitämään tiukasti kiinni kaukalon reunista, niin .. Kaikessa paniikin ja ahdistukseni kourissa en vain kyennyt. Vaikka mieli olisikin tehnyt mennä ja kokeilla, miltä luistelu vuosien tauon jälkeen tuntuisi, niin.. Tunteet iskivät päälle ja tekivät minusta moiseen toimintaan kykenemättömän.

Mutta onneksi Dan ymmärsi, ja luisteli Rubyn kanssa koko ajan. Hän muuten pysyi yllättävän hyvin pystyssä luistimillaan ja sai jopa potkittua itselleen vauhtia – ja Rubynkin luistelutaito parani loppua kohden. Se näytti edelleen luistimilla kävelyltä, mutta ainakin hän pääsi eteenpäin, ei kaatunut, hänen itsevarmuutensa kasvoi ja hän näytti nauttivan touhusta!

Aiemmin luistelusta käymämme keskustelu:
Dan: Osaatko sinä luistella?
Minä: Minäkö? Tottakai! Suomessa me kaikki opitaan luistelemaan jo koulussa..
Dan: Oikeasti? Osaatko siis mennä takaperinkin?
Minä: Joo.
Dan: Entäs jarruttaa?
Minä: Tottakai! Etkö sinä osaa?
Dan: En! Näkisitpä mihin vauhtiin tosin pääsen! Mutta sitten minun on vain odotettava että vauhti loppuu jos haluan pysähtyä..
Minä: Okei. Minun pitää opettaa teitä molempia siis luistelemaan.

Jossain vaiheessa…

Tällä postauksellani halusin siis jakaa ilouutisen terapiani alkamisesta ja kuvailla, miten joskus ihan järjetönkin paniikki ja ahdistus voi vaikuttaa..

Oletko sinä koskaan jättänyt jotain itsellesi mieluista tekemättä ahdistuksen takia?

Avainsanat

Kommentit

Jotain kautta eksyin blogiisi.

Ahdistuksen ja pakko-oireisuuden takia on tullut jätettyä tekemättä sitä sun tätä. Pahimpana opiskelut, eivät oikein tahdo edetä.
Olen jättänyt olematta kaksin kotona lapsen kanssa (johon pakko-oireilut ovat pahiten ”kohdistuneet”, epämääräinen pelko siitä, että entä jos tekisin lapselle jotain). Mutta eniten nuo vaivat ovat vaikuttaneet siihen, että niihin kuluu niin paljon energiaa.

Tuhannesti tsempiä terapiataipaleelle! Se ottaa ja se antaa. Se voi pahentaa oloa hetkittäin, mutta uskallan luvata, että usein tuntuu siltä kuin vastaanotolle olisi jättänyt repullisen kiviä. Itse olen terapiassa käynyt puolisen vuotta.

Meriannen

Kiitos kommentistasi, ihana kuulla että en ahdistukseni kanssa ole yksin! Itselläni on nyt mielialalääkitys auttanut hyvin paljon, on pitänyt mielialan paljon tasaisempana ja ahdistuskohtauksia on tullut paljon vähemmän. Terapia itsessään vielä ahdistaa hyvin paljon, ja sen jälkeen olenkin melkein aina ahdistunut. Mutta se johtuu vielä siitä, että en ole ehkä täysin antautunut terapialle, jos se kuulostaa yhtään.. järkevältä. Olen pystynyt jo avautumaan aika paljon, mutta se että en ihan kokonaan ole antanut itseäni auki.. Ehkä.

Minullakin tuli jotain epämääräisiä ajatuksia lapseni vahingoittamisesta, mutta ne olivat sellaisia lentäviä ajatuksia eivätkä jääneet häiritsemään mieltä. Ehkä ne olivat itselläni sellaisia epämääräisiä pelkoja ylipäätään siitä, että jos jotain pahaa tapahtuisi tyttärelleni… Ehkä. Vaikea sanoa. Nyt noita ei ole enää myöskään tullut, enkä ikinä voisi kuvitellakaan vahingoittavani pientäni. Minkälaisia sinun pakko-oireesi olivat, jos saan kysyä? Jos tuntuu liian henkilökohtaiselta puhua näin julkisesti blogissa, älä epäröi ottaa yhteyttä sähköpostilla, osoite admin (at) meriannen.com !

Kiitos vielä kommentistasi, se ilahdutti mieltä. Ihanaa että jaoit tarinaasi <3

Mahtavaa, että uskalsit kirjoittaa tästä! Minullakin alkaa terapia perjantaina, joten oli kiva kuulla, että uskot terapiasta olevan sinulle apua. 🙂 Toki elämän tilanteeni on ihan eri ja ahdistusteni syyt, mutta ei kai sillä ole väliä mistä se johtuu, kunhan jaksaa uskoa, että siitä voi parantua. Nimimerkillä, olen lukinnut itseni pimeään komeroon puoleksi tunniksi.

Toivottavasti ensi luistelukertanne on sujuvampi ja saat Danin ja Rubyn opetettua luistelemaan!

Meriannen

Minä uskon, että terapiasta on kaikille apua. Turvallinen, muusta elämästä ”irrallaan” oleva ammattilainen ihminen, jolla ei ole lupa levitellä asioita, on vain sinua varten huoneessa kuunnellakseen ja auttaakseen.. Tietysti riippuu myös terapeutin ja potilaan kemioistakin, mutta ainakin minulla on tähän mennessä tuntunut tämä täti-ihminen tosi kivalta. Ehkä juuri siksi, koska hän äitinä ymmärtää osan kipuilustani. 🙂 Toivottavasti sinulla käy hyvä tuuri oman terapeuttisi kanssa!
Ja jos haluat, haluaisin kuulla miten siun terapiasi menee ja mitkä on tuntemuksesi siitä!

Nimim. Ahdistuskohtauksista edelleen kärsivä, mutta silti eteenpäin porskutetaan!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.