Perhe-elämä
2.12.2013

Tyristä eroon Titanicin kaupungissa

Tyristä eroon Titanicin kaupungissa

Tämä postaus muodostuikin vaikeammaksi kirjoittaa kuin ikinä uskalsin ajatellakaan. Reippaasti yli viikko on kulunut koko tapahtumasta, ja melkein päivittäin olen palannut luonnoksen pariin.. ja aina se on jäänyt kesken. En osaa täsmällisesti sanoa miksi näin, vahva veikkaukseni menisi niiden voimakkaiden tunteiden käsittelyyn, joiden läpikäyminen olikin raskaampaa kuin luulinkaan. Mutta tässä tämä nyt vihdoin ja viimein on!
Facebook-sivusta tykkäävät ovat onneksi kuitenkin jo tietoisia reissun lopputuloksesta, että en sentään ihan teitä kaikkia ole pimennossa pitänyt ja siten jännityksessä!

Nyt on tosiaan Southamptonin reissu onnellisesti takana. Oli ehkä muuten yksi stressaavimmista ja mieltä ahdistavimmista reissuista pitkään aikaan, mutta voi että miten ihanaa on olla kaiken kokemamme jälkeen turvallisesti kotona – ihan koko poppoo.

Ennen reissua välttelin koko leikkauksen ajattelua niin paljon kuin mahdollista. En edes pystynyt tekemään mitään tutkimustyötä tyristä ja sen leikkauksen mahdollisista riskeistä tai muusta – kaiken muun ohella en yksinkertaisesti vain jaksanut ja pelotti, että jos luen liikaa, huolestuttaisin itseni vain ihan kuoliaaksi. Edes edellisenä iltana ennen reissua en kyennyt pakkaamaan reppuja, vaikka kuinka alun perin suunnittelin että normaaliin järjestelmälliseen tapaani huolehtisin kaiken valmiiksi jo päivää ennen; ei sitten tarvitsisi aikaisin aamulla muuta tehdä kuin huolehtia aamupalat ja tyttö autoistuimeen.

rattaidenkanssa

Niinpä perjantaiaamuna heräsin jo varhain ja käväistyäni suihkussa herätin vielä sikeästi seitsemän aikoihin hirsiä vetelevän Elsan. Hän ei saatujen ohjeiden mukaan saanut syödä enää kello 7:30 jälkeen, joten aloin tunkemaan vielä uniselle ja kovin herätyksestä hämmentyneelle tytölle hedelmäsosetta suun täyteen ja lopuksi vielä energiamaitoa (mitä hän normaalisti saa vain nukkumaan mennessä – nyt halusin, että hänen masunsa on mahdollisimman pitkään täysi). Sen jälkeen alkoi maaninen pakkaaminen, oman aamupalan lapiointi suuhun ja kahvin kiireinen ryystäminen – mutta sain kuin sainkin kaiken valmiiksi, enkä mitään unohtanut!
.. Ja itseasiassa oli hyvä, että oli koko ajan kiire. Ei ehtinyt ajattelemaan.

Elsan grandpa tuli meidät hakemaan, enkä matkallakaan oikeastaan tajunnut tilannetta. Oli vain hyvin absurdi olo, roikuin puhelimen kautta Facebookissa ja ihailin kilpaa Elsan kanssa ohikiitäviä aurinkoisia maisemia.

Ihan liian pian olimmekin jo perillä, ja lähdimme hortoilemaan sokkeloisen sairaalan pitkiä käytäviä pitkin. Eipä kyllä kauaa tarvinnut eksynyttä naamaa näyttää, kun ystävällinen herrasmies pysähtyi jo kohdalle, kysyi osastoa mihin oltiin menossa ja lähetti meidät hyvin simppeleillä ohjeilla matkaan – joiden avulla löysimme helposti paikan päälle.

Käytiin ilmoittautumassa vastaanottoon, ja meidät ohjattiin yksinkertaisesti sisustettuun vanhempien huoneeseen odottamaan lääkäreitä. Olimme hieman etuajassa, joten tiesin että joutuisimme kuluttamaan tuossa kopissa jonkin aikaa, minkä vuoksi ensi töikseni kävin meille osoitetusta keittiöstä noutamassa meille sairaalan tarjoamat pikakahvit. Jännitti kovasti, miten pitkään saisimme Elsan pysymään hyväntuulisena, sillä yleensä nälän iskiessä hän on kuin äitinsä ja osaa kyllä varmistaa, että kaikki ympärillä olevat tietävät asiasta!

