Perhe-elämä
6.11.2013

Mysteereistä ei puutetta

Mysteereistä ei puutetta

Tiedätte sen tunteen, kun olette juuri nukahtamaisillanne ja yhtäkkiä hyökyykin päälle se kaamea tunne, kuin sänky olisi kadonnut alta ja ollaan tippumassa? Jos ei kädet singahda reaktiona kokonaan sivuille haromaan jotain mistä ottaa kiinni, niin vähintään koko kroppa nytkähtää vain tajutaksemme, että eihän tässä ollakaan putoamassa.

Elsalla näitä tällaisia tapauksia on tullut silloin tällöin, yleensä pari-kolme kertaa putkeen. Ilman unisuutta. Raukan silmät leviävät aivan lautasen kokoiseksi, naama vääntyy kauhun irvistykseen ja kädet revähtävät niin levälleen kuin mahdollista – ja sitten tapausta seuraa se lohduton säikähtämisitku. Joskus näin tapahtuu kerran, joskus kaksi tai kolme kertaa peräjälkeen. Pari kertaa useammin, juuri kun tyttö on ehtinyt vähän rauhoittua edellisestä niin uusi putoamistunne iskee päälle. Tätä tulee ihan tilanteesta riippumatta. Tyttö voi olla kylvyssä, meidän sylissä, sohvalla, lattialla.. Ilman mitään äkkinäistä liikettä, joka voisi selittää säikähdyksen.

Tästä mainitsin kuulosairaalassa parisen viikkoa sitten, kysyäkseni voisiko jotain vikaa olla korvan tasapainoelimessä. He eivät olleet vakuuttuneita. Muistaakseni mainitsin siitä myös siellä Lasten Kehityskeskuksella (Children Development Centre), mutta en ole aivan varma.

Eilen oli TAC-kokous (”Team Around the Child”), johon osallistui itseni ja Elsan lisäksi mm. neuvolatätimme, kuulon tukihenkilömme, minua kerran viikossa auttava vapaaehtoistyöntekijä, Homestart’n vetäjä ja fysioterapeutti. Keskusteltiin siitä, mitä kukin tekee ja mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmat niin tyttäreni kuin minunkin hoidossa, ja ilmoille nostettiin paljon hyviä ideoita. Nämä ammattilaiset sanoivat, että oli ihanaa saada kasvot nimille, ja kaikilla tuntui olevan selvempi kuva siitä, mitä kaikkea on meille tapahtumassa. Samalla fysioterapeutti näki, kuinka Elsa meni ihan jäykäksi, jalat ja kädet olivat aivan tikkusuorina, ja sitten kokouksen jälkeen hän oli aivan rentona. Kerroin myös fysioterapeutille noista Elsan sävähdyksistä, ja hän lupasi puhua lääkärille.

Ehdittyäni kotiin fysioterapeutti jo soittikin, ja sanoi lääkärimme ottaneen asian hyvin vakavasti ja haluavansa tutkia asiaa tarkemmin – lähete lähti siis EEG-tutkimuksiin (aivojen sähkökäyrä).

Viime yönä Elsa heräsi kahden aikaan, mikä oli yllättävän aikaisin. Yleensähän hän nukahtaa kahdeksan ja kymmenen välillä ja herää ensimmäiselle syötölle viiden aikoihin. No, ei siinä mitään, lämmitin pullon ja mieskin heräsi, joten hän ryhtyi syöttämään tyttöä. Yhtäkkiä kesken pullosta nauttimisen tyttö sävähti ensimmäistä kertaa, ja alkoi kirkumaan kauhusta. Tuin häntä paremmin peitoilla, yrittäen saada hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi. Se ei auttanut. Silmät levähtivät jälleen lautasen kokoiseksi, kädet lensivät sivuille, ja kauhuissaan tyttö itki. Silittelin poskea, yrittäen rauhoitella häntä, odottaen että nuo ”kohtaukset” loppuisivat. Niitähän on tullut kerralla vain pari, eihän tämä kauaa kestä? Mutta sitten tuli vielä toinen. Ja taas. Uudestaan. Vielä. Kerran. Ja. Senkin. Jälkeen. Emme uskaltaneet heti ottaa häntä syliin, jos se nostaminen kauhistuttaisi noissa tuntemuksissa vielä enemmän, ja kun sylissäkin niitä hän on saanut. Mutta kun itku ja kohtaukset vain jatkuivat ja jatkuivat, nostimme hänet lopulta syliin. Senkin jälkeen hän vielä lohduttomasti itki jonkin aikaa, mutta lopulta hän rauhoittui.. Joi pullollisen, nukahti syliin, ja jatkoi nätisti unia aamuun asti kopassaan.

Olin tästä niin huolissani, että soitin aamulla uudestaan Kehityskeskukselle ja jätin viestin lääkärillemme. Hän soitti pian takaisin, sanoi olevansa tästä huolissaan ja soittavansa heti EEG-osastolle. Iltapäivällä soitti myötätuntoisen kuuloinen mieshenkilö, selitti olevansa EEG-keskukselta ja kysyi, pääsisimmekö tutkimukseen jo heti huomenna.
Ja joku vielä valitti, että NHS:llä menee kauan järjestää aikoja? Kyllähän me joitain aikoja ollaan odoteltu viikkoja, ei siinä.. Yritän olla miettimättä, mitä tämä palvelun nopeus tarkoittaa. Miten huolestunut lääkäri siis olikaan?

Oli siis hyvä, että olin sanonut ei:n aiemmin soittaneelle kätilölle, joka olisi halunnut meitä myös nähdä huomenna. Olemme odotelleet kätilöltä aikaa, jossa pääsisimme keskustelemaan Elsan syntymästä.
Nyt huomenna tulen siis näkemään ensin omaa lääkäriä aamusta ja sitten iltapäiväksi juoksen tyttären kanssa Pooleen, missä hänen kalloonsa liimaillaan taas anturoita ja katsellaan käyriä.

Pitäkää meille peukkuja, että koe onnistuu – ja ettei sieltä löydy mitään järkyttävää. Että nuo ”kohtaukset” ovat vain jotain keskosuuteen liittyvää.. Maanantain keskoslasten äitiryhmässä muutkin äidit sanoivat heidän lastensa kärsineen niistä vauvoina, joten.. kai tämä tarkoittaa että ei tuo ole mitään vakavaa meilläkään?

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Piän peukkuja! <3

Meriannen

Kiitos <3

Voi minä pidän peukkuja ja varpaitakin pystyssä, että kaikki on ok! Ja hei, hyvä merkki, jos muillakin keskosvauvoilla ollut samaa. Ei ehkä ihan samanlaisia, mutta vastaavantyylisiä kauhukohtauksiahan on lapsilla yleisestikin, meillä ainakin kuopuksella oli 2-v iässä pari kertaa selittämätön kauhukohtaus ja sitten ne vaan loppui. Tsemppiä!!

Meriannen

Kiitos! <3 Tästä minä yritänkin löytää lohtua, että jospa oiskin vaan jotain keskosuuteen liittyvää.. Noista kauhukohtauksista olen kuullutkin, luin jostain jonkun aikaa sitten että oltiin tekemässä tutkimusta siitä, saavatko teho-osastolla olleet vauvat enemmän noita kauhukohtauksia kuin "normaalit" vauvat..! Ihan mielenkiintoista – tutkimuksen tuloksia en vain tiedä 😀

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.