Perhe-elämä
21.11.2013

Mielikuvat ja todellisuus ovat eri paria

Mielikuvat ja todellisuus ovat eri paria

Minä en ole ikinä ollut näin sosiaalinen kuin olen ollut nyt vauvan myötä. Enkä yhtään tarkoita tällä sitä, että olisin ollut erakko ennen, tai etten olisi nauttinut Suomessa asuvien ystävieni kanssa puuhastelusta. Nyt näen vain jostain syystä enemmän vaivaa sen eteen, että näen ystäviäni aina kun voin, ja siksi meillä onkin vähän väliä joku käymässä. Tämän huomaa jo siitä, että nykyään Danin tullessa töistä kotiin hänen uudeksi vakiokysymykseksi heti ”miten päiväsi on mennyt?” jälkeen on tullut ”onko meille tänään tulossa ketään käymään?”.

Minähän uhkasin masua silitellen, että sitten kun vauveli maailmaan tulee, niin minähän en jää neljän seinän sisälle. Mielikuvissani kesäkuussa syntyneen vauvan kanssa nautittaisiin Bournemouthin kesästä ja auringosta puistoissa ja rannalla, ja kävisin kävelyillä rattaiden renkaita kuluttaen päivittäin.

No, vauveli putkahtikin aivan yllättäen ja nopeasti maailmaan jo huhtikuussa, ja vietti ensimmäiset elinkuukautensa sairaalan pedeissä. Ensimmäisen kerran raikasta ulkoilmaa hän haisteli parin viikon ikäisenä sen verran, että ensiapuhoitajat kärräsivät hänet neonataaliyksiköstä ulos ambulanssiin ja hurauttivat ajaa toiseen sairaalayksikköön MRI-skannausta varten.

ambulanssi

Elsan ensimmäinen kosketus ulkoilmaan

Kun sitten lopulta sitä ”normaalia vauva-arkea” kesäkuun viimeisistä päivistä alkaen alettiin viettää kotosalla, rysähti minulle oikein kunnolla päälle masennus ja sen myötä suuret ahdistuskohtaukset. Yhtäkkiä maailma ulko-oven toisella puolella ahdisti ihan syyttä, ja jos ei sinne nokkaa ollut aivan pakko näyttää, käperryin Elsan kanssa oman kodin turviin. Jos taas ulos lähdettiin, niin voi pojat että ahdisti, eikä sillä ollut merkitystä, oliko vauva mukana tai ei. Muistan varmaan aina, kun lähdin Danin tultua kotiin hakemaan lähikaupasta maitoa, ihan ilman vauvaa, ja miten tutulla kadulla käveleminen oli niin.. ei sille ole muuta sanaa. Ahdistavaa. Pää painuksissa painelin mennä, yrittäen hengittää normaalisti, ja yritin kovasti pohtia syytä että miksi näin tunnen. Siksikö, että jätin vauvan kotiin? Ei, koska ihan samalta tuntui kun vauvan kanssa odotin bussia matkallamme sairaalaan aiemmin. Pelkäänkö näitä vastaantulevia ihmisiä? Vilkaisu heihin kertoo, että minulle oli ihan sama mitä he minusta ajattelivat. En välittänyt ulkonäöstäni, tai siitä tietävätkö he ahdistuksestani.

Minua vaan ahdisti.

Tuolloin vielä Bomossa asustelevat suomikaverini olivat kiireisiä kesätöidensä ja/tai poissa maasta kesälomillaan, joten heitä en nähnyt useasti.

Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin helpottaa. Kesti pitkään, että tämä selittämätön ahdistus ennen kotoa poistumista loppui, mutta nyt Elsan hoitolaukku täyttyy parissa minuutissa rutiinilla, tyttö pakkautuu vaunuihin ja meikä porhaltaa Bournemouthin kaduilla hymy naamalla selkä suorana. Yhtäkkiä löytyy energiaa nähdä itsekin kavereita, ihan niin että meikäläinen tulee paikan päälle eikä vaan niin, että meidän pikkukämppään ahtauduttaisiin sosiaalistumaan poikkeuksetta.

Ja voi jumankekka että olen oikeasti onnekas tytöntyllerö, kun olen elämääni saanut näin upeita ystäviä. Laura-täti tulee käymään useamman kerran viikossa, ja Paulakin aina kun ehtii, muista puhumattakaan. Ja visiitit aina venyvät alkuperäisistä suunnitelmista – sanat ”tuu pikaisesti kahville!” pitäisi ottaa jo huumorilla. Muun muassa Paula tuli käymään meillä maanantaina iltapäivällä ja käytettiin porukalla Elsaa lähellä järjestetyssä leikkisessiossa. Sitten päätettiin juoda meillä kahvit, mikä venyi niin että hän jäi sitten aikaiselle illalliselle, ja kohta olikin ulkona pimeää ja taivas tiputteli vettä, joten kysäisin haluaisiko hän jäädä yöksi. Niin pieni kahvittelutuokio ystävien kesken päätyikin leffaillaksi ja yökyläilyksi! Eikä siinä vielä kaikki – Paula ajoi meikäläisen vielä sänkyyn nukkumaan, jääden itse lapsenvahdiksi yön yli. Sain nukkua kokonaiset yöunet!