Mutta hyvin tyttö jaksoi, vaikka odottelimmekin leikkausta omasta mielestäni ainakin kummallisen pitkään – tyttö oli tosiaan syönyt edellisen kerran seitsemän aikaan aamusta, ja leikkauspöydälle hän pääsi vasta kolmen aikaan iltapäivästä.. Siitäkin huolimatta tyttäremme jokelteli ja hymyili hyväntuulisena häntä tutkineille lääkäreille, ja rauhallisesti katseli hänet sylistäni nostaman lääkärin kasvoja kun tämä lähti häntä kuljettamaan kohti leikkaussalia.

Meidät ohjattiin odottamaan takaisin yläkertaan lastensairaalaosastolle, josta minulle oli nyt järjestynyt yöksi sänky. Dan oli rauhallinen, jutteli niitä näitä ja alistui meikäläisen halauskohtausten kohteeksi melkein aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassakaan. Ihan eri meininki oli meikäläisellä. Se odotuksen tuska! Vaikka kuinka yritin pysyä rauhallisena, en voinut lakata ajattelemasta pientäni leikkuupöydällä, verta vuotana, maski naamallaan.. Entä jos tulee jotain komplikaatioita? Entä, jos ne ei löydäkään mitään tyriä edes sieltä, entä jos olikin väärä hälytys koko juttu? Entä, jos hänelle tuleekin nukutuksesta sivuoireena hengitysvaikeuksia?
… Entä, jos hän ei herääkään?
… Jos emme enää ikinä saa lämmintä ja hengittävää ilopakkausta syliin, kotiin kasvamaan ja maailmaa ihmettelemään?

Aika tuntui suorastaan matelevan. Asiaa ei varmaan auttanut yhtään se, että tuijotin jatkuvasti sitä tahallaan hitaasti liikkuvan kellotaulun viisareita. Mitä pidemmälle aika kului, sitä järkyttävimpiä mielikuvia aivoni alkoivat syöttää minulle, ja yhä vaikeampaa oli vakuuttaa itselle että mitään hätää ei ollut, ja että tyttömme tottakai selviäisi sellaisesta kuin tyräleikkaus. Halasin lujaa Dania, imin hänestä voimaa ja rohkeutta, ja yritin pitää itseni järkevien ihmisten kirjoissa. Lopulta ahdistus alkoi olemaan jo niin pahana, että päädyin ottamaan rauhoittavan.
Danin kommentti asiaan oli, kuinka ylpeä hän oli minusta. Että olin jaksanut ja pystynyt ilman rauhoittavan lääkkeen voimaa näin pitkälle päivää, kaikesta vanhempien huoneessa kulutetusta odotteluajasta ja muusta huolimatta. Hänellä itsellään oli vakaa usko siihen, että tottakai kaikki leikkaussalissa menisi hyvin.

keltlehti

Maailma tuntui suorastaan pysähtyvän, kun näin meistä huolehtivan hoitajan lähestyvän.
Mutta onneksi hän hymyili. Hän ilmoitti Elsan heränneen heräämössä, ja saimme luvan mennä tytärtämme katsomaan. Piti kovasti hillitä itsensä, että en rynnännyt meitä saattaneen hoitajan ohitse ja laukannut heräämöön – ja voi, miten sydäntä ilahduttavaa oli kuullakaan oman pieneni raikuvan itkun jo matkan päästä! Siellä se, rassukka, oli herännyt ja hyvinkin elävien kirjoissa kirkui ruoan perään (äidin tyttö)! Heräämön hoitohenkilökunta ohjasti minut istumaan sängylle, lämpöpatjan lämmöistä punastunut tyttäreni nostettiin minulle syliin, Dan ojensi pullon käteeni ja mie tunkaisin tuttiosan Elsan suuhun. Alkoi kiireinen lupsutus, tauko, huuto, imeminen, huuto, imeminen.. Kunnes tyttö rauhoittui kun maha alkoi vihdoin täyttyä. Tytön ruokaillessa minä huolestuneena tarkastelin pienen punakkaa väriä, hänen hengitystä, tunnustelin ihon kuumuutta ja yritin kovasti olla tuijottelematta Elsaan liitettyjen laitteiden vilkkuvia ja hälyttäviä valoja ja merkkiääniä. Hätääntyneenä kyselin tyttäremme kunnon perään, ja he vakuuttivat kaiken olevan niin kuin pitää, ja että leikkauksesta itse leikkauslääkärit tulisivat pian juttelemaan meille. Tytön rauhoitettua olivat heräämön väki häneen tyytyväisiä, ja minä ja hän saimme kivan sänkykyydin takaisin yläkertaan lastensairaalaosastolle.

