Perhe-elämä
28.12.2013

Mitä meille kävikään?

Mitä meille kävikään?

Luin juuri nuo kaikki sairaalalla kirjoitetut postaukset päätäni pudistellen – oh, mitä sekavuutta, mitenkähän siellä kärryillä ollaan pysytty? Varmaan yhtä hyvin kuin me hämmentyneet ja huolesta kipeät vanhemmat kaikessa siinä mahdollisten diagnoosien pyörityksessä. Jospa lähdetäänkin siis paikkailemaan puuttuvilla infopaloilla tämän postauksen kautta teidän meidän kuulumistietämystä ja siten selventämään sitä, mitä meille ihan oikeasti tapahtui.. Valmiina?

Eli. Kertauksena vielä: ensin minä sairastuin ja puolikuntoisena pidin huolta Elsasta, sitten Elsakin alkoi köhiä, ja molemmat saatiin perjantaina 13. päivä suurella häslingillä antibioottikuuri keuhkoputkentulehdukseen. Minulle se alkoi tepsiä, mutta ei Elsalla, ja sunnuntaihin mennessä hänen olonsa oli entisestään huonontunut. Lauantainakaan hänen olonsa ei ollut kaksinen, mutta silloin vielä laskimme varovaisesti luottamuksemme siihen, että antibiootti ei ehkä ollut ehtinyt vielä pikkuisella iskeä systeemiin puremaan pöpöjä kipeästi pepuista..

No, sunnuntaina hän kieltäytyi kiinteästä ruoasta ja hänen hengityksensä alkoi muuttua epäsäännölliseksi. Säikähdettiin ihan toden teolla, ja soitettiin tuttuun NHS Directiin (numero 111, täällä asuville tiedoksi) neuvoja saadaksemme. Vastattuani kaikkiin tyttäremme kuntoon liittyviin kysymyksiin meille varattiin lääkäriaika päivystyksestä, minnekä aina yhtä avulias Danin isä meitä lähti tunnin sisään kuskaamaan. Siellä aluksi näkemämme sairaanhoitaja ei ollut kovin vakuuttunut Elsan tilan huonoudesta, vaan oli luottavainen antibioottien parantavaan voimaan, mutta haki kuin hakikin lääkärin paikalle varmistaakseen diagnoosinsa. Tämä laski katseensa kerran tyttäreemme ja sanoi, että kyllä, heille heti paikka sairaalasta!

Tämän jälkeen sairaanhoitaja oli hyvin varovainen meidän kanssamme, antoi muun muassa näitä klassisia lauseita kuin ”tyttärenne tulee olemaan parhaissa käsissä”, ”kaikki tulee olemaan hyvin”, ja tajusi vasta sitten, että me emme olleetkaan shokissa. Minä tunsin vain syvää helpotusta. Päästiin sairaalaan. Saadaan Elsa hoitoon, turvaan.

Grandpa heittikin meidät sitten Poolen sairaalaan, missä odotimme pari tuntia että näimme siellä lääkärin. Keuhkoputkentulehdusdiagnoosi muuttui heti virusperäiseksi ilmatiehyttulehdukseksi, johon ei olisi lääkitystä. Pitäisi vain tukea hänen paranemisprosessiaan tekemällä hänen olonsa niin mukavaksi kuin mahdollista, jolloin hänellä säästyisi energiaa itse paranemiseen – missä kuulemma yleensä kestää se 3-4 päivää, joka tulisi olemaan sairaalassaolomme vähittäisaika.

Elsalla olo ei pahemmin muuttunut miksikään seuraavana päivänä, kunnes hän meni ja järkytti meitä oikein toden teolla. Tiistaina hän oli ollut hyvin itkuinen koko aamupäivän, kunnes väsähtäneenä nukahti seesteiseen uneen puoliltapäivin. Saturaatiomonitorit ja muut lakkasivat hälyttelemästä, ja tyttö näytti niin kovin rauhalliselta. Näin hän nukkui seuraavat pari tuntia, kunnes Dan huomautti että Elsa alkoi avata silmiään, aina vain murto-osasekunniksi, mutta kuitenkin. Sitten hänen havahtuessaan hänen silmänsä menivät oikein lautasen kokoisiksi, ja katse oli kummallisesti alhaalla. Aivan kuin hän olisi yrittänyt katsoa omaan sisustaansa. Hälytin välittömästi sairaanhoitajan paikalle, joka katsahti tyttöä ja nappasi välittömästi käytävällä ohikulkevan lääkärin. Pian huone oli täyttynyt lääkäreistä, ja mitä enemmän porukkaa lappasi sisään ja mitä useampaan kysymykseen jouduimme vastaamaan, sitä selkeämpää oli, että jotain oli todellakin pielessä eikä tämä ollut mikään varotoimi. Niin äkkiä meidät kärrättiin tarkkailuosastolle, ja kerrottiin että Elsa näytti kärsivän epileptisestä kohtauksesta. Ja sitä outoa silmäliikettä vain tuli ja tuli, hetken oli normaali katse ja sitten jälleen. Hänen raajansakin menivät jäykiksi silloin, kun hänen silmänsä olivat niin hassusti. Reppanaan tungettiin paljon lääkkeitä ja yli tunnin kuluttua heräämisestään ja oudosta käyttäytymisestään hän nukahti huumattuun uneen.