Lauran kanssa kokkaillaan ja leivotaan useasti, meille on muodostunut jo kiva perinne että vähintään jokaisena Ruby – viikonloppuna hän tulee meidän kanssa leipomaan, opettaen meille molemmille kakkujen, pullien, leipien ja muiden itsetehtyjen herkkujen saloja. Ruby odottaa näitä visiittejä aina innolla, ja leipomispäivänä kyselee monta kertaa milloin Laura-täti tulee että päästään jauhottamaan sormia! Viime viikonloppuna melko lailla suunnittelematta vietimme Lauran kanssa yhdessä koko viikonlopun, käytiin ulkosalla juomassa glögiä ja tapaamassa suomiäitejä yhdessä ja sunnuntaina vietimme oikein rentoa koomapäivää… Ja kun Danin vanhemmat tulivat ja toivat Elsalle hankitun aikaisen joululahjan, ryhtyi Laura sitä innokkaasti kokoamaan, Dan kokkasi, ja minulle sanottiin että ota mukava asento sohvalla ja viihdytä pientä. Ei yhtään huono työjako!

laurakehto

Laura kokoamassa Elsan unipaikkaa

Viikottain tulee käymään myös Danin työkaveri ja yhdessä he linnoittautuvat läppäreidensä kanssa omaan nurkkaansa tekemään yhteistä projektiaan, ja jokaisena arkipäivänä minä hujellan mennä jossain. Päivät ovat täynnä Elsan lääkäri- ja muita sairaalakäyntejä, mutta sen lisäksi käymme ahkerasti äitiryhmissä, leikkituokioissa, kahvilla muiden äitien kanssa ja tapaamassa muita suomalaisia. Viikonloppuisin näemme sitten sukua, vietämme vuoroviikonloppuisin aikaa Rubyn kanssa ja joku harva päivä linnoittaudutaan sohvalle koko perheen kesken ja laitetaan aivot narikkaan koomatoosaa tuijottaen.

”Dan, mä en ole ikinä ollut näin sosiaalinen ennen,” sanoin yksi päivä.
”En minäkään. Mutta se on meille hyvästä.”
”Niin, totta..”
”Se antaa meille muuta ajateltavaa. Pitää meidät koossa. Kaiken tämän keskellä mitä Elsan kanssa tapahtuu, on hyvä että meillä on mukavia ihmisiä ympärillä.”

Dan on niin oikeassa.
Kiitos siis kaikille. Ihan tasapuolisesti. Teille, jotka viestittelette sosiaalisen median ja sähköpostien kautta, ja teille, jotka näette vaivaa nähdä meitä. Tämä merkitsee meille paljon.

family

Kuva löydetty ”And Spiritually Thinking” – sivulta

Tämä postaus eli nyt ihan omaa elämäänsä, muotoutui kirjoittaessa erilaiseksi kuin alun perin suunnittelin. Mutta päällimmäisenä paistaa kiitollisuus. Siitä, missä me nyt ollaan, mitä meillä on, ja miten onnekkaita me olemme. Meillä on tytär, ihania ystäviä, ja toisemme. Kiitos.

… Ja huomenna on jännä päivä. Elsan tyräleikkaus! Pitäkää meille peukkuja..

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Oi, muistan niin hyvin omien poikien vauva-ajoilta tuon sosiaalisuuden – oli muskaria, puistoa, mammakahvitteluja…. Enpä muista juuri koskaan olleeni yhtä sosiaalinen ja oli niin kivaa! Näin töiden ja vähän isompien lasten & omien harrastusten pyörteessä sitä sitten katsotaan kavereiden kanssa kalentereita, että missäs kuussa kerettäis tapamaan… huoh.

Ihanaa, että sinäkin nyt nautit vastaavasta vilinästä vauvan kanssa!

Meriannen

Näin minäkin ajattelin, että sitten kun ne ”ruuhkavuodet” alkaa niin asia voi olla taas ihan eri! Mutta nyt nautitaan niin paljon kuin vain kyetään, kun on mahdollista mennä ja kokeilla kaikkea uutta! … esim. vauvajooga kiinnostaisi kovasti … !

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.