Yllättävän pian osastolle päästyämme sain tytön jo unten maille, ja tämä nukkua posotti vähän päältä tunnin ja heräsi sen jälkeen taas syömään. Hänen nukkuessaan katselin kauniin tyttöni rauhallisia mutta niin väsähtäneitä kasvoja, hänen tasaista hengitystään ja kuuntelin hänen aivan ylisöpöä pientä kuorsausta. Leikkauslääkärit pelmahtivat paikalle ja antoivat hyvin suorasanaisen raportin siitä, kuinka leikkaus oli sujunut juuri niin kuin oppikirjoissa, ilman mitään ongelmia, ja ilmoittivat että ”kyllä hänellä ihan selkeästi tyrät olivat, molemmilla puolilla, ja isot” – mutta nyt hän kuulemma tulisi olemaan täydellinen (on jo!) eikä tyristä pitäisi olla haittaa. Sydämeni oli pakahtua onnesta. Ei turha reissu, ja ei ongelmia eikä ainakaan vielä mitään komplikaatioita!

Yöksi Danin piti mennä kotiin, sillä sairaala tarjosi majapaikan vain yhdelle vanhemmalle. Niinpä minä jäin valvomaan entistä levottomammaksi käyvän tytön viereen ja taistelin tuon kuvatun teho-osaston tutun kanssa alkuyöstä. Taistelin laittaa piuhoja oppimallani tavalla uudestaan, ja sainkin sen aina hetkeksi toimimaan melkein moitteettomasti, mutta sitten tämä apneamonitori saattoi alkaa huutamaan vaikka ristissä olevilla silmillänikin näin, että kyllähän tuo tyttö vielä hengittää. Lopulta saatiin ihan uusi monitori kytkettyä piuhoihin, ja johan loppui väärät hälytykset.
Eikä uusia tullutkaan.

Tyttö vaati koko yön olla ihan lähellä, ja heijausliikkeessä. Heti, jos liike loppui liian aikaisin, alkoi itkuvalitus; jos laskin hänet alas ennen kuin hän oli vaipunut tarpeeksi syvään uneen, alkoi sama nyyhkytys. Raukalla oli varmastikin hieman epämukava olla, vaikka kipua ei itkeskellytkään! Loppujen lopuksi sain unta ehkä parisen tuntia koko yönä, mutta kuulkaa hyvän lihastreenin sain jatkuvasti koko kehon keinutuksesta!

Seuraavana päivänä lääkärien kierroksella tohtorit kuuntelivat melkein suu auki meikäläisen antamaa raporttia tyttäreni kunnosta – ovat vissiin tottuneet siihen, että äiti/isä/huoltaja vastaa kysymykseen ”ja mites potilas voi” sanoilla ”ihan hyvin/on kipuja/tai vastaavaa”, kun minä luettelin kaiken ruokinnasta niin pissaamiseen kuin ulostamiseen ja siihen, miltä haavat nyt näyttivät ja oliko muita oireita sekä kuinka uni oli sujunut. Teki mieli sanoa, että ei ollut ensimmäinen kerta meillä sairaalassa – olihan minulla jo melkein takaraivoon tatuoituna se, mitä lääkärit haluavat tietää vauvan voinnista. Jos en olisi moisia heti luetellut, olisivat he kuitenkin kysyneet heti tarkentavia kysymyksiä.
Nuo ammattilaiset tarkistivat vielä antamani raportin jälkeen tytön fyysisen kunnon ja olivat tähän hyvinkin tyytyväisiä. Saimme luvan lähteä kotiin!