Seuraavista päivistä minulla on vain hämäriä muistikuvia. Seurasi epätietoisuutta, lisää heränneitä kysymyksiä – onko hänellä toinen tulehdus, joka selittäisi korkean kuumeen (korkeimmillaan tiistaiaamuna kävi 40.3 °C) ja kohtaukset, ei kai aivokuumetta tai muuta? Lisää testejä, mm. selkäydinnesteestä tehty testi ja yli 24 tuntia päähän liimatut anturat, jotka rekisteröivät hänen aivokäyränsä ja videokamera tallensi hänen liikkeensä. Tästä EEG-testistä saataisiin tulokset sitten viikonlopun jälkeen. Aivokuume-pelon ja muiden tulehdushuolien takia tyttö lähetettiin kiireisesti MRI-testiin eli magneettikuvauksiin. Niistä tulokset saatiin heti seuraavana päivänä – ei mitään akuutteja muutoksia aivoissa, ei mitään merkkiä tulehduksista. Mutta jotain muuta sieltä löytyi kyllä, jotain mitä oltiin tosiaan osattu jo odottaa, mutta .. mistä en ole vielä valmis kertomaan blogissa.

Tasaisesti Elsan kunto alkoi kuitenkin parantua. Hänet otettiin tukihapesta pois aina silloin tällöin, testatakseen sen tarvetta – hänet pistettiin kyllä siihen aina pian takaisin, mutta yhä enemmän ja enemmän hän alkoi pärjätä ilman sitä. Myös yhä useammin tyttö jaksoi juoda maitonsa itse, eikä jokaikisen kerran tarvinnut antaa lisää maitoa nenäletkun kautta. Yhtäkkiä hän alkoi hymyilemään uudestaan, niin että sunnuntaina hän jopa ensimmäistä kertaa elämässään hihitteli itsekseen. Hän nosteli kehdossaan jalkojaan ja kikatteli – tai no, päästeli onnellisia äännähdyksiä, mutta kuitenkin. Aina aiemmin hän on kaivannut hymyilyyn selkeää stimulointia meiltä, hymyileviä kasvoja, jotka innostivat häntäkin hymyilemään.

Meille kerrottiin, että todennäköisesti tyttömme tarvitsisi epilepsialääkityksen pitämään kuosissa hänen kohtauksensa, mutta EEG-testin tulokset kertoisivat sitten varmasti. Ja jos moinen aloitettaisiin, niin se pitäisi meidät sairaalassa ainakin joulun yli tarkkailtavana, jonka aikana varmistettaisiin lääkkeiden sopivuus. Tätä pidettiin hyvin todennäköisenä, minkä takia emme uskoneet pääsevämme jouluksi kotiin. Ja vaikka Elsan kunto olikin kohentunut jo hurjasti, en silti.. En silti jaksanut uskoa, että hänen olonsa olisi niin hyvä, että pääsisimme ennen joulua kotiin, vaikka EEG näyttäisikin että mitään lääkkeitä ei tarvittaisi.

Mutta viimein tulivat tulokset. EEG ei ollut, kaikista enteistä huolimatta, näyttänytkään mitään huolestuttavaa. Tytöllä ei ollutkaan epilepsiaa, eikä hän tarvinnutkaan jatkuvaa lääkitystä. Selkäydinnesteestä tehty testikin näytti, että antibioottia ei tarvittu. Sitä oltiin annettu sen mahdollisen toisen tulehduksen takia varmistukseksi, vaikka bakteeriperäisestä tulehduksesta oli vain epäily. Niin kaikki puheet kotiutumisajankohdasta muuttuivat – henkilökunta vaihtoi kantaansa, sanoivat että hei, ei me voida tehdä vauvanne eteen enää muuta; hän hengittää itse, syö itse, joten olimme vapaita menemään kotiin milloin vain. 3-4 päivää venyi kahdeksaksi (8), mutta kotiin lopulta päästiin.

Valmiiksi jouluaattoa varten. Kuten aiemmin sanoin, joulun ihme todellakin.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.