Koukkasimme grandma:n kautta, ja jo seuraavana päivänä leikkauksesta Elsa osoitti aivan uskomattomia kehitysaskeleita. Tyttö, joka oli ollut kirurgin veitsen alla vain alle vuorokausi sitten alkoi pyöriä kyljilleen oma-aloitteisesti ja ilman apua grandma:n lattialla! Ja torkahti kotiin päästyä jalat sammakkoasennossa! Meidän aina niin jaloistaan jäykkä tyttömme yhtäkkiä nosteli jalkojaan innokkaasti lattiasta kohti kattoa, kieri sivuilleen, piti jalkansa rentoina, asetteli ne sammakkoasentoon itse.. ja innostui kovasti yrittämään päänkin nostoa lattiasta ollessaan masullaan!
Aluksi yritettiin olla liikaa innostumasta asiasta, että jos tämä uusi villitys johtuisikin kipulääkkeistä ja niiden armahtavasta vaikutuksestq.. Mutta edelleen, yli viikkoa myöhemmin, EL on edelleen raajoistaan paljon rennompi, pitää nyt kantoliinassa oleskelusta, harjoittelee ahkerasti päänsä kääntämistä ja yhtä helpommin näyttää tuo kierähtäminen sivulta sivulle sujuvan!

On siis nyt selkeää, että nämä tyrät aiheuttivat hänelle epämukavan olon, joka vaikutti liikkumisintoon ja nimenomaan sen vähyyteen. Nyt, kun asia on korjattu, on melkein kuin olisimme saaneet eri vauvan kotiin sairaalasta. Liikkumisesta innostuneen.

Jopa fysioterapeutit olivat vakuuttuneita muutoksesta jo viime torstaina.

Haavat ovat parantuneet todella hyvin, ja viimeisen kerran särkylääkettä niiden takia tyttärellemme annettiin leikkauksen jälkeisenä maanantaina – kun ei tyttö itkeskellyt kipua tai osoittanut mitään kivun merkkejä, niin mitä suotta?
Meillä menee erinomaisesti. On ihan eri kivaa leikkiä Elsan kanssa nyt, kun hän suorastaan innostuu itse kun tajuaa tekevänsä jotain uutta, ja motivaatiota pursuen hän harjoittelee uusia liikkeitä!

Että näin me selvittiin siitä reissusta – jos jäi jotain kysyttävää, ethän epäröi ottaa yhteyttä! Valitettavasti tämä postaus voi olla hyvinkin sekava, johtuen muun muassa pätkittäin kirjoittamisesta… Pahoittelut! Ja kiitos tämän läpikahlaamisesta!

Näihin sanoihin,
hyvää joulunodotusta teille kaikille!

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Mahtavaa, ihan huippua! Olen tosi innoissani ja iloinen teidän puolesta! On se vaan semmonen supertyttö tuo teidän tyttö. Mukavia jumppailuhetkiä teille!

P.s. kylläpäs siellä on ihanan syksyistä, täällä on niin talvista kuin olla ja voi!

Meriannen

Hän on kyllä oikea ihmepakkaus! Ihana kerrankin jakaa oikein kunnollisia hyviä uutisia!

Kuvat ovat parin viikon takaa, mutta edelleen täällä on ruska.. Jotkut puut ovat jo paljaina, mutta sitten on vielä noita ikivihreitä tapauksia – kuten palmuja! – eli ei tänne ihan harmaata tulekaan!
Eli valkoinen joulu siellä? 🙂

No mahtavaa, että liikkuminen helpottui, varmasti tulee nopeaa kehitystä nyt, kun tyttö pääsee kunnolla treenaamaan. 🙂

Meriannen

Näinpä! Ihan innosta täristen odotan nyt että mitä tuleman pitää!

Ihanaa kuulla, että kaikki meni hyvin ja vaikutus EL:n liikkumiseen oli noin uskomattoman positiivinen! Ihan mahtavaa 😀

Meriannen

Se on kyllä oikeasti aivan uskomatonta miten vauva, joka aiemmin viihtyi vain selällään, on nyt jatkuvasti nostamassa hymyssäsuin jalkojaan ja kierähtelee kummallekin kyljelle.. Tyrien on ollut pakko olla aika epämukavat!

